Lilli Tuuha: Riittääkö nuorille töitä?

Pitkäaikaisen nuorisotyöttömyyden pahimpana vaarana on syrjäytyminen.

Nuorilla ja opiskelijoilla on käsillä taas aika hakea tulevaksi kesäksi töitä. Kysymys kuuluukin, kuinka moni onnistuu saamaan itselleen kesätöitä?

Taloustilanne on heikko ja työtilanteen uskotaan paranevan vasta vuonna 2011. Kuluuko kesä töissä vai opinnäytetöitä ja kesäopintoja tehden? Entä jos jo viime kesä kuului opintoja tehden?

Työ ei tuo vain rahaa kukkaroon, vaan myös tärkeää kokemusta työelämästä. Työ on myös vaihtelua opinnoille. Kesätyöt voivat olla ovi oman alan töihin ja ne voivat parhaassa tapauksessa selventää nuorten tulevaisuuden opinto- ja urasuunnitelmia.

Epäilemättä työ ja opinnot täydentävät toinen toisiaan. Näiden kahden yhdistelmästä syntyy niitä paljon peräänkuulutettuja oman alan ammattilaisia.

Nuorisotyöttömyydellä tarkoitetaan 15–24-vuotiaita työttömiä. Tilastokeskuksen mukaan nuorisotyöttömyysaste oli 21,1 prosenttia marraskuussa 2009, kun kaiken kaikkiaan työttömyysaste oli 8,5 prosenttia.

Työllisyysaste oli puolestaan 15–24-vuotiailla 33,4 prosenttia ja 25–54-vuotiailla 81,9 prosenttia. Nuorten matalampaan työllisyysasteeseen vaikuttavat osaltaan opinnot ja erilaiset lyhyemmät työpätkät.

Nuorisotyöttömyydestä puhuttaessa nostetaan usein esille suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle. Suurten ikäluokkien siirtymisen eläkkeelle uskotaan imevän nuoria imurin lailla työmarkkinoille.

Jää kuitenkin nähtäväksi, onko tulevana kesänä kaupan kassalla tai puutarhan taimimyymälässä myyjänä nuori vai ei. Suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle, mutta samaan aikaan taloustilanne on heikko, mikä syö työpaikkoja. Herääkin kysymys, kumoaako heikko taloustilanne eläköitymisestä syntyvät työpaikat.

Pääministeri Matti Vanhanen lupaili nuorille työttömille tukitoimia Helsingin Sanomissa 25.1.2010. Vanhanen ehdotti erityisen työllistymissetelin käyttöönottamista kannustamaan nuoria työnhakuun.

Työllistämisseteli tarkoittaisi, että työttömälle maksettaisiin muutaman kuukauden ajan muutaman sadan euron tukea, jos hän onnistuu hankkimaan työpaikan. Tämä malli kannustaakin hakemaan töitä, mutta se ei luo uusia työpaikkoja, joista on pulaa.

Tulisikin toimia uusien työpaikkojen luomiseksi. Olisiko mahdollista tehdä lyhennettyä työviikkoa täyden työviikon sijaan, jolloin useampi työllistyisi? Hyödynnetäänkö työharjoitteluja tarpeeksi, entä työpajoja?

Samaisessa Helsingin Sanomien artikkelissa kirjoitettiin myös, että valtiovarainministeriön arvion mukaan työttömyys nousee huippulukemiin kevään loppupuolella. Juuri samoihin aikoihin päättyvät koulujen ja yliopistojen kevätlukukaudet. Tämä ei lupaile hyvää myöskään nuorille työnhakijoille.

Nuorisotyöttömyys on ongelmallista etenkin silloin, kun nuori ei pääse vähäisen koulutuksen tai puutteellisen työkokemuksen vuoksi työelämässä alkuun. Moniin töihin vaaditaan työkokemusta ja vailla työkokemusta oleva nuori voi jäädä heikoille kilpailussa työpaikoista.

Työttömyyden kasvu kevään korvilla voi kouraista nuoria kovastikin, jos työvoimareservissä on tarjolla paljon kokenutta työvoimaa. Näin työnantajan on helpompi valita töihin kokenut ammattilainen kuin työuransa alussa oleva nuori, jolle ei ole kertynyt paljoa työkokemusta.

Esimerkiksi maakuntien yliopistokaupungeissa opiskelijoiden on vaikeaa löytää töitä, sillä opiskelijoita on paljon ja työpaikkoja vähän. Oman alan työt voivat olla kiven alla maakunnissa.

Opiskelijat ovatkin joutuneet laajentamaan työnhakualuetta ja monet opiskelijat virtaavat pääkaupunkiseudulle oman alan töihin. Työnhaussa tarvitaankin tulevaksi kesäksi kekseliäisyyttä. Töitä etsitään niin opiskelu- ja kotipaikkakunnilta, ulkomailta, myös työharjoittelu on yksi keino työllistyä.

Nuorisotyöttömyys on otettava vakavasti ja nuorten työllistyminen on äärimmäisen tärkeää myös myöhemmän työuran kannalta. On myös hyvä muistaa, että pitkäaikaisen nuorisotyöttömyyden pahimpana vaarana on syrjäytyminen.

Työuran alkuun on päästävä jossakin vaiheessa ja usein työuran kehittyminen alkaa juuri niistä kesätöistä, joista saa sitä paljon puhuttua työkokemusta.

Hallituksen tuleekin miettiä kaikkia keinoja nuorten työllistämiseksi. En usko, että meillä on varaa hukata nuorten työpanosta nyt eikä tulevaisuudessa. Nuoret ovat niitä, jotka tulevat tekemään töitä vielä kymmenien vuosien kuluttua.

Lilli Tuuha
Keskustan Opiskelijaliitto
2. varapuheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 27.1.2010

Markus Ylimaa: Puheenvuoro politiikan puolesta

Uudistusohjelman on ennen kaikkea kuitenkin korostettava kansalaisen oikeutta ottaa korkein valta takaisin itselleen.

Politiikka, kulttuuri ja talous ovat yhteiskuntamme kolme perusosaa, jotka kulkevat jatkuvasti rinnakkain, mutta jotka ovat myös kilpailuasetelmassa keskenään.

1900-luku oli suuressa osassa Eurooppaa politiikan ja demokratian vuosisata, sillä sen aikana kaikki kansalaiset pääsivät vihdoin vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin.

Kansainvaltaisen järjestelmän sisäinen liikkumavara oli etenkin sen alkuaikoina lähes rajaton, jonka ansioista ihmisistä itsestään lähtevä järjestelmä tuotti radikaaleja yhteiskuntareformeja. Nämä reformit ovat luoneet pohjan myös nykyiselle hyvinvoinnillemme.

Kansalaislähtöisen poliittisen järjestelmän vakauden varmistivat aineellisen vaurauden nousu sekä ihmisten kokonaisvaltainen kehitys, eli siis yhteiskunnan kaksi muuta perusosaa.

Esimerkiksi Suomessa aineellinen tuotanto kaksinkertaistui sotien välillä, joka on tärkeä selittäjä sille, miksi ääriainekset eivät kovista yrityksistään huolimatta nousseet valtaan.

Yhtä tärkeä selittäjä on kansansivistystyö, jota harrastettiin erilaisissa kansalaisliikkeissä.

Keskusta-aatteen ylivertaisuus ja siitä seuraava keskustan historiallinen menestys käytännön politiikassa perustuvatkin siihen, että keskustalainen politiikka on kautta aikojen ollut synteesi sosiaaliradikaalista uudistuspolitiikasta, kansanvaltaisuudesta, kansansivistyksestä sekä ihmisistä itsestään lähtevästä tuotantojärjestelmästä.

Tasapainoinen ihmisyys ja toimiva yhteiskunta tarvitsevat näitä kaikkia, eikä mikään puoli saa jättää muita varjoonsa.

1900-luvun jälkipuoliskolla lähti liikkeelle kehitys, joka on nostanut talouden yhteiskunnan ensisijaiseksi tekijäksi. Tämä on vaikuttanut myös muualle, sillä esimerkiksi aikamme yhteiskuntapolitiikan tunnussanoja ovat talouskasvu ja kilpailukyky.

Jokainen voi omalla kohdallaan miettiä, kuinka paljon perustelemme poliittisia päätöksiä talouskasvun ja kansallisen kilpailukyvyn edistämiseen vedoten.

Nämä kaksi taloudellista termiä rajaavat päätöksenteon liikkumavaraa, ja näin ikään kuin epäpolitisoivat yhteiskuntaamme. Näin poliittisen järjestelmän vaikutus yhteiskuntaan pienenee, joka vähentää myös kansalaisten kiinnostusta vaikuttamista kohtaan.

Yhtä surullinen vaikutus talouden voittokululla on ollut kansansivistykseen.

Koulutusjärjestelmämme painottaa niin sanottua insinööriajattelua eli tiedon hallitsemista tuottavaa toimintaa varten. Näin luovaa ja kriittistä ajattelua kehittävä sivistyskasvatus jää heikkoon asemaan.

Ilmiötä vahvistaa se, että henkisiä ominaisuuksia kasvattava taide on jäänyt taloudellista voittoa tavoittelevan viihteen jalkoihin.

Keskeinen kysymys kuuluukin, miten voimme kehittää yhteiskuntaamme, jos politiikan vaikutusala on pienentynyt ja ihmisten kriittiseen vaikuttamiseen vaadittavat ominaisuudet ovat heikentyneet?

Oma kysymyksensä on myös, miten sivistysliberaaliin aatteeseen nojaava Suomen Keskusta on näissä olosuhteissa onnistunut nousemaan maamme suurimmaksi puolueeksi?

Oman tulkintani mukaan se on reaalipolitiikan nimissä tinkinyt aatteensa perustekijöistä, joka puolestaan selittää keskustaliikkeen tämänpäiväisiä ongelmia.

Vuosi 2010 on monien mahdollisuuksien vuosi keskustalle. Parhaillaan on käynnissä tavoiteohjelmatyö, jonka onnistumista mitataan ensimmäisen kerran vuoden 2011 eduskuntavaaleissa.

Myös puolueen tulevan puheenjohtajan valinta on äärimmäisen tärkeä, sillä valinta tehdään erilaisten linjojen välillä. Voittaja on se, jolla on tarjota paras yhteiskunnallinen uudistusohjelma.

Uudistusohjelman on oltava poliittiselta sisällöltään vahva, unohtamatta tietenkään kulttuurin ja talouden roolia politiikan rinnalla.

Sen on löydettävä keinoja demokratiamme ongelmien ja ihmisten henkisen pahoinvoinnin kaltaisten peruskysymyksien ratkaisemiseksi.

Uudistusohjelman on ennen kaikkea kuitenkin korostettava kansalaisen oikeutta ottaa korkein valta takaisin itselleen.

Jos keskusta ei kansanvaltaisuuden ajatukseen nojaavana toimijana puolusta politiikkaa ja sen mahdollisuuksia, niin sitä ei tee kukaan muukaan.

Markus Ylimaa
Keskustan Opiskelijaliitto
1. varapuheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 13.1.2010

Marjaana Hoikkala: Opetus on monen summa

Mutta niin sivistys kuin koulutuskin on kuitenkin nähtävä katkeamattomana ketjuna, jonka jokaista lenkkiä on vahvistettava ja tuettava.

Keskustan Opiskelijaliitto, kuten muutkin opiskelija- ja nuorisojärjestöt, on koulutuspoliittisessa vaikuttamistyössään keskittynyt usein pelkästään korkeakoulutukseen ja korkeakouluopiskelijoiden äänen esiin tuomiseen.

Muutamia haparointeja on otettu toisen asteen tai peruskoulutuksen suuntaan, mutta riittävää painoarvoa näille ei kuitenkaan ole annettu.

Mutta niin sivistys kuin koulutuskin on kuitenkin nähtävä katkeamattomana ketjuna, jonka jokaista lenkkiä on vahvistettava ja tuettava.

Joulukuun alussa Keskustan Opiskelijaliitto otti liittokokouksessaan kantaa perusopetuksen uudesta tuntijaosta.

Vaikka valtioneuvosto päättääkin asiasta vasta alkuvuodesta 2011, on asia syytä nostaa keskusteluun jo nyt. Keskustaopiskelijat kokevat perinteisen oppiainejaon tulleen tiensä päähän.

Ei tule jumittua keinotekoisiin oppiainerajoihin vaan tarkastella koko perusopetusta kokonaisuutena ja pysähtyä miettimään mitä perusopetuksella halutaan saavuttaa ja miten.

Tuntijakokeskustelua värittää ikuinen kissanhännän veto siitä mikä oppiaine on toista tärkeämpi, minkä oppiaineen osuutta halutaan lisätä ja mistä ollaan valmiita vähentämään.

Miltei jokaisen oppiaineen osuutta halutaan kasvattaa, mutta harva on valmis pidentämään koulupäiviä tai -viikkoja tämän kustannuksella.

Perusopetuksen oppiainejaot istuvat tiukassa. Teoreettiset aineet erotetaan vahvasti käytännöstä.

Hallitusohjelman mukaisesti uudessa tuntijaossa on tavoitteena esimerkiksi vahvistaa taito- ja taideaineiden asemaa. Tämä koetaan uhkana muita oppiaineita kohtaan, mikä osoittaa kykenemättömyyttä hahmottaa asiakokonaisuuksia.

Oppilaat kokevat usein taito- ja taideaineet ns. tietoaineita helpommiksi, mutta myös kiinnostavimmiksi. Taito- ja taideaineilla koetaan olevan selkeä kosketuspinta päivittäiseen elämiseen, arkipäivän rutiineihin ja ilmiöihin.

Tietoaineet taas koetaan teoreettisena kiusantekona, joiden oppimiselle ei juuri nähdä muuta syytä kuin arvosanojen saaminen.

Tämä jos mikä osoittaa suppeakatseisuuden.

Todellisuudessa taito- ja taideaineet eivät sulje pois tietoaineita vaan yhdessä, toinen toistaan tukien, muodostavat kokonaisuuksia, joihin jatkossa tulisi keskittyä.

Kotitaloudella on keskeinen osa jokapäiväistä eloamme, mutta tulemmeko koskaan kuitenkaan ajatelleeksi sen olevan kemiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa parhaimmillaan?

Käytännön esimerkit antavat selkeän syyn ja mielekkyyden opiskella teoreettisia aineita. Pitää muistaa, että koulua tulee käydä elämää, ei opettajia tai itse koulua varten.

Vaakakupissa ei uutta tuntijakoa ajatellen ole pelkästään taito- ja taideaineet sekä tietoaineet vaan myös tietoaineet keskenään.

Mielekkäiden ja kattavien asiakokonaisuuksien muodostamiseksi tulee oppiainerajat ylipäätään häivyttää ja keskittyä oppiaineiden integroimiseen toisiinsa.

Perusopetusta ei tosin pelasta ainoastaan uusi tuntijako, vaan myös sitä seuraava perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteiden uusiminen on paikallaan.

Eikä huomiotta tule myöskään jättää opettajankoulutusta. Perusopetus on kokonaisuudessaan uudistettava vastaamaan paremmin nykyajan vaatimuksia.

On tiedostettava entistä vahvemmin millaisin keinoin perusopetus antaisi paremmat lähtökohdat elämään ja miten perusopetusta on kehitettävä, jotta se paremmin antaisi työkalut itsensä ilmaisemiselle, elämän hallinnalle sekä ympäröivän yhteiskunnan ilmiöiden hahmottamiselle.

Opetuksen sisältö ei ole peruskoulutuksen ainoa eikä suurin ongelma. Viime aikoina on puhuttanut etenkin yläkoulun puolella tapahtuva koulukiusaaminen.

Opettajankoulutus ei anna riittäviä välineitä puuttua kiusaamiseen, eikä kiusaamisen havaitseminen suurissa opetusryhmissä ole helppoa.

Vuoden aikana tehdyt koulujen lakkauttamispäätökset suurentavat ryhmäkokoja entisestään ja nähtäväksi jää millaisen karhunpalveluksen näillä päätöksillä teemme niin eri kylille kuin taajamille sekä oppilaille.

Miten vaikuttavat taloudellisin perustein tehdyt päätökset, joissa tiedon puutteen takia on keskitytty numeroihin, eikä siihen millaisia kouluja ja millaista opetuskulttuuria jatkossa halutaan tukea.

Millaiset seuraukset on kouluympäristön muuttumisella ja erilaiseen yhteisöön päätymisellä?

Millaisen yhdistelmän luo uusi koulu, uudet ihmiset ja kaavoihin kangistunut tuntijako opetussuunnitelmineen?

Sen näyttää tulevaisuus, mutta meidän tehtävänämme on luoda siitä paras mahdollinen.

Marjaana Hoikkala
Keskustan Opiskelijaliitto
puheenjohtaja 2010
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 30.12.2009

Ville Impiö: Sivistysaate turvaamassa maksutonta koulutusta

Edelleenkään ei keskustalainen ajattelumaailma voi perustua siihen, että korkeakoulutukseen voi päästä vain jos on siihen varaa.

Puolueessamme on viimeisten vuosien aikana keskusteltu hyvin paljon aatteesta, johon kansanliikkeemme on nojannut viime vuosisadan alusta lähtien.

Osaltaan tähän keskusteluun on ollut syynä jatkuva kannatuksen lasku, joka sekin johtunee pitkästä hallitusvastuusta.

Johtavan puolueen edustajina päättäjämme kaikilla tasoilla joutuvat jatkuvasti vastaamaan päivänpolitiikkaan liittyviin asioihin. Täten jää pois se mahdollisuus, että pystyttäisiin ottamaan kantaa enemmän myös arvokysymyksiin.

Näin ei kuitenkaan saisi olla, kun julistamamme aate on kuitenkin sellainen, joka antaa kaikille mahdollisuuden toimia yhteisönsä eteen.

Keskustalaisuudessa on aina arvostettu sivistystä ja koulutusta.

Sivistyksen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että jokaisen täytyy olla pitkälle koulutettu vaan sivistystä on se, että osaa ottaa omassa toiminnassaan muut huomioon. Santeri Alkion sanoin “Ihminen ei ole sivistynyt, jos hän ei ajattele yhteistä etua.”

Keskustalaisuudessa muiden huomioon ottaminen on tärkeää. Muista ihmisistä huolehtiminen leimataan vain nyky-yhteiskunnassa useasti holhoamiseksi ja ihmisten valinnanvapauden rajoittamiseksi.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, vaan kovat arvot ovat vain muuttaneet perinteisten asioiden ymmärtämistä ja siten luonut ajattelumaailman, johon toisesta huolehtiminen ei kuulu.

Pääministeri Matti Vanhasen muutama viikko takaperin lausuma suomalaisesta veropolitiikasta oli tervetullutta ja muistutti jälleen niistä periaatteista joita keskustalaisilla on.

Jo aikaisemmin viime kesänä mm. kansanedustaja Tapani Tölli herätti keskustelua verotuksesta Suomenmaan sivuilla, se kuitenkin jäi monilta huomaamatta.

Lupaus siitä, että tämän laman kustannuksia ei rahoiteta sosiaalietuuksien leikkauksilla, huojentaa heikoimmassa sosiaalisessa asemassa olevia eli meitä opiskelijoita.

Valtiovalta ei saa edelleenkään kuvitella, että korkeakouluopiskelijoiden selkänahasta voi ottaa kaiken irti ainoastaan tarjoamalla keppiä, kuten nyt siltä näyttää.

Viittaan tässä opintotuen kehittämiskeskusteluun, jossa opintovaatimuksia lisättäisiin entisestään, ilman mitään vastaantuloa.

Edelleenkään ei keskustalainen ajattelumaailma voi perustua siihen, että korkeakoulutukseen voi päästä vain jos on siihen varaa.

Varallisuus ei tule jatkossakaan luomaan sitä viisautta ja kekseliäisyyttä, jota nuori tarvitsee valmistumiseensa.

Yhteiskuntamme tulee taata maksuton koulutus jatkossakin nuorilleen! Tulemme muuten tulevaisuudessa kohtaamaan tilanteen, jossa yhteiskunta eriarvostuu vain yhä enemmän, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.

Ville Impiö
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja
Suomen ylioppilskuntien liiton hallituksen jäsen 2010

Julkaistu Suomenmaassa 9.12.2009

Antti Kurvinen: Sivistyksen uho ja tuho

Kaikkein suurin tehtävä sivistyksellä on kuitenkin syrjäytymisen ja pahoinvoinnin vähentämisessä.

Keskustalaisen ihmisyysaatteen yksi graniittinen peruskivi on aina ollut koulutus ja sivistys.

Keskustassa on arvostettu tohtorinhattua ja luotettu siihen, että itsensä kehittäminen on väylä niin aineellisesti kuin henkisesti parempaan tulevaisuuteen.

Maalaisliitto syntyi 1900-luvun alun yhteiskunnallisessa käymistilassa nimenomaan sivistys- ja kasvatusliikkeeksi.

Santeri Alkio ja monet muut nuorisoseurojen radikaalit ajattelijat uskoivat, että kansan hyvinvointi ja olojen parantuminen lähtevät liikkeelle ihmisten omasta halusta kehittää itseään ja elinympäristöään.

Keskusta oli taantumuksellisten vastustuksesta huolimatta rakentamassa peruskoulua, jolla alueellista ja sosiaalista eriarvoisuutta tasoitettiin.

Tulokset ovat olleet hämmästyttävän hyviä: suomalainen hyvinvointivaltio ja korkean teknologian teollisuus saivat puhtia kun lahjakkuusreservi saatiin kansakunnan käyttöön.

Samaan aikaan erityisesti maakuntien kulttuuritoimintaa virkistettiin kulttuuripolitiikalla, joka kohensi ihmisten henkistä hyvinvointia.

Upeiden saavutusten ja suurten muutosten kätilöinnin jälkeen jotain tapahtui. Tai oikeastaan ei tapahtunut!

Ehkä me keskustalaiset olimme sitä mieltä, että kaikki on tehty ja kurjuutta luova kuilu koulutuksessa ja osaamisessa oli kadonnut Suomesta.

Ehkä emme enää kokeneet koulutusta ja sivistystä sellaisiksi arvoiksi, joiden takia kannattaa pitää valtioneuvoston yökokouksia tai kirjoittaa ohjelmia.

Pikkuhiljaa kehittämisvastuu koulutusjärjestelmästämme valui vieraisiin käsiin.

SDP ryhtyi luomaan kouluja, joissa sen tasa-arvokäsitys pääsi oikeuksiinsa.

Kokoomus laittoi maakuntien korkeakoulut kilpailemaan keskenään ja ryhtyi huippututkimuksen nimissä rakentamaan uutta luokkayhteiskuntaa.

Toisinaan KOL:n puheenjohtajana toimiessani olen joutunut hammasta purren sanomaan keskustan olevan sivistyspuolue.

Tilanteessa, jossa Keskustalla ei ole ollut 30 vuoteen opetusministerin salkkua ja jossa koulutuspoliittinen ajattelumme perustuu vain muutaman maakuntakaupungin etujen puolustamiseen, olemme hakoteillä. Sivistys uhkaa muuttua päälle liimatuksi katteettomaksi uhoksi.

Suomalaisella koulutusjärjestelmällä ja sivistysihanteella on jättimäisiä haasteita ratkottavanaan. Globaali kilpailu vaatii entistä enemmän suomalaiselta insinööriltä.

Väestön ikääntymisen myötä koulutusverkkoa eskarista Suomen Akatemiaan supistetaan ja nuorten on riennettävä aikaisemmin työelämään.

Kaikkein suurin tehtävä sivistyksellä on kuitenkin syrjäytymisen ja pahoinvoinnin vähentämisessä.

Uskon keskustalaisen itsekasvatusihanteen mukaisesti, että ihmisten psykofyysis-sosiaalisella kehittymisellä voidaan laskea mielenterveyspalveluiden käyttöä ja vähentää vankimääriä.

Keskustalaisella sivistyspolitiikalla on monta kysymystä vastattavana. Miten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen keinotekoinen jako korvataan paremmin työmarkkinoita vastaavalla tavalla?

Miten maakuntien lapsille ja nuorille varmistetaan mahdollisuus kouluttautua kotiseudulla jatkossakin? Miten peruskoulun robottimaisesta matematiikkaa ja äidinkieltä korostavasta ihmiskuvasta päästään persoonaan kokonaisvaltaista rakentamista tukevaan malliin?

Avainsanoja ovat osaaminen ja se paljon puhuttu sivistys.

Suomalaisissa kouluissa on palattava antiikin ihanteeseen siitä, että neron on oltava niin ruumiillisesti kuin henkisesti terve.

Tutkintojen määrän ja muodollisen pätevyyden sijaan korkeakoulutuksessa tulisi tarkastella osaamista ja työelämävalmiuksia. Näiden asioiden puolesta erityisesti keskustalaisen opiskelijaliikkeen on taisteltava.

Olen ollut etuoikeutettu tänä vuonna toimiessani KOL:n puheenjohtajana ja saadessani tehdä työtä alkiolaisten ihanteiden eteen.

Kiitän kaikkia yhteistyökumppaneita ja toivotan tulevalle Keskustan Opiskelijaliiton johdolle rohkeutta ja viisautta edistyksen lipun heiluttamisessa.

Antti Kurvinen
Keskustan Opiskelijaliitto
puheenjohtaja 2009
Keskustanuoret
puheenjohtaja 2010-2011

Julkaistu Suomenmaassa 25.11.2009

Markus Ylimaa: Humanismi takaisin politiikkaan

Päähallituspuolueena keskustalla on ylipäätään mahdollisuus palauttaa humanismi takaisin politiikkaan.

Keskustalainen ihmisyysaate korostaa aineettoman sivistyksen merkitystä yksilönvapauksien ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestelmän perustana.

Sivistykseen perustuva yhteiskuntapoliittinen ajattelu on kuitenkin ollut kovilla, kun markkinaliberaalit voimat oikealta sekä järjestelmäuskoiset vasemmalta ovat tehneet talouskasvun ja kilpailukyvyn tavoittelusta ihanteen, joka peittää allensa kaikki muut arvot.

Erinomainen kuvaus ajastamme onkin, että Suomen lisäksi länsimaista ainoastaan Tanskassa ja Kanadassa on ollut viime vuosikymmeninä keskustalainen tai liberaali vaihtoehto johtavana hallituspuolueena.

Kasvuhakuisen yhteiskuntapolitiikan sivutuotteena on syntynyt lukuisia ongelmia, jotka ovat kasaantuneet toistensa päälle, aiheuttaen sivistysperusteisen elämänmuotomme kriisin.

Henkisen pahoinvoinnin lisääntyminen, kansainvälinen talouskriisi sekä ekologisen kantokyvyn ylittäminen toimivat esimerkkeinä siitä, ettei toimintamme ole millään tavoin kestävää.

Ihmiskunnan onkin löydettävä takaisin kestävän elämäntavan tielle.

Tämän tien löytäminen vaati sivistys- ja kulttuurikysymysten nostamista politiikan asialistalla nykyistä korkeammalle. Tarvitsemme sivistyspolitiikkaan sekä uusia resursseja että ajatuksia.

Tärkeä päänavaus tällä saralla on valtioneuvoston tilaama tulevaisuusselvitys henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin tekijöistä 2010-luvun Suomessa.

Tulevaisuusselvityksen valmistelee filosofi Pekka Himanen, joka on jo ennakkoon luvannut ehdottaa kulttuuriin ja taiteeseen käytettävän rahamäärän lisäämistä.

Tarkempia ehdotuksia on luvassa maaliskuussa, jolloin selvitys julkaistaan.

Toivon mukaan selvitys pitää sisällään yhtä mullistavia tavoitteita kuin syksyllä julkaistu ilmastopoliittinen tulevaisuusselonteko. Tällöin meillä olisi olemassa tiekartta kohti henkisesti kukoistavaa Suomea.

Kulttuurin tila ei kuitenkaan parane ainoastaan rahoitusta lisäämällä. Olisi hyvin tärkeää löytää ne keinot, joiden avulla kulttuurista tulisi osa suomalaisten jokapäiväistä elämää.

Nykyisin kulttuuripolitiikan voimavarat keskitetään kunnallisiin ja valtiollisiin taidelaitoksiin, eikä kansalaislähtöisyys toteudu.

Tämän seurauksena kaupallinen viihde on nostanut markkinaliberaalien eetoksen vauhdittamana suosiotaan, joka on omalta osaltaan heikentänyt eri taidemuotojemme tasoa.

Kansalaislähtöiseen kulttuuritoimintaan käytettäviä voimavaroja onkin lisättävä, jotta kulttuuri olisi osa jokaisen ihmisen elämää.

Myös koulutusjärjestelmäämme on kehitettävä.

Peruskoulumme painottaa tuottavan tiedon merkitystä, jolloin ihmisen tuntevaa puolta kehittävä taide- ja viestintäkasvatus jää lapsipuolen asemaan.

Tämä vaikuttaa merkittävästi myös siihen, että kansainvälisissä vertailevissa tutkimuksissa pärjäävien koululaistemme henkinen hyvinvointi on huolestuttavan alhaisella tasolla.

Peruskoulujärjestelmä syntyi aikanaan osana hyvinvointivaltioprojektia, jolloin myös peruskoulujärjestelmä valjastettiin tukemaan kasvuhakuista yhteiskuntapolitiikkaa.

Peruskoulun yleinen tuntikehys on tulossa lähitulevaisuudessa käsittelyyn.

Mikäli päähallituspuolue keskusta haluaa esiintyä maamme johtavana sivistyspuolueena, sen on otettava aktiivisesti osaa myös opetuksen sisältöön liittyvään keskusteluun.

Keskustan on snellmanilaisessa hengessä puolustettava perinteisen sivistyskasvatuksen merkitystä osana lasten ja nuorten kasvua.

Lähimmäisen rakkautta lisäävästä ja elämänhallintaa kehittävästä mielen tuntevaa osaa kehittävistä opetuksesta on tehtävä tietoa lisäävän opetuksen rinnalla osa jokapäiväistä koulumaailmaa.

Päähallituspuolueena keskustalla on ylipäätään mahdollisuus palauttaa humanismi takaisin politiikkaan.

Samalla mahdollisuus pitää sisällään myös suuren vastuun. Tämä vastuu on mennä molemmista laidoista aineettomasti ohi, ohi materialismin palvonnan.

Keskustan on oltava suomalaisen politiikan radikaali sivistysvoima.

Markus Ylimaa
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen, sivistys- ja kulttuuripoliittisen työryhmän sihteeri

Julkaistu Suomenmaassa 11.11.2009

Jussi Sallinen: Uuden aikakauden terveyspolitiikkaa

Minun sukupolveni on fyysisesti vanhempiamme huonommassa tilassa.

Suomalainen yhteiskunta on luhistumassa oman painonsa alle. Tämä voidaan huomata niin tuki- ja liikuntaelinsairauksien, uupumuksen, sairaspoissaolojen, Cooperin testin tulosten laskusuuntaisuuden kuin suoran painoindeksin kohoamisen kautta.

Tämän suuntauksen meistä moni on huomannut, tiedostanut ja myös puheissa maininnut, mutta niitä paljon puhuttuja ennaltaehkäisyn muotoja on ollut hankalampi lähteä toteuttamaan. Koska ennaltaehkäisy on monille vaikeaa omassa kiireisessä elämänrytmissäkin, niin todella vaikeaa se on myös päätöksiä tehtäessä erityisesti tässä taloudellisessa tilanteessa.

Suomalaisessa keskustelussa edelleenkin sotkeentuvat harmittavan usein sairaanhoito, terveydenhoito ja jopa sosiaalityö.

En tiedä mistä on kummunnut asenne terveydenhoidon näkemisestä sairaanhoitona ja sinällään yksilön kannalta vähäteltynä asiana, mutta onneksi Vanhasen II hallituksen politiikkaohjelma ainakin yrittää muuttaa tätä käsitystä.

Tavoitteena pitää olla paitsi jokaisen yksilön parempi ja onnellisempi elämä, niin myös alati kasvavien sairaanhoitomenojen karsiminen nykyisestään.

Terveys ei ole vain täydellisyyttä tai vain sitä ettei makaa sängyn pohjalla kuumehoureissa. Terveys voi olla esimerkiksi tyytyväisyyttä omaan fyysiseen ja psyykkiseen tilaan, jossa pystyy toteuttamaan omia toiveitaan kehon sallimissa rajoissa.

Tärkeämpää kuin jokaisen henkilökohtainen terveyden määrittely on kuitenkin se, että kunnat ja valtio ymmärtävät terveyden merkittäväksi tekijäksi suomalaisen yhteiskunnan menestykselle ja sitoutuvat huomiomaan terveysnäkökulman kaikissa politiikoissa.

Terveys ei voi olla vain sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalaa, jolloin jokaisesta terveysedistämisen eurosta muut ministeriöt saavat käydä kovan kamppailun STM:n kanssa. Sama jää nykyään helposti toistumaan myös kunnalliseen päätöksentekoon.

Tähän on luotava tulevaisuudessa uusi malli, jossa otetaan entistä paremmin huomioon ihmisen elämänkulku ja eri elämänvaiheissa vaikuttavat organisaatiot, kuten koulut kaikilla asteilla ja työpaikat.

Olen varma, että kolmannen sektorin merkitys terveydenedistämisessä tulee entisestään korostumaan ja valtion avustustenjaon on tuettava tätä kehitystä.

Uudessa mallissa tulee korostaa erityisesti liikunnan merkitystä ihmisten hyvinvoinnista. Me olemme nyt siinä tilanteessa, että minun sukupolveni on fyysisesti vanhempiamme huonommassa tilassa.

Tällainen suuntaus ei voi jatkua, vaan liikunnan merkitystä on korostettava terveydenedistämisen osana. Olenkin hyvin tyytyväinen Keskustanuorten viikonloppuna tekemään linjaukseen liikuntatuntien lisäämisestä koulujen tuntikehykseen. Se ei kuitenkaan yksin riitä, vaan liikunnasta on tehtävä houkuttelevaa myös koulujen jälkeen ja tehtävä entistä enemmän yhteistyötä koulujen ja urheiluseurojen välillä.

Saman linjan ja toimivien liikuntapalveluiden on toteuduttava myös korkeakouluissa. Riittävän liikunnan turvaamiseksi liikunnan olosuhdetyöllä on suuri merkitys ja liikuntapaikkarakentamiseen voisikin käyttää vielä enemmän resursseja seuraavalla elvytyskierroksella.

Suomalaisen yhteiskunnan taloudellisessa ja fyysisessä kriisissä on alettava kiinnittämään entistä enemmän huomiota perusasioiden hoitamiseen ja yhteisölliseen huolenpitoon.

Keskustanuoret ovat tähän valmiita, se nähtiin Kalajoella pidetyn liittokokouksen tuloksesta.

Yhteisöllisyys tulee nousemaan seuraavaksi suureksi teemaksi, sillä kylmä markkinatalous on osoittanut toimimattomuutensa.

Lopuksi toivotan onnea viikonloppuna Keskustanuorten johtoon valituille henkilöille ja kannusten heitä ylittämään heihin asetetut odotukset.

Samalla toivon näkeväni syksyn aikana pidettävissä opiskelija-, nuoriso- ja liikuntajärjestöjen liittokokouksissa runsaasti keskustalaisia ehdokkaita. Kokemuksesta voin sanoa, että näissä tehtävissä oppii paljon ja pääsee tekemään maailmasta asteittain parempaa paikkaa.

Jussi Sallinen
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen ulkopuolinen jäsen
Opiskelijoiden Liikuntaliiton puheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 28.10.2009

Antti Kurvinen: Yhteisöt ovat keskustalainen vaihtoehto

”Perheiden, järjestöjen, kaupunginosien ja verkossa toimivien yhdyskuntien tukeminen on syvää alkiolaisuutta.”

Suomessa ryhdyttiin 1960-luvulla rakentamaan niin sanottua hyvinvointivaltiota. Laaja julkinen sektori ja kattava sosiaaliturva ovat luoneet ennennäkemätöntä hyvinvointia ja tasanneet alueiden välisiä eroja. Kehityksellä on kuitenkin ollut varjopuolensa.

Monet tehtävät, jotka ennen olivat perheellä tai kyläyhteisöllä, ovat siirtyneet kuntien ja valtion vastuulle.

Lainsäädäntö on siirtänyt yhteiskunnan vastuulle entistä enemmän yksilöiden elämään kuuluvia asioita: subjektiivinen päivähoito-oikeus sekä erilaiset työttömyysturvan kohennukset ovat hämärtäneet normaalia vastuunjakoa ihmisen ja yhteiskunnan välillä.

Hyvinvointivaltioon on kuulunut henkilökohtaisten vapauksien ja erilaisten elämäntapojen lisääntyminen. Tämä näkyy suhtautumisessa päihteisiin, seksuaalisuuteen, uskontoon sekä asevelvollisuuteen.

Kehitys olisi sinänsä ollut tervettä, mikäli samalla ihmisten vastuuta itsestään ja lähimmäisistään olisi lisätty. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Raskaana olevaa narkomaania ei saa laittaa pakkohoitoon, mutta yhteiskunta on velvollinen hoitamaan sairaan lapsen. Julkinen terveydenhuolto hoitaa mukisematta usein itse aiheutetut alkoholi- ja tupakkasairaudet, kakkostyypin diabeteksen ja sukupuolitaudit.

Hyvinvointivaltiosta on tullut pahoinvointiyhteiskunta ihmisten välinpitämättömyyden takia. Ihminen voi käyttäytyä miten vain, eikä hänen tarvitse kantaa vastuuta kenestäkään tai mistään. Suomalaisessa yhteiskunnassa on unohtunut se, että vapauden ja vastuun täytyy aina olla tasapainossa.

Yhteiskuntamme on kohdannut ääri-ilmiöitä viime vuosina. Kansakunta on järkyttynyt kouluammuntatragedioista, hämmentynyt teinityttöjen syömishäiriöiden trendikkyydestä ja ryhtynyt pelkäämään maahanmuuttajia.

Yhä useampi nuori aikuinen hoitaa stressiään ja yksinäisyyttään päihteillä. Kirkosta ja avioliitoista erotaan; vanhemmat keskustelevat lastensa opettajien kanssa asianajajan välityksellä.

Länsi-Euroopassa tämä yhteiskunnan sirpaloitumiseksi kutsuttu ilmiö on huomattu jo aikaisemmin. 1970- ja 1980-luvun vaihteessa USA:ssa ja Britanniassa havahduttiin hyvinvointivaltion ja markkinoiden yhteisvaikutuksella syntyneeseen yksilöiden pahoinvointiin.

Niin tutkijat, kansalaisaktiivit kuin poliitikotkin huomasivat, ettei yhteiskunnallisia ongelmia pystytä ratkomaan valtioholhouksella eikä markkinoiden ylivallalla. Esiin nousi käsite yhteisö. Sillä tarkoitetaan ihmisten luonnollisia yhteenliittymiä: perheitä, kyläyhteisöjä, järjestöjä, seurakuntia, urheiluseuroja…

Yhteisö on jotain, mikä ei toimi tavoitellen voittoa, muttei myöskään ole hallinnollinen yksikkö. Suurin oivallus on se, että ihminen tarvitsee muita ihmisiä kehittyäkseen ja tullakseen onnelliseksi. Yhteisöt toteuttavat oikeudenmukaisuutta ja tarjoavat mahdollisuuksia. Puhutaan yksilöllisestä yhteisöllisyydestä.

Maalaisliitto-keskusta on aina ollut viemässä eteenpäin radikaaleja edistyksellisiä ajatuksia. 2010-luvun edistyksellinen politiikka on yhteisöjen politiikkaa. Meidän on lyötävä vanhoillisen oikeiston itsekäs vapauskäsitys sekä taantumuksellisen vasemmiston holhous sosiaalisella vapaudella.

Perheiden, järjestöjen, kaupunginosien ja verkossa toimivien yhdyskuntien tukeminen on syvää alkiolaisuutta. Keskusta on sivistyspuolue. Nuorisoseuraliikkeen synnystä lähtien kansansivistyksen ja ihmisten omatoimisuuden lisääminen on ollut meille tärkeää.

Jokaisen on itse kynnettävä oma sarkansa ja siinä kyntötyössä tarvitaan muita ihmisiä.

Hyvinvointivaltion rooli on tukea yhteisöjä ja astua kuvaan, mikäli yhteisön kantokyky ei enää riitä tai yhteisö rikkoo ihmisarvon ja ihmisoikeuksien loukkaamattomuutta.

Sosiaaliseen vapauteen kuuluu yksilöiden vastuu toinen toisestaan. On lopetettava keskustelu subjektiivisista oikeuksista. Täytyy puhua vastuusta ja velvollisuuksista.

Mikä on vastuumme lapsistamme ja naapureistamme? Mikä on velvollisuutemme isänmaata ja luontoa kohtaan? Ja taas toisaalta: mitkä ovat hyvinvointivaltion velvollisuudet kansalaista kohtaan?

Antti Kurvinen
Keskustan Opiskelijaliitto
puheenjohtaja

Julkaistu Suomenmaassa 14.10.2009

Tuomas Paasonen: Ei noin voi ajatella!

Toimintakulttuurin on kehityttävä kaikissa puolueen toimielimissä avoimempaan ja rohkeampaan suuntaan.
Reilut kaksi viikkoa sitten Tuomo Puumala nosti Keskustanuorten Elokoulussa esille puolueen sisäisen demokratian heikon tilan.

Vaikka avaus kuohutti mediaa, ei siinä ollut puolueen toimijoille mitään uutta. Pienessä piirissä sovitut päätökset ja poikkeavien mielipiteiden vähättely ovat valitettavasti arkipäivää keskustan aktiiveille.

Matti Vanhasen hallituksessa lanseeraama ”keskeneräisistä asioista ei keskustella” -linja on omaksuttu puoluesihteerin vahvalla tuella myös puolueessa. Tällaisella hiljaisuuden politiikalla tuntuu riittävän kannattajia, sillä keskustelun avaaminen tai ehdotusten tekeminen puolueen toimielimissä tuntuu aiheuttavan lähinnä ahdistunutta hämmennystä.

Puoluevaltuuskunta ja -hallitus kilpailevat siitä, kumpi on hyödyttömämpi. Valta valutetaan mieluummin eduskuntaryhmälle, joka sekään ei varsinaisesti loista terävillä avauksilla tai aatteellisella intohimolla.

Harvainvallassa puolue on menettänyt kykynsä uudistua ja työskennellä arvojensa mukaisten tavoitteiden eteen. Päätöksillä pyritään säilyttämään puolue-eliitin saavuttamat edut – ei edistämään yhteiskuntaa oikeudenmukaiseen ja ihmislähtöiseen suuntaan.

Kärsijöinä eivät ole pelkästään paljon aikaansa puolueelle uhraavat, mutta ilman vaikutusvaltaa jääneet toimijat, vaan myös jokainen keskustaa äänestänyt kansalainen. Onkin kysyttävä, miksi edes puolueaktiivi äänestäisi 2011 vaaleissa keskustaa, jos ei se ole valmis kuuntelemaan omiaan.

Puolueen kehnoa tilaa ei paranna vuosikymmenten taakse jämähtänyt järjestörakenne. Virallisen yhdistyksen pyörittäminen vaatii aikaa ja tarmoa, mikä polttaa ihmisen helposti loppuun tai vähintäänkin vierottaa toiminnasta. Ei ole tarkoituksenmukaista, että jokaisessa niemennotkossa toimii oma keskustakerhonsa.

En tyrmää kaikkien paikallisyhdistysten toimintaa, mutta jäsenyyden pitäisi olla mahdollista niiden ja kunnallisjärjestöjen ohi myös suoraan piireihin. Tässä asiassa aloitevastuu on nuorisojärjestöllä, jonka on pyrittävä uudistamaan oma toimintansa mahdollisimman nopeasti.

Ensimmäinen askel, joka puoluejohdon tulisi ottaa on avoimuuden lisääminen ohjelmatyöhön. Tämä tarkoittaa piirien ja puolueen työryhmien ottamista aidosti mukaan poliittiseen valmisteluun.

Viime talvena nuorten tekemä Eurooppa-ohjelmapohja antoi hieman esimakua siitä, miten jäsenistöä voisi kuunnella. Jatkossa on kuitenkin suotavaa, että pohjatyötä hyödynnettäisiin myös lopullisessa vaaliohjelmassa.

Keväällä ohjelmapohja olisi pitänyt kiertää niin piirit kuin työryhmätkin. Viimeisen silauksen hyvissä ajoin ennen puoluevaltuuskuntaa olisivat voineet kommentien pohjalta tehdä puoluetoimiston poliittisen suunnittelijat, mikäli puolueella sellaisia olisi.

Toimintakulttuurin on kehityttävä kaikissa puolueen toimielimissä avoimempaan ja rohkeampaan suuntaan.

Pahnanpohjimmaisina ovat tällä hetkellä työryhmät, joissa ihmiset kokoontuvat lähinnä kahvittelemaan ja miettimään, mitä kaikkea hyvää heille valmiiksi tehdyissä päätöksissä onkaan. Ensi vuodelta toivon, etteivät työryhmiä johda kansanedustajat, vaan puolueaktiivit, joiden käsiä ei sido hallitusvastuu.

Työryhmien pitää pystyä tekemään puoluehallitukselle aidosti kantaaottavia pohjaesityksiä, joista voitaisiin tarvittaessa jopa äänestää. Uusista ajatuksista keskusteleminen ei ole poliittiselle järjestölle häpeä, vaan osa normaalia toimintaa.

Lahden puoluekokouksen ja 2011 eduskuntavaalien lähestyessä puolueen olisi korkea aika ottaa itseään niskasta kiinni. Keskinäiselle nahistelulle on tehtävä tilaa puolueen sisällä, ettei sitä tarvitse tehdä selän takana tai pahimmillaan mediassa.

Keskustelu on osa terveen puolueen toimintaa. Ehkäpä puoluejohdon täysremontti ensi kesänä ei olisi huono ajatus.

Tuomas Paasonen
Keskustan Opiskelijaliitto
1. varapuheenjohtaja
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 30.9.2009

Hennamari Toiviainen: Perheen perustamisen pitäisi olla houkuttelevaa

”Perheelliset opiskelijat ovat Suomen köyhimpiä väestöryhmiä.”

Viime viikonloppuna Keskustanuorten Elokoulussa puhunut puoluesihteeri Jarmo Korhonen kannusti nuoria perustamaan perhe jo varhaisella iällä. Samaa on toitotettu opiskelijoille koko 2000-luvun. Tavoite on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Perheelliset opiskelijat ovat Suomen köyhimpiä väestöryhmiä. Opiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan vain kahdeksalla prosentilla 29-vuotiaista korkeakouluopiskelijoista on lapsia, kun muista ikätovereista vastaava luku on 38 prosenttia.

Opiskelijoista 88 prosenttia ilmoittaa kuitenkin haluavansa lapsia. Jotain täytyy siis olla pielessä.

Perheen perustamisesta tulee tehdä houkuttelevampaa. Opiskelijoita ei saada perustamaan perhettä nykyistä aktiivisemmin ennen kuin heidän asemansa on tuntuvasti kohentunut.

Keskustan Opiskelijaliiton (KOL) mukaan tämä vaatii kohennusta opiskelijaperheiden taloudelliseen tukemiseen, joustavampia lastenhoitojärjestelyjä sekä monimuotoisempia opiskelutapoja. Muutoksia tarvitaan niin valtakunnallisesti kuin kuntien ja korkeakoulujenkin taholta.

Ensinnäkin, perheen perustamisen myötä opiskelijan menot kasvavat tuntuvasti. Perheellisille opiskelijoille tulisi palauttaa huoltaja- tai lapsikorotus opintorahaan. Heillä tulee myös olla mahdollisuus valita, kuuluvatko he opintotuen asumislisän vai yleisen asumistuen piiriin.

Tällä hetkellä lapsen saaminen siirtää opiskelijan opintotuen asumislisältä yleisen asumistuen piiriin, mikä monessa tapauksessa vähentää saatavan tuen määrää tai opiskelija ei saa tukea enää lainkaan. Lisäksi opintolainan enimmäismäärää tulisi korottaa 300 eurosta 450 euroon ja perheellisten opintolainan verovähennysoikeutta kasvattaa 30 prosentista 50 prosenttiin.

Toiseksi, opiskelijaperheet tarvitsevat lastenhoitopalveluita, jotka ovat helposti saatavilla, edullisia ja mahdollistavat joustavan sopimisen hoitoajoista opiskelurytmin mukaisesti. Tämän vuoksi tulee subjektiivista päivähoito-oikeutta kehittää vastaamaan paremmin nykytarpeita. Päivähoitojärjestelmää tulee kehittää lapsen ja perheen yksilöllisyyttä ja tarpeita kunnioittaen.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) toteuttama niin sanottu lapsiparkki on koettu toimivaksi helpotukseksi opiskelijaperheiden lastenhoito-ongelmissa.

Lapsiparkkien tarkoituksena on tarjota lähellä opiskelupaikkaa lyhytaikaista hoitoa ja näin helpottaa vanhempien osallistumista luennoille ja tentteihin. Lapsiparkkeja on kuitenkin pelkän ylioppilaskunnan voimin taloudellisesti mahdotonta toteuttaa muualla. Käytäntö tulisikin valtakunnallistaa ja hoitaa julkisen sektorin kautta.

Kolmanneksi, perheellisten opiskelijoiden aikatauluongelmiin toisivat ratkaisun etäopiskelu ja joustavat tenttimistavat. Käytännössä helposti toteutettavia etäopiskelutapoja ovat luentojen videoarkistointi, kurssimateriaalien sähköistäminen sekä pikaviestiohjelmistojen ja keskustelufoorumien käyttäminen.

Lisäksi niin sanotut tenttiakvaariot tulee ottaa käyttöön kaikissa korkeakouluissa.

Keskustan Opiskelijaliiton tavoitteet ovat tulosta perhepoliittisen työryhmän pohdinnoista. Linjaukset ovat keskustalaista perhepolitiikkaa parhaimmillaan ja sitä tulee tuoda voimakkaammin niiden ihmisten keskuuteen, joita se koskettaa.

KOL lähteekin syksyn ylioppilas- ja opiskelijakuntien edustajistovaaleihin kahdella valtakunnallisella teemalla, joista yksi on nimenomaan perheellisten opiskelijoiden aseman parantaminen.

Hennamari Toiviainen
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 16.9.2009

Henna Ruokamo: Keskustalainen polttomerkki ei ole häpeä

”Keskustaopiskelijoiden syksy on täynnä vaikeita, mutta kiehtovia tehtäviä.”
Syksyn myötä korkeakouluopiskelijat palaavat jälleen opinahjoihinsa. Sekä yliopistoissa että ammattikorkeakouluissa käytävät edustajistovaalit värittävät alkavaa lukuvuotta ja myös keskustaopiskelijoiden toimintaa.

Keskustaopiskelijoille syksy tuo tullessaan monia haasteita. Ensimmäistä kertaa keskusta rynnii myös ammattikorkeakoulujen opisekelijakuntien edustajistovaaleihin omilla listoillaan. Suomen ammattikorkeakoulujen kenttä on laaja ja hajanainen, mutta toivon mukaan keskustalaisia listoja saadaan silti mahdollisen moneen paikkaan.

Ammattikorkeakoulut ovat taatusti hankala valloittaa poliittisesti, mutta mahdotonta se ei ole. Tarvitaan vain selkeä poliittinen viesti, joka vetoaa nuoriin opiskelijoihin. Uskon, että keskustan aatepohjasta sellainen sanoma kumpuaa.

Ammattikorkeakoulujen edustajistovaalit eroavat yliopistojen vastaavista: ammattikorkeakouluissa vaalit käydään joka vuosi ja yliopistoissa vain joka toinen syksy. Yliopistoissa poliittisilla opiskelijajärjestöillä on perinteet, ammattikorkeakouluissa niitä vasta luodaan.

Ammattikorkeakoulujen keskustalaisten listojen myötä koko puolue saa samalla etulyöntiaseman opiskelevan nuoren aikuisväen keskuudessa. Ammattikorkeakouluissa opiskelee yli 130 000 nuorta aikuista. Niistä osa voidaan nyt tavoittaa; mutta töitä se vaatii meiltä jokaiselta.

Nimien kerääminen edustajistovaalien keskustalaisille listoille on epäilemättä jälleen hankalaa. Moni keskustalaisittain ajatteleva henkilö karkaa ainejärjestöjen tai kiltojen sitoutumattomille listoille. Sitoutumattomana mukaan lähteminen on monen opiskelijan silmissä helpompaa, hyväksytympää ja jopa mediaseksikkäämpää. Omaan ihoon ei haluta polttomerkintää keskustalaisuudesta. Sitoutumattomana niitä ääniäkin saa mukamas helpommin.

Sitoutumattomien lisäksi perinteikkäillä osakunnilla on valtaa edustajistoissa. Ei tosin kotiylioppilaskuntani Oulun opiskelijapolitiikassa, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudulla. Osakunnat ovat alueellisia toimijoita, joiden rooli juontuu historiasta. Niiden rivissä edustajistoon valittu henkilö voi olla poliittiselta kannaltaan mitä tahansa äärioikeistosta vasempaan.

Sehän olisi sama kuin jos eduskuntaan valittaisiin kansanedustajat pelkästään kotimaakuntansa perusteella.

Kaiken tämän keskellä usein tuntuu, että korkeakoulut ovat enemmän tai vähemmän allergisia poliittisille toimijoille. Monissa paikoissa toimintaa ei saa edes esitellä kuin tarkoin rajatusti, tiettyinä päivinä ja tietyssä paikassa!

Tänä syksynä allergia on pahentunut entisestään, kun vaalirahakohu on ryvettänyt kaikkien puolueiden mainetta. Keskustaa tietysti kaikkein eniten.

Sekä ehdokkaat että äänestäjät pitää saada vakuuttuneiksi, että keskusta tarjoaa kestävän ihmislähtöisen aatteen myös opiskelijapolitiikan taustalle. Ymmärrän toisaalta heitä, jotka sanovat, että puoluepolitiikalla ei ole mitään tekemistä opiskelijapolitiikassa, mutta väite on naiivi. Kaikkihan nyt jotain ajattelevat; toiset piilotetummin kuin toiset. On reilua näyttää värinsä.

Edustajistoissa myös päätetään monia asioita, joissa aate tulee ilmi – esimerkiksi nyt jäsenmaksun suuruus ja sen mahdollinen korottaminen. Poliittisesta taustasta on myös rutkasti hyötyä; esimerkiksi suhteet ovat kunnossa niin muihin yliopistoihin kuin valtakunnan päättäjiin.

Keskustaopiskelijoiden syksy on täynnä vaikeita, mutta kiehtovia tehtäviä. Vaalityön ensimmäinen koetinkivi on ehdokkaiden etsiminen: ihmisiä pitää kysyä rohkeasti mukaan listoille, heitä pitää aktiivisesti metsästää tutun tuttujen ja internetin välityksellä. Jokainen ehdokas on tärkeä ja ilmiantoja jokainen osasto ottaa takuulla ilomielin vastaan.

Toinen vähintään yhtä tärkeä työ on saada riviopiskelijat uurnille. Jokaista täytyy muistuttaa äänestämisen tärkeydestä: edustajistothan käyttävät ylintä päätösvalaa.

Ei ole mitään taikatemppua siihen, että opiskelijat havahtuisivat vaikuttamaan elinympäristöönsä. Sekä ammattikorkeakoulu- että yliopisto-opiskelijat pitää herätellä. Yksi kerrallaan.

Henna Ruokamo
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 2.9.2009

Maija Tahkola: Alussa tarvitaan apuja

Opiskelija- ja ylioppilaskunnat ovat oiva paikka aloittaa ja opetella vaikuttamisen alkeet.

Piiritoimistot, kunnallisjärjestöt ja johtokunnat suunnittelevat toimintaansa pitkälti tulevien vaalien mukaan.

Viimeisimpänä rutistuksena olivat kesän kynnyksellä käydyt Euroopan parlamenttivaalit.

On löydettävä motivoituneet ja ammattitaitoiset ehdokkaat niin että kaikki äänestysalueen kolkat on edustettuna.

Ja jottei työ kävisi liian helpoksi, on kyettävä löytämään ehdokkaat eri ikäryhmistä ottamalla kuitenkin huomioon myös sukupuolten tasa-arvoisuus ja edustavuus.

Eikä työ lopu ehdokkaiden rekrytoimiseen.

Ehdokkaat ja heidän tukijansa juoksevat turuilla ja toreilla sateessa ja tuiskeessa. Tavataan kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä. Kätellään, hymyillään ja jutellaan.

Asiaan kuuluu palaute, välillä hyvä, kehittävä ja asiallinen, joskus taas kuullaan enemmän sensuroitavaa tekstiä.

Milloin on mahtavaa, että nuorikin on lähtenyt mukaan leikkiin, milloin taas kuunnellaan korvat ja naama punaisena “pitäisikös sitä mennä kotiin kasvamaan” - puheita.

Jokainen ehdokas ja talkoolainen saa epäilemättä kuulla kunniansa, mutta myös kiitosta ja kannustusta – ilman sitä tuskin kukaan kampanjoisi loppuun asti.

Opiskelijoiden keskuudessa vaalit eivät rajoitu kunnallis- ja eduskuntavaaleihin.

Suurimmassa osassa Suomen yliopistoja käydään ylioppilaskuntien edustajistovaalit joka toinen syksy ja ammattikorkeakoulujen edustajistovaalit käydään joka syksy.

Yliopistojen edustajistoissa puolueilla on ollut omat listansa jo pitkään. Niiden rinnalla vaikuttavat ja kilpailevat mm. ainejärjestöjen ehdokaslistat.

Ammattikorkeakoulujen edustajistot ja valtuustot ovat puolestaan toistaiseksi koputtaneet päätöksiään pitkälti ilman avoimesti poliittisilta listoilta valittuja jäseniä. Näin ei kuitenkaan tarvitse, eikä kyllä varmasti tule olemaankaan tulevaisuudessa.

Ehdokkaiden löytäminen on vaikeaa niin poliittisten listojen pystyttäjille, kuin sitoutumattomien ainejärjestöjen ja koulutusalajärjestöjen aktiiveille.

Opiskelun, töiden ja vapaa-ajan kanssa tasapainoilu on haastavaa jo valmiiksi, joten opiskelijapolitiikka harvoin on enää ensimmäisenä mielessä. Varsinkin jos moisessa ei ennen ole ollut mukana.

Takana voi olla myös muutto uuteen kaupunkiin, jolloin tuttava ja ystäväpiiri ovat kaukana. Juuri tällöin vaatii vähän rohkeutta lähteä mukaan leikkiin.

Ehdokkaiden etsiminen ja ennen kaikkea löytäminen on haastavaa myös siksi, etteivät jo toiminnassa mukana olevat opiskelija-aktiivit tunne kaikkia uusia saatikka vanhoja opiskelijoita. Itse kukin on muuttanut kauempaa ja lähempää.

Mistä aateveljen tai sisaren voi oikein löytää tai tunnistaa? Ruokajonossa tai kahvipöytäkeskusteluissa tulee harvemmin ensimmäisenä kysyttyä poliittista kantaa tai kiinnostusta. Liekö se edes kovin hyvä tapaista?

Aktiivisuus ja suunnaton reippaus harvoin toimii toiseenkaan suuntaan: opiskelija, joka on jo kokenut poliittisen heräämisen, ei yleensä uskalla marssia paikallisten toimijoiden joukkoon ja ilmoittautua ehdokkaaksi vaaleihin. Kysyntä ja tarjonta siis harvoin kohtaavat näillä markkinoilla.

Opiskeluaika on usein se aika, jolloin nuoret aikuiset ymmärtävät yhteiskunnallisen vaikuttamisen tärkeyden. Keskustan on tärkeä olla tuolloin paikalla.

Meidän on kyettävä löytämään omamme, ja myös ne joiden poliittinen kotipaikka on vielä hakusessa. Ja omat kyllä löytyvät, kunhan itse kukin vinkkaa silloin tällöin myös naapuri piiriin keneltä aiheesta kysäistä.

Opiskelija- ja ylioppilaskunnat ovat oiva paikka aloittaa ja opetella vaikuttamisen alkeet. Se mihin asti kukin voi ja haluaa jatkaa on asia sitten aivan erikseen. Alussa tarvitaan kuitenkin vähän apuja.

Maija Tahkola
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen varajäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 19.8.2009

Pauliina Anttonen: Opiskelukaupunkien asuntotilanne huolettaa

Jokainen tietää, miten asuminen vaikuttaa omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen.
Syksyn tullessa saapuvat kaupunkeihin myös tuhannet opiskelijat. Asuntopula, varsinkin vuokra-asunnoista, on kasvanut joissakin suurimmissa opiskelijakaupungeissa sietämättömäksi.

Talouden taantuma on nostanut opiskelijamääriä, kun monet viivästyttävät valmistumistaan työttömäksi jäämisen pelossa.

Jokaisella uudella (ja vanhallakin) opiskelijalla on yksilöllinen asunnontarve, eivätkä kaikki opiskelija-asuntosäätiöt pysty siihen tarjonnallaan vastaamaan. Yksityiset markkinat toki tarjoavat laadukastakin asumista lähellä oppilaitoksia ja kaupunkikeskusta, mutta hinnat nousevat usein liian korkeaksi.

Tärkeintä toki on, että aluksi jokaiselle kaupunkiin muuttavalle opiskelijalle löytyy jonkinlainen katto pään päälle, ja myöhemmin syksyllä (tai lukuvuoden aikana) asumismuotoa voidaan tarkistaa. Varsinkin opintojen alussa on tärkeää, että edes asuntoasiat ovat kunnossa, kun kaikki muu saattaa olla epäselvää ja uutta.

Jokainen tietää, miten asuminen vaikuttaa omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen. Tämän vuoksi on tärkeää, että myös opiskelijoilla olisi mahdollisimman hyvät puitteet asumiseen ja elämiseen opiskelupaikkakunnalla.

Tällä hetkellä näin ei kuitenkaan kaikkialla ole, vaan esimerkiksi Helsingissä ja Tampereella jotkut uudet korkeakouluopiskelijat joutuvat turvautumaan jopa kuukaudeksi ylioppilaskunnan järjestämään hätämajoitukseen ilman omaa asuntoa.

Ei voida olettaa, että kaikki ilman varsinaista opiskelija-asuntoa jäävät voisivat etsiä asunnon yksityisiltä markkinoilta. Jo takuuvuokran maksussa saattaa olla ongelmia, kun korkeakouluissa opintotuen voi saada korkeintaan syyskuun alusta opintojen alkaessa, ja asunto pitäisi olla jo ennen sitä.

Hätämajoituksen järjestäminen aiheuttaa päänvaivaa myös ylioppilaskunnille, joilla riittää muutenkin tekemistä uusien opiskelijoiden vastaanottamisessa ja heidän orientoimisessaan opintoihin.

Kunnat ovat viime vuosina panostaneet kiitettävästi opiskelija-asuntojen parantamiseen ja peruskorjaamiseen, muun muassa soluasuntoja on muutettu yksiöiksi. Tämä aiheuttaa kuitenkin omat ongelmansa, vuokrataso on yksiöissä solumuotoisia asuntoja korkeampi, ja asuntoja on tarjolla vähemmän.

Jos soluasuntojen asumismukavuuteen panostettaisiin enemmän, ne olisivat edelleen hyvä vaihtoehto opiskeluajan asumiselle. Monet kaveriporukat esimerkiksi haluaisivat asua yhdessä edullisesti soluasunnossa, mutta kaikilla paikkakunnilla tämä ei ole mahdollista, ja usein myös käytännön syistä hakemuksia käsiteltäessä hankalaa järjestää.

Vaikka yleinen henki on, että asumismukavuus tulisi olla lähes huippuluokkaa, ovat opiskelija-asuntosäätiöiden tarjoamat asunnot yleensä hyvässä kunnossa ja riittäviä muutaman vuoden asumiseen, kunhan niiden kunnosta huolehditaan.

Tällä hetkellä Kansaneläkelaitoksen opintotuen asumislisää voi saada korkeakouluasteella korkeintaan 201,60 euroa kuukaudessa.

Asumismenot otetaan huomioon 252 euroon asti, tämän ylittävästä osasta opiskelijan on huolehdittava itse. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi yksityiseltä vuokratussa asunnossa asuvan on joko käytävä töissä, tai rahoitettava elämisensä ja asumisensa lainarahalla.

On tietysti jokaisen opiskelijan itse arvioitavissa, kuinka paljon on valmis asumisestaan maksamaan.

Vuokratason nousu ei ole viime vuosina ollut vain suurten kaupunkien ongelma, vaan esimerkiksi Kuopiossa vuokrien nousu on asukasmäärään suhteutettuna ollut maan suurinta tiiviin kaupunkirakenteen vuoksi.

Myös sijainti lähellä oppilaitoksia ja muita palveluita on tärkeä tekijä. Tämän takia kuntien yhdessä rakennuttajien kanssa tulisi harkita tarkkaan uusien opiskelija-asuntojen sijoittumista kaupunkirakenteessa.

Myös julkisen liikenteen toimivuus ja reittien kattavuus määrittävät opiskelijoiden hyvinvointia ja myös sitä, kuinka moni jää opintojen loputtua opiskelupaikkakunnalleen asumaan.

Varsinkin pienimmillä korkeakoulupaikkakunnilla opiskelijat ja heidän hyvinvointinsa tulisi nähdä panostuksena koko seutukunnan kehitykseen ja tulevaisuuteen.

Pauliina Anttonen
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 5.8.2009

Mari Mäki: Kriisikohu on keskustalle myös mahdollisuus

Nykyinen johtamiskulttuuri, jossa asiat valmistellaan pienessä piirissä ja kriittisiä äänenpainoja ei sallita, syöksee keskustan pian perikatoon.
Vaalirahakohun myötä keskustan sisäiset ongelmat ovat pompsahtaneet pinnalle. Johtamisvajeen vuoksi eri suuntiin vetävät joukot laukovat näkemyksiään lehtien palstoilla. Puolue on hajaannuksen tilassa.

Tämän päivän yhteiskunnassa äänet eivät periydy vaaleista toiseen tai isältä pojalle. Jokainen ääni on ansaittava hyvällä politiikalla ja luotettavalla toiminnalla.

Ongelmien ilmaantuessa on aivan turha juosta piiloon perunakuoppaan laillisuusverhon taakse tai osoitella sormella muita puolueita ja etelän mediaa.

Vaaleja ei ratkaista raastuvassa, vaan vaalit ratkaistaan ihmisten mielissä. Jos toiminta vaikuttaa epämääräiseltä, oli se sitten kuinka laillista tahansa, on luottamus jo vaakalaudalla.

Nykyinen puolueen johtamiskulttuuri, jossa asiat valmistellaan pienessä piirissä ja kriittisiä äänenpainoja ei sallita, syöksee keskustan pian perikatoon.

Hajota ja hallitse -tyylin sijaan johtajien tulisi yhdistää puoluetta. On tarjottava vuorovaikutteisia foorumeja ja tilaisuuksia avoimeen sisäiseen keskusteluun. Vain siten saadaan joukot liikkumaan samaan suuntaan. Muuten käy niin kuin nytkin, turhautuminen purkautuu lehtien palstoilla.

Onneksi meillä on nyt loistava tilaisuus uudistaa puoluetta perin pohjin. Samalla, kun järjestökoneisto päivitetään vastaamaan 2010 luvun tarpeita, on myös organisaatiokulttuuri päivitettävä ensivuosikymmenelle.

Järjestöuudistuksen tärkeimpiä kohtia tulee olla jäsenten vaikutusmahdollisuuksien parantaminen, byrokratian purkaminen sekä vuorovaikutteisten viestintäkanavien ja imagonhallinnan kehittäminen.

Organisaatiokulttuurin muutos kiteytyy avoimuuden, läpinäkyvyyden ja osallistamisen lisäämiseen.

Uudistuneen keskustan toimintaan on helppo tulla mukaan. Avoimia keskustelutilaisuuksia pidetään säännöllisesti ympäri maata, siellä missä ihmiset muutenkin kokoontuvat kuten kouluilla ja kahviloissa.

Mielenkiintoiset aiheet ja inspiroivat alustajat vetävät ”tuvat” täyteen porukkaa. Kokouksissa sääntömääräisiä asioita on vähän, joten aikaa jää runsaasti poliittiseen debattiin.

Jokainen jäsenkirjan hankkinut pystyy helposti osallistumaan keskusteluun puolueen linjasta sekä antamaan palautetta puoluejohdolle ja edustajille muun muassa sähköisten kanavien kautta.

Uudistuksia valmistelemaan valitaan monipuolisia työryhmiä, joissa on mukana sekä asiantuntijoita että jäseniä.

Työryhmässä syntyneitä ajatuksia testataan jäsenistön omilla keskustelufoorumeilla, joista päättäjät saavat vahvan evästyksen mielipiteen muodostamisen tueksi. Kännykän avulla toteutettavat jäsenäänestykset ovat jo arkipäivää.

Puoluejohtajat toimivat keskustalaisen politiikan ikoneina ja äänitorvina sekä kokouksissa että mediassa. He esiintyvät innostavasti ja kiteyttävät viestin kansan kielellä ymmärrettäväksi.

Selkeästi määritellyt vastuualueet helpottavat työnkuvassa pysymistä. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen.

Viestinnän kehittämiseen ja politiikan suunnitteluun on suunnattu lisää resursseja, joiden ansiosta keskusta on taas demokraattinen ja aktiivisesti yhteiskuntaa uudistava liike – ja sen tietävät muutkin. Koko puolueessa vallitsee positiivinen tekemisen meininki.

Tämä visio ei ole vielä kaikilta osin totta, mutta ei myöskään utopiaa. Ottamalla opiksi tehdyistä virheistä ja uudistamalla puoluetta kokonaisvaltaisesti olemme jo pitkällä.

Muutos lähtee johtamisesta ja johtamiskulttuurista, mutta paikallistasollakin voi tehdä jo paljon.

Käy antamassa omat evästyksesi uudistukseen Kohtaamo.net –sivustolla!

Mari Mäki
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 22.7.2009

Marjaana Hoikkala: Yhdessäolon vaikeudesta

”Harva pystyy käsittelemään liitoskuntaa kokonaisuudessaan kotikuntanaan.”
Kesän yöttömiin öihin yhdistetään usein toisiinsa uppoutuneet parit, kiihkeät hetket ja kuumat tunteet.

Kuumista tunteista saatetaan puhuakin, mutta varsin eri mielessä, kun monen kuntaliitoksen kohdalla reilun puolen vuoden jälkeen ovat kuherruskuukaudet kesään mennessä jo päättyneet. Tämän vuoden alusta asti on moni uusi kunta ottanut ensiaskeliaan, kun vielä useampi kunta pyyhkiytyi historian kirjoihin.

Ei tainnut alkukaan liitoskunnissa olla aina mitä sopuisin, mutta omiin kokemuksiini pohjautuen, tämän hetkisestä tilanteestakin on heinälatoromantiikka kaukana. Eikö kaksin olekaan kaunihimpi?

Onko todella niin, että mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa?

En kritisoi kuntaliitospäätöksiä, vaan päättäjien kyvyttömyyttä ajatella liittyneitä kuntia kokonaisuutena.

Kuntaliitos on monessa tapauksessa ollut ainoa järkevä vaihtoehto palveluiden turvaamiseksi ja mahdollistamiseksi, mutta ajoittain tuntuu, että kuntien kehityssuuntaus on kaikkea muuta kuin terve, kun päätöksiä ei tehdä järjellä vaan järjettömyydellä.

Jokainen päättävissä elimissä istuva henkilö edustaa kotipaikkaansa, omaa ympäristöään ja kannattajiaan, mutta silmien ummistaminen kokonaisuudelta ja asemataistoon asettuminen ei palvele uutta saatikka entisiä, nykyään olemattomia kuntia.

Päätöksissä näkyy edelleen vanhojen kuntien rajat. Harva pystyy käsittelemään liitoskuntaa kokonaisuudessaan kotikuntanaan. Asuinpaikka tuntuu aika-ajoin määrittelevän ihmistä enemmän kuin aatteet. Muutos vie aikansa, etenkin nuoret ovat omaksuneet muuttuneet olosuhteet, osa vanhemmista katkerana, kaiholla muistelee entistä, suostumatta päästämään siitä irti.

Monelta löytyy puutteita tietämyksessä ja osaamisessa. Enää ei riitä vaikka osaakin oman vanhan kuntansa asiat, vaan vastuullisen päätöksenteon mahdollistamiseksi on oltava valmis myös sisäistämään tietoja muista liitoskunnista.

Turhan moni yrittää kuitenkin ylittää aidan siitä mistä se on matalin, ja asian käsittely sen mukaista.

Taloustilanteen edelleen huonontuessa on vastakkainasettelu ennestään lisääntynyt. Lama vaatii kokonaisvaltaisia ratkaisuja, joissa pelkkä kotiinpäin vetäminen ei riitä, kun tavoitteena on mahdollisimman toimivat säästöratkaisut.

Syytöksiä lentelee, kun syyllistä etsitään kunnan ankeaan talouteen. Syyllinen löytyy helposti vanhojen kuntien tilinpäätöksiä tuijotellessa: suurin miinus on suurin syypää. Moisilla syytöksillä ei pitkälle pötkitä, kun palataan todellisuuteen, jossa entisellä ei ole enää mitään painoarvoa.

Pelottaa ajatellakin millaisiin tuloksiin päästään, kun vahvimmat tuijottelevat omaa napaansa kiinnittämättä huomiota muihin. Vahvimmalla ei ainoastaan ole oikeutta, vaan myös vastuuta.

Valtuustoja repii erilleen entisten kuntarajojen lisäksi erilaiset poliittisten ryhmittymien aate-erot, ja mahdollisesti vielä pisteenä iin päällä vanhoja kunnan rajojakin vahvemmat kielimuurit. Kotiin päin vetäminen saa joskus mitä koomisimpia muotoja. Suurien asioiden kynnyksellä takerrutaan pikkuseikkoihin, eksytään kokonaisuuksien sijaan viilaamaan pilkkua.

Asian ytimessä kun ei ole se, kenellä on eniten valtaa, keneltä löytyy eniten ääntä, eniten neliökilometrejä tai kannattajia. Ongelman ytimessä on kuntalainen, jolla on asuinpaikasta riippumatta oikeus oikeudenmukaisuuteen, joka ei missään nimessä ole kuntakamppailun pelinappula.

Viime aikoina mieltä on askarruttanut myös yliopistojen ja ylioppilaskuntien yhdistymiset. Osa sujunut kivuttomammin, kun taas osassa valmisteluja on tehty varsin kiihkeissä tunnelmissa. Pieneltä kädenväännöltä ei ole säästytty missään. Eduskunnan hyväksyttyä yliopistolain, on lopullinen hynttyiden yhteen laittaminen askeleen lähempänä. Taisteluita on varmasti edessä, mutta toivottavasti kovimmat takana ja edessä loistava tulevaisuus, eikä takerruta entiseen vaan kohdistetaan katseet eteenpäin.

Vielä on kesää jäljellä, ties vaikka onni osuu kohdalle, ja kulman takaa löytyy hieman jo kadoksissakin ollut yhteisymmärrys.

Marjaana Hoikkala
Keskustan Opiskelijaliitto
varapuheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 8.7.2009

Lilli Tuuha: Geenimuuntelu – Troijan hevonen?

Tutkijoiden keskuudessa ei ole yksimielisyyttä gm-kasvien turvallisuudesta.
Monet tuntevat tarinan Troijan hevosesta, jossa kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan piirittämäänsä Troijan kaupunkiin piiloutumalla onton hevosen sisälle.

Troijalaiset itse veivät puuhevosen kaupungin muurien sisäpuolelle luullen sitä lahjaksi. Puuhevonen johti kuitenkin Troijan tuhoon.

Muodostuuko tulevaisuuden Troijan hevoseksi geenimuunnellut (gm) viljelykasvit, joita ei tunneta vielä kyllin hyvin? Moni puoltaa gm-ruuan tuotantoa, sillä sen uskotaan ratkaisevan monta ongelmaa yhdellä kertaa.

Gm-kasvien viljelystä ei ole olemassa yhtenäistä mielipidettä. Mielipiteissä on hajontaa niin Suomen, EU:n kuin kansainvälisellä tasolla.

Julkinen keskustelu on kuitenkin jäänyt varsin vähälle Suomessa puhuttaessa gm-viljelykasveista ja elintarvikkeista.

Maailmalla viljelykäyttöön hyväksyttyjä lajeja ovat soija, maissi, puuvilla ja rypsi.

Geenimuokkauksella pyritään aikaansaamaan kasvitauteja ja tuholaisia paremmin kestäviä viljelykasveja.

Gm-elintarvikkeet sisältävät geneettisesti muunneltuja organismeja tai niiden tuotannossa on käytetty geneettistä muuntelua.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa suhtautuminen gm-kasveihin on hyvin erilaista.

Yhdysvalloissa suhtaudutaan positiivisesti gm-kasveihin ja niiden viljelyä pyritään edistämään. Euroopassa taas gm-kasvit ovat kohdanneet vastustusta etenkin Tanskassa.

Yhdysvaltojen suurin viljelyjärjestö, the American Farm Bureau Federation (AFBF), tukee bioteknologian sovelluksia maanviljelyssä.

Kansainvälisellä tasolla AFBF vastustaa ulkomaisia vientirajoituksia sekä gm-elintarvikkeiden merkitsemistä tai erottamista perinteisistä elintarvikkeista. Järjestö myös uskoo, että EU jarruttaa geenimuunneltujen maissin ja soijapavun hyväksymistä Euroopassa.

AFBF myös vastustaa kansainvälistä biodiversiteettisopimusta, joka on YK:n biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus. AFBF:n kannanotot ovat vaikuttaneet positiivisella tavalla gm-kasvien viljelyyn Yhdysvalloissa.

Viljelivät ovat ottaneet käyttöön gm-kasvit Yhdysvalloissa, sillä ne parantavat satojen ja tuholaisten hallintaa sekä vähentävät kuluja. Yhdysvalloissa gm-viljelykasvit ovat suosittuja kahdesta syystä. Ne kestävät kasvimyrkkyjä ja tuhohyönteisiä.

Euroopassa taas gm-kasvien käytön vastustaminen on kytköksissä tiedon määrän kasvuun bioteknologiasta (Eurobarometri 2000).

Esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa tiedon lisääntyessä gm-kasveista, niiden vastustus on lisääntynyt samassa suhteessa. Samalla on noussut myös gm-elintarvikkeiden vastustus.

Yhdysvalloissa taas huolestuttaa eurooppalaisten negatiivinen suhtautuminen gm-kasveihin ja ruokaan, minkä selittää se, että EU on yksi maailman johtavista soijapavun ja soijajauhon tuontialueista. Yhdysvallat pyrkii kasvattamaan markkinaosuuttaan Euroopassa.

Kaupallisessa mielessä gm-kasvit ovat osoittautuneet menestykseksi Yhdysvalloissa, vaikka yleistä hyötyä viljelijöille ei ole helppo määrittää.

Viljelijöitä koskevat monet rajoitteet. Siementen säästäminen toista satoa varten ei ole sallittua, vaan viljelijöiden on ostettava joka vuosi uudet siemenet kylvöä varten.

Lisäksi siementen hinta on noussut ja viljelijöiden lisenssimaksut ovat kasvaneet. Toisaalta myös gm-siemenet karsivat kilpailijoita maatalousmarkkinoilta.

Euroopassa suurin huoli, joka liittyy gm-viljelykasveihin ja elintarvikkeisiin, on niiden turvallisuus terveydelle ja ympäristölle.

Gm-viljelykasvien potentiaaliset riskit on jaettu yleensä kahteen kategoriaan: riskit ihmisten ja eläinten terveydelle ja toiseksi ympäristöriskit. Huolenaiheena ovat gm-kasvien sisältämät myrkyt ja allergisoivat yhdistelmät.

Yleisiin ympäristöriskeihin kuuluu geneettisen monimuotoisuuden väheneminen ja gm-kasvien leviäminen luontoon. Ei ole yhtäläistä mielipidettä siitä, kuinka suuren varoalueen gm-viljelykset tarvitsevat.

Gm-kasvit voivat johtaa myös hallitsemattomaan rikkaruohojen ja hyönteisten kehitykseen. Tutkijoiden keskuudessa ei ole yksimielisyyttä gm-kasvien turvallisuudesta.

Laajemmassa kontekstissa esiintyy riski, joka liittyy yritysten dominoivaan markkina-asemaan, jollaista nauttivat monikansalliset maatalouskemikaaliyhtiöt.

Nämä yhtiöt ovat vaatineet monia kasvinjalostajayhtiöitä sitomaan siementen tuottamisen maatalouskemikaaleihin. Tällainen monopoli voi johtaa sekä perinteisten siemenlajikkeiden että pitkäaikaisten viljelymetodien katoamiseen.

Monopoliasema vaikuttaa myös kuluttajan asemaan, kuluttajan valinnan vapaus kapenee. Kuluttajalla tulee säilyttää valinnanvapaus siinä, haluaako hän ostaa gm-elintarvikkeita vai ei. Tämän vuoksi gm-elintarvikkeet tulee ehdottomasti merkitä, jos näitä tuotteita tulee Suomen elintarvikemarkkinoille.

Ovatko geenimuunnellut kasvit ja elintarvikkeet vain uusi keino tehdä rahaa? Etenkin Yhdysvallat on ajanut aktiivisesti gm-viljelykasvien ja elintarvikkeiden leviämistä Eurooppaan. Kuluttaja voi jäädä monopolitilanteessa koko lystin maksumieheksi.

Monopolit karsivat kilpailua, joka voi johtaa ruuan hinnan kallistumiseen. Monopolit eivät myöskään edistä avointa kilpailua, joka kuuluu liberalismiin.

Lilli Tuuha
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen varajäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 24.6.2009

Laura Kallio: Onko tulevaisuuden sivistys alkiolaista sivistystä?

Alkiolaisen ihanteen mukaan yhteiskunnallinen tasa-arvo lähtee koulutuksen tasa-arvosta.
Tieto on tullut yhä kiinteämmin osaksi ihmisen varallisuutta. Nykyisin sitä hankitaan koulutuksen muodossa lapsesta aikuiseksi ja vielä senkin jälkeen. Tämä sen vuoksi, että koulutuksen merkitys on vahvistunut yhteiskunnassamme.

Koulutustarpeet ovat lisääntyneet, mitä kuvaa osaltaan esimerkiksi se, että kulutuselektroniikkaan liittyvän tiedon puoliintumisaika on tätä nykyä vain parisen vuotta.

Tietotulva pakahduttaa myös eri oppilaitosten opetussuunnitelmia, ja jos väljyyttä jonnekin jääkin, oppikirjat ja -materiaalit täydentävät sitä tehokkaasti.

Kaikki kunnia opetussuunnitelmien laatijoille, jotka metsästävät spesiaalitiedon viidakossa kontrollin lankoja. Konsensusta oleellisesta joudutaan varmasti usein hakemaan, ja miettimään, millainen tieto lisää viisautta ja sitä kautta sivistystä.

Liittäisin tähän keskusteluun kysymyksen ensinnäkin niistä arvoista, joiden mukaan me haluamme suomalaista koulutuspolitiikkaa suunnata.

Alkiolaisen ihanteen mukaan yhteiskunnallinen tasa-arvo lähtee koulutuksen tasa-arvosta.

Koulutuspolitiikkaan liittyvällä arvokeskustelulla tulee olla paikkansa sekä kansallisella, Euroopan laajuisella että myös globaalilla tasolla. Miten tekninen, ekologinen ja sosiaalinen näkökulma saataisiin myös koulutuskeskustelussa synteesiin?

Ajallisesti näiden näkökulmien olisi tärkeä kuulua jo perusopetuksen kivijalkaan.

Onko maksuton koulutus meidän tavoitteemme, kuten YK:n yleissopimuksessa on linjattu, vai onko koulutus tuote, jota voi hyödyntää rahallista korvausta vastaan?

Keskustelu koulutuksen maksuttomuudesta on käynyt kuumana nyt yliopistolakiuudistuksen yhteydessä.

Sen on nostanut ansiokkaasti esille ja omaksi vaaliteemakseen myös Suomen ylioppilaskuntien liitto näiden eurovaalien alla.

Lissabonin strategian yhteydessä oleva koulutuspolitiikkaa linjaava työohjelma on ollut vaikuttamassa kansallisiin suuntaviivoihin jo vähän aikaa.

Onnea on ollut pelissä, ja koulutuksen maksuttomuudesta Euroopan parlamentissa pidetyt äänestykset ovat menneet ainakin toistaiseksi nurin. EU:ssa vain pieni vähemmistö puolustaa pohjoismaisen mallin mukaista maksuttomuutta, ja sen vuoksi tähän ei liity jatkossakaan pyhää koskemattomuutta.

Vaikka maksuttoman koulutuksen toteuttaminen ei ole realistista koko EU:n alueella, kannustan tulevia meppejä pitämään tässäkin puoliamme. Ylpeytemme aihe olkoon se, että harvalla EU-maalla on näin hyvin pullat uunissa.

Millaisten rakenteiden kautta hyvää koulutuspolitiikkaa voidaan toteuttaa jatkossa? Jos esimerkiksi yliopistokoulutus valjastettaisiin parantamaan välittömästi vain viennin kilpailukykyä tai työntekijöiden osaamistasoa, säilyisivätkö luovat innovaatiot enää olemassa?

On hyvä tunnustaa myös teoreettisen tutkimuksen periaatteellinen merkitys nopeasti muuttuvassa maailmassa. Ehkä sivistysyliopiston on paras hengittää tulevaisuudessakin omilla keuhkoillaan.

Voisi myös kysyä, tarvitseeko Suomi kahdentasoista ammattisivistystä tulevaisuudessa? Yhteiskunnan rakennemuutos tulee heijastumaan vahvasti myös koulutuspoliittiselle sektorille, ja ammatillinen osaaminen tulee kyllä korostumaan nykyistä selvemmin. Mutta opiskelijamäärät ovat laskussa.

Eurooppalaisesta vertailusta voisi myös sanoa, että meillä ammattikorkeakoulujen alajakauma on suppea, mutta kenttä on poikkeuksellisen tiheä. Euroopan laajuisessa vertailussa huomionarvoista on ammattikorkeaopiskelijoiden kohdalla sekin, että muodollisesti korkeakoulutusta vastaamattomassa ammattiasemassa olevien osuus on vertailussa kaikkein suurin.

Uudelleenarviointia myös kahta korkeakoulukenttää käsittävästä duaalimallista soisi tehtävän esimerkiksi näistä syistä rohkeammin.

Tulevassa koulutusajattelussa oppijan omaehtoisuus, ikärajattomuus ja oppiaineita yhdistävät näkökulmat saisivat minusta tulla vahvistumaan.

Palaan vielä arvoihin. Ehkä yksi vaativimmista – ja keskeisimmistä – haasteista liittyy globaaleihin ongelmiin, kuten elinympäristömme säilymiseen. Tämän ajan aikalainen on perinyt taukoamattoman talouskasvun ideologian, mutta on sanottava, ettei se ole kovin vastuullista kasvatusta meidän jälkipolvillemme.

Omaan osaamiseemme liittyvää potentiaalia tarvitaan erityisesti siihen, millä tavoin tämä ideologia saadaan kulkemaan rintarinnan kestävän kehityksen aatteen kanssa.

Kansainvälistyvä Suomi jakaa edelleen yhteisen huolen ympäristöasioista ja hyvinvoinnin tasaisemmasta jakaantumisesta maanosien kesken. Alkio kiteyttää minusta sivistyksen tarkoituksen osuvasti: ”Sen tehtäviin ei kuulu kehittää ihmisen mukavuusvaatimuksia rajattomiin, vaan kehittää ihmisen kykyjä kaikilla niillä aloilla, missä ihminen pyrkii siveelliseen vapauteen ja luonnonherraksi sekä poistamaan niitä taipumuksia ja ajatustapoja, jotka edistävät ihmiskunnan alentumista ja rappeutumista.”

Laura Kallio
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen varajäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 10.6.2009

Jukka Koivula: Puolueettoman median harha

”Aidosti puolueellinen journalismikin voi olla laadukasta.”

Painotuksiltaan riippumatonta ja poliittisesti puolueetonta uutisointia ei ole olemassakaan.

Perinteisesti oppikirjoissa opetetaan, että toimittajan työtä on tapahtuneiden tosiasioiden pakkaaminen helposti sulatettavaan muotoon ja raportointi suurelle yleisölle.

Karkeasti ottaen ja yksinkertaistaen edellä esitetty malli onkin tiedonvälityksen perusmekanismi.

Kuitenkin jokaisella on oma versionsa totuudesta, ja uutinen on viime kädessä lukuisten valintojen summa.

Toimittaja tekee valinnan jo siinä vaiheessa, kun päättää uutisoida tai olla uutisoimatta jostakin.

Itse uutisessa nousevat esille lukuisat painotukset: jutun laajuus, kiinnostavuus, näkyvyys sekä tietenkin sisällölliset seikat kuten se, mitä asioita korostetaan toisten kustannuksella.

Hieman pintaa raaputettaessa joudutaan siis toteamaan, ettei ”tapahtuneita tosiasioita” olekaan niin helppo määritellä kuin äkkiseltään luulisi. Pahimmillaan myös toimittajan lähde voi olla lähtökohtaisesti epäluotettava tai vähintäänkin seuloa omista intresseistään käsin kiusalliset seikat visusti sivuun.

Karrikoitu esimerkki tästä on oman versionsa kertova poliitikko, joka antaa lausuntoja edelleen oman versionsa asiasta julkisuuteen suodattavalle toimittajalle. Tässä tapauksessa lukijaparka saattaa pahimmillaan silmäillä kaksinkertaisesti muunneltua totuutta ja uskoa kritiikittä kaiken lukemansa.

Eikä puolueellisten painotusten asettaminen toki ole yksittäisen toimittajan oikeus. Karkeasti ottaen valtaosa maailman mediakentästä on erinäisten kytkösten kautta jollain tasolla sidoksissa joko kaupallisten tahojen tai valtiovallan vallitseviin intresseihin, useasti molempiin.

Soppaa hämmentää entisestään kansallisella tasolla se, että suomalainen lehdistö syntyi aikoinaan poliittisten puolueiden äänenkannattajiksi. On selvää, että kaikella tällä on vaikutuksensa uutisointiin.

Salakavalinta lienee selkeästi puolueellinen uutisointi puolueettoman median valepuvussa.

Entä onko ”rehellisesti” puolueellinen media sitten perustellumpi tai eettisempi vaihtoehto? Leimallisesti puolueellinen taho ei ainakaan piilottele propagandaansa, jolloin lukija takuulla tietää, kenen leipää milloinkin syödään ja lauluja lauletaan.

Toki maailmalla on herätty siihen, että uutisoijien taustakytköksillä on sopimattoman paljon vaikutusvaltaa uutissisältöihin. Tuore esimerkki tästä on laajamittainen ”The Real News” - hanke, jonka tavoitteena on luoda aidosti riippumaton uutisfoorumi, jonka tiedotus saavuttaisi mahdollisimman mittavat ihmismassat. Hanketta rahoitetaan paraikaa vapaaehtoislahjoitusten pohjalta.

Puolueeton media on harhaa. Varioitujen totuuksien ja informaatiotulvan ristiaallokossa olisikin varsin helppoa vaipua epätoivoon.

Tässä kohden kuitenkin perätään lukijan itsenäistä harkintaa. Kriittinen lukija havaitsee helposti räikeimmät vedätykset ja äkkää uutismuotoon räätälöidyt mielipidekirjoitukset.

Yhteiskunnan ja koululaitoksen tulisi tässä kohden kantaa vastuunsa ja ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiin, jotta tulevien sukupolvien keskimääräinen medialukutaito jalostuisi edes jossain määrin ajan haasteita vastaavalle tasolle.

Puolueettoman median ideaali on tavoittelemisen arvoinen asia, mutta toisaalta aidosti puolueellinen journalismikin voi olla laadukasta.

Painotuksia saa olla, kunhan tosiasioita ei vääristellä eikä julkiseen keskusteluun asetettavien asioiden kirjo muutu itseään toistavaksi yhden totuuden veisuksi. Julkista, välillä eripuraistakin keskustelua ei vallitsevan sananvapausajattelun puitteissa saa eikä tule kieltää.

Jukka Koivula
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen varajäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 27.5.2009

Markus Ylimaa:Ympäristökeskustelu kaipaa uusia tuulia

Ympäristö- ja energiapolitiikkaan tarvittaisiin tällä hetkellä suunnanmuutosta, joka kääntäisi keskustelun tavoitteista keinoihin.

Mikäli Ludwig Wittgenstein seuraisi tämän päivän politiikkaa, niin hän voisi olla tyytyväinen myöhäisajattelunsa tuloksiin: politiikkaa nimittäin muodostaa oman elämänmuodon, jonka sisällä puhutaan omaa poliittista kieltä.

Mielenkiintoisia aiheeseen liittyviä ajatuksia rupeaa heräämään siinä vaiheessa, kun ryhtyy pohtimaan politiikan kielen ja konkreettisen maailman välistä suhdetta. Tämän filosofiselta hiusten halkomiselta tuntuvan ongelman käsittely auttaa meitä hahmottamaan poliittista kulttuuriamme.

Politiikan ensisijainen tehtävä lienee kansalaisten elinolosuhteiden parantaminen. Tähän tähdätään ennen kaikkea onnistuneella yhteiskuntapolitiikalla.

Kuitenkin monet politiikan tutkijat väittävät meidän elävän vaihtoehdottoman yhteiskuntapolitiikan aikakautta. Tällä tarkoitetaan sitä, että kansainvälisen kilpailukyvyn turvaamisesta on tullut yhteiskuntapolitiikan lähtökohta.

Ilmiö liittyy talouden globalisoitumiseen, joka on tehnyt kilpailukyvyn turvaamisesta valtion rajoihin rinnastettavan politiikan perustekijän.

Vaihtoehdottomuuden ihanteen suuri merkitys on nähtävissä siinä, että sen kyseenalaistajat tuomitaan yhteisen edun vastustajina. Tästä suomalaisille tyypillisestä konsensushakuisuudesta on usein ollut meille vaikeissa tilanteissa suurta hyötyä, mutta siitäkin huolimatta yksipuoliset kehityssuunnat ovat nähtävä vaarallisina.

Vaihtoehdottomuus näkyy myös muilla politiikan sektoreilla.

Hyvä esimerkki tästä on ympäristö- ja energiapolitiikka, jonka vaihtoehdottomaksi tavoitteeksi on noussut kansainvälisiin ilmastosopimuksiin sopeutuminen. Sen rinnalla tavoitteen toteuttamiseen tarvittavista keinoista ei keskustella riittävästi.

Koko asetelma tuntuu hyvin omituiselta, sillä pitkällä tähtäimellä meillä ei ole varaa kuin maataloudesta syntyviin hiilidioksidipäästöihin. Tähän asetelmaan suhteutettuna Euroopan unionin päästötavoitteiden saama suuri hehkutus tuntuu hyvin omituiselta.

Kaikkein omituisimmalta tuntuvat puheenvuorot, joissa nämä vuoteen 2020 asetetut tavoitteet 20 prosentin päästöleikkauksista nähdään politiikkamme suurena haasteena.

Ympäristö- ja energiapolitiikkaan tarvittaisiinkin tällä hetkellä suunnanmuutosta, joka kääntäisi keskustelun tavoitteista keinoihin.

Käytännön tasolla tämä tarkoittaa sitä, että päästötavoitteiden tuomien rajoitteiden sijaan keskustelu tulisi suunnata vihreän talouden tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Suomella olisi oikeasti mahdollisuus nousta vihreän talouden edelläkävijäksi, ja tehdä tästä edelläkävijyydestä taloudellisesti kannattavaa. Samalla myös alueiden hyvinvointia olisi mahdollista kehittää, sillä luonnonvarat sijaitsevat tasaisesti koko maassa.

Erilaisten virtaavien luonnonvarojen hyödyntäminen tulisikin nähdä maamme ja koko maailman kehittämisen tärkeänä perustekijänä. Tämä vaatii tuekseen uskon siihen, että ekologisuus voi olla niin taloudellisesti kuin ympäristöllisesti kannattavaa.

Kansainvälisiin päästörajoituksiin nojautuvasta välttämättömyyden ilmastopolitiikasta tulisi siis ottaa seuraava askel kohti monien mahdollisuuksien ympäristö- ja energiapolitiikkaa.

Näin ympäristöpolitiikka ei näyttäytyisi meille kansainvälisten ilmastosopimusten asettamana vaatimuksena vaan taloudellisesti kannattavana toimenpiteenä.

Samalla haitalliset hiilidioksidipäästöt sekä muut vastaavat ongelmat poistuisivat kuin itsestään, vaikka niitä ei nähtäisikään toiminnan lähtökohtina.

Näin loppuun haluan haastaa teidät kaikki mukaan ympäristön, talouden ja alueiden pelastustalkoisiin. Nämä kaikki kolme sektoria kärsivät ongelmista, joten lähdetään hakemaan yhteistä ratkaisua näihin kaikkiin.

Tällainen vihreyden teollistaminen on mielestäni tärkein askel kohti ekologisesti ja taloudellisesti kestävää maailmaa.

Markus Ylimaa
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 13.5.2009

Hennamari Toiviainen: Opiskelijaterveydenhoidon muutoksen tuulet

Selvää on, ettei kymmenen vuoden päästä opiskelijoiden terveydenhuoltoa ole mahdollista järjestää nykyisellä tavalla.
Opiskelijoiden sosiaalipoliittisella kentällä vuoden puheenaiheeksi on noussut terveydenhoito.

Yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijat ovat erilaisessa asemassa terveyspalveluiden suhteen: yliopisto-opiskelijoita hoitaa Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö (YTHS), mutta ammattikorkeakouluopiskelijat ovat pääosin kotikuntansa palveluiden piirissä. Oma lukunsa ovat myös toisen asteen opiskelijoille tarjottavat riittämättömät kunnan terveyspalvelut.

Yhtenäisen opiskeluterveydenhuollon käsitteen laajentaminen kaikkiin opiskeluikäisiin olisikin perusteltua, mutta onko se kuitenkaan tarkoituksenmukaista.

Koska yliopistojen opiskelijamäärät ovat tutkintouudistuksen myötä kääntyneet laskuun, saa YTHS vähemmän rahoitusta suoraan ylioppilaskuntien jäsenyydestä jyvitetyistä terveydenhoitomaksuista. Tämä on tuonut YTHS:n rakenteelliset ongelmat esiin ja johtanut toiminnan uudelleen sopeuttamiseen. Käytännössä tämä merkitsee keskimäärin 8 prosentin leikkauksia asemien toimintaan.

Sopeuttaminen tehdään luonnollisen poistuman kautta eli vain välttämättömimmät vapautuvat työpaikat täytetään, nekin säätiön sisällä.

Esimerkiksi Jyväskylässä saataisiin noin 8 prosentin leikkaukset kahden yleislääkärin ja yhden psykologin eläköitymisen myötä, mutta käytännössä yleislääkärien menetys merkitsisi 65 prosentin leikkauksia aseman yleislääkäripalveluihin. Tämä puolestaan pysäyttäisi aseman toiminnan täysin.

Toiminnan leikkaukset vaikuttavat asemien palvelutarjontaan. Mielestäni YTHS:n tehtävänä ei ole tasoittaa kunnallisissa palveluissa olevaa epätasaisuutta, vaan tarjota tasapuolisesti samankaltaisia palveluita kaikilla asemilla. Siksi palveluvalikoimaa tulisi yhtenäistää.

YTHS:n onkin pohdittava asemaansa valtakunnallisesti: mitkä ovat palvelutarjonnan ydintehtävät ja mikä on hyväksyttävä palvelutaso?

YTHS voisi periaatteessa toimia myös ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollon asiantuntijana.

Vuonna 2008 toteutetun opiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden opiskelukykyä ylläpitävät terveydenhoitotarpeet ovat samankaltaiset.

Tässä tilanteessa YTHS edellyttäisi valmiutta kasvattaa rahoitustaan toimipiirin kasvua vastaavasti, mittavaa toimitilojen ja henkilökunnan lisätarvetta sekä tarkkaa harkintaa toimipaikkojen suhteen.

YTHS ei kuitenkaan soveltuisi toisen asteen opiskelijoiden terveyttä hoitavaksi organisaatioksi nimenomaan terveydenhoitotarpeen eroavuuden vuoksi.

Jyväskylässä on käynnissä projekti, jonka tarkoituksena on kehittää ja parantaa asiakaslähtöisiä opiskelijaterveydenhuollon palveluja.

Tavoitteena on muodostaa Jyväskylään ainutlaatuinen “nuorisoterveydenhuoltojärjestelmä”, joka vastaa koko peruskoulun jälkeisen ikäluokan palvelutarjonnasta riippumatta. Tämän yhteyteen suunnitellaan kytkettäväksi myös laaja-alaisia ohjauspalveluita koulutukseen, työelämään ja harrastuksiin liittyen.

Opiskelijaterveydenhuollon ideaalitilanteessa palvelut olisivat yhtenäiset kaikille toisen asteen ja korkeakoulujen opiskelijoille. Tällöin opiskelijoille voitaisiin tarjota sekä kuntakohtaisia että alakohtaisia palveluita.

YTHS tällaisenaan ei kuitenkaan pysty tarjoamaan palveluita edes ammattikorkeakouluopiskelijoille. Osa YTHS:n rahoituksesta perustuu täysin ylioppilaskuntien pakkojäsenyyteen ja sitä kautta kerättävään terveydenhoitomaksuun, mikä vaatisi ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntien kohdalla lakimuutosta.

Selvää on, ettei kymmenen vuoden päästä opiskeluterveydenhuoltoa ole mahdollista järjestää nykyisellä tavalla.

YTHS on sopiva konsepti sekä yliopisto- että ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhoidon järjestäjäksi, kunhan käytännössä on mahdollista kohdella näitä opiskelijoita tasapuolisesti.

Toisen asteen opiskelijoiden terveydenhoito kaipaa paljon parannuksia, mutta en usko, että on tarkoituksenmukaista hoitaa heitä samalla konseptilla kuin yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoita.

Toisen asteen opiskelijoille terveydenhoito tulee järjestää muulla tavoin niin, että riittävä terveydenhoito turvataan aina vauvasta vanhukseen asti.

Hennamari Toiviainen
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 29.4.2009

Maija Tahkola: Tekemällä kohti tulevaa

Juustohöylä käy kaikilla sektoreilla, mutta kaikki pitäisivät kiinni omastansa. Luonnollisestikin saavutetuista eduista on vaikea luopua.

Talouden nousukausi on kääntynyt taantumaksi, ja ympärillä maalaillaan valitettavan todellisia kuvia syvästä lamasta. Syylliseksi etsitään poliitikkoja kaikista puolueista ja yritysten johtajia joka suunnalta. Jälkiviisaat ja jossittelijat nostavat viimeistään nyt päänsä: Mitäs minä sanoin?

Ajatus eläkeiän nostosta ammuttiin alas ja oppositio puhui yleislakosta. Aihe herätti mielipiteitä niin nuorissa kuin eläkeläisissäkin eikä mikään vaihtoehto olisi kaikkia miellyttänyt. Muita lääkkeitä ei lamaan etsitä tai hyväksytä. Ihmiset kun keskittyvät etsimään syyllistä lamaan, niin kuin se enää auttaisi.

Yritykset ylittävät uutiskynnyksen lomautuksilla eikä opiskelijoille ole kesätöitä tarjolla entiseen malliin. Ei ainakaan täysin omaa koulutusta vastaavaa. Laman edessä esitetään nuorille nopeampaa siirtymistä jatko-opintoihin sekä työelämään, mikä nostattaa vuorostaan nuorissa katkeruutta: Kaikki etuudet viedään ja työssä käynnistä rankaistaan. Taas etsitään syyllistä. Kuka se on ja mistä puolueesta?

Laman lampsiessa koteihin kunnat joutuvat säästökuurille. Valtuustot tekevät vaikeita päätöksiä, ja leikkaavat juustohöylän kanssa jokaista menoerää. Kouluruuasta tingitään ja lapset joutuvat siirtymään takaisin näkkileipään pehmeän leivän sijaan eikä suunniteltuja remontteja tehdäkään aiotulla aikataululla.

Juustohöylä käy kaikilla sektoreilla, mutta kaikki pitäisivät kiinni omastansa. Luonnollisestikin saavutetuista eduista on vaikea luopua.

Piirien kevätkokouksissa puhutaan tulevista parlamenttivaaleista. Ehdokkaat ovat keränneet ympärilleen aktiivisen tukijoukon ja piirien kiertäminen on alkanut. Mainosmateriaalia on nähtävillä kokouksissa ja vaaliteemat voi lukea nettisivuilla.

Ehdokkaat, talkoolaiset ja päättäjät peräänkuuluttavat aatteen kirkastamista, vaalityötä ja näkyvyyttä. Kuka aatteen kirkastaa? Mistä saa riittävän mediaseksikästä ja positiivista näkyvyyttä? Kenttäväki osoittaa naapuriin tai puheenjohtajiin.

Tilanteen ollessa tämä, pitäisi keskustan aatteen kirkastamisen olla meille helppo tehtävä. Keskusta on sivistyspuolue, joka on ikuisen oppimisen puolestapuhuja.

Tiedämme ettei, valtio, etteivät kunnat eivätkä minkään tason päättäjätkään puolestamme voi tehdä kaikkea. Kansalaisten on otettava vastuu itsestänsä. Tiedämme myös että kaikkein heikoimmat eivät siihen kykene. Keskusta on ihmisen puolue, joka pitää huolta heikoimmasta.

Yhtä syytä lamaan tai kannatuksen laskuun ei ole. Eikä kukaan yksin saa läpi neljää keskustalaista parlamentaarikkoa. Ehdokkaat eivät yksin saa kenttää liikkeelle, eivätkä työpaikat lisäänny yksin.

Virheistä on opittava, mutta niihin ei jäädä makaamaan, niin loppuun kulunutta kuin se onkin. Aate ei kirkastu ilman kirkastajaa, ja näin ison liikkeen aatetta ei yksi ihminen kirkasta, siispä pulinat pois.

On sanottu, että lopulta ratkaisevia ovat teot. Keskustassa tekijöitä riittää. Vaikka Kokoomus ratsastikin talkoohengessä hienoon vaalivoittoon kunnallisvaaleissa, ovat todelliset talkoolaiset keskustan joukoissa.

Nyt on talkoiden aika. Talkoot on tehtävä niin, että keskustalla on kesän vaalien jälkeen edelleen neljä edustajaa Euroopan parlamentissa.

Talkoillaan niin, että lamasta noustaan vähin vaurioin, niin että lapset pääsevät kouluun ja sairaat lääkäriin vaikka eivät asuisikaan keskellä kaupunkia. On käännettävä jokainen kivi, jotta töitä saadaan alueille, missä sitä eniten kaivataan ja jotta kaikkein välttämättömimmät palvelut ovat kaikkien saatavilla.

Tämä kaikki vaatii yhteistyötä, niin alueellisesti kuin valtakunnallisestikin. On vedettävä yhtä köyttä, ja mielellään samaan suuntaan. Vastuuta on turha väistellä sillä verukkeella että muutkin niin tekevät. Kukaan ei mene vaaliuurnille meidän puolestamme, sinne on mentävä itse.

Tulevissa vaaleissa äänestysprosentin jäädessä epäilemättä alhaiseksi on meidän paikkamme iskeä. Jokaisen keskustalaisen on kuljettava vaaliuurnalle naapurin kanssa ja äänestettävä keskustalaista.

Meidän on itse uskottava itseemme ja tekemiseemme, ei sitä meidän puolestamme tehdä.

Maija Tahkola
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen

Julkaistu Suomenmaassa 15.4.2009

Mari Mäki: Porkkanaa opintotukiuudistukseen

Tällä hetkellä opiskeluaikoja mitataan tutkinnon suorittamiseen käytetyillä vuosilla. Se ei kuitenkaan kerro koko totuutta.

Ministeri Stefan Wallin käynnisti muutama viikko sitten opintotuen uudistamista selvittävän työn.

Hallituksen tavoite on selkeä: opintoaikoja pyritään lyhentämään ja nuoret saamaan töihin nopeammin. Tämän ovat korkeakouluopiskelijat saaneet jo aiemmin tuntea edellisen hallituksen tarjoamana keppinä, kun tutkintoaikoja rajattiin seitsemään vuoteen. Toivottavasti nyt on luvassa myös porkkanaa.

Kovin yksipuolista on silti ajattelu; ”nopeasti sisään, nopeasti ulos”.

En ole kovin vakuuttunut siitä, että tällä metodilla saamme työmarkkinoille korkeatasoisia asiantuntijoita ja hyviä johtajia, vaikka korkeakoulututkinto teoriassa näin edellyttäisikin. Oikean maailman työelämä kuitenkin edellyttää hakijoilta muun muassa kokemusta, verkostoja ja sosiaalisia taitoja. Valitettavasti näiden hankkiminen vie aikaa.

Tällä hetkellä opiskeluaikoja mitataan tutkinnon suorittamiseen käytetyillä vuosilla. Se ei kuitenkaan kerro koko totuutta, koska opiskelijat samalla tekevät töitä, harrastavat ja toimivat erinäisissä järjestöissä. Seitsemässä vuodessa suoritettu tutkinto voi olla esimerkiksi kaksi vuotta täysipäiväistä opiskelua ja viisi vuotta työn ohessa opiskelua.

Jotkut meistä taas omistautuvat opiskelijapolitiikalle täysipäiväisesti vuoden tai pari ja se aika on pois rajallisesta opiskeluajasta. Onneksi Stefan Wallin on aikoinaan itse ollut ylioppilaskunta-aktiivi ja ymmärtää työn tärkeyden sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta.

”Opiskeluaika on muutakin kuin pelkkää opiskelua ” toteaa Wallin kolumnissaan (Turun Sanomat 25.3.). Yleensä juuri näissä ”muissa” hommissa opitaan työelämän ja elämän taitoja.

Nykyisen opintotukijärjestelmän eduksi voidaan lukea järjestelmän selkeys verrattuna muihin sosiaalietuuksiin. Tukikuukausia yhteen tutkintoon opiskelijalla on käytettävissä 55 ja keskimääräinen tuen määrä 489 euroa.

Lisäksi opiskelija voi nostaa valtion takaamaa lainaa 300 euroa kuukaudessa, mutta tätä mahdollisuutta käyttää vain 23 % yliopisto-opiskelijoista. Veroporkkana lainan nostamiseksi ei ole riittävä.

Kehittämiskohteita tulee mieleen useita. Tuki olisi sidottava indeksiin, kuten muut sosiaalietuudet on sidottu, jotta välttämättömiä tasokorotuksia ei tarvitsisi odottaa viittätoista vuotta.

Nykyinen tuki, ei myöskään ole riittävä täysipäiväiseen opiskeluun, mikäli muuta rahoitusta ei ole.

On myös mahdollistettava yksilöllisiä ratkaisuja opintojen tukemiseen. Tämä onnistuisi esimerkiksi niin, että opiskelija, joka tuntee olevansa omalla alallaan ja haluaa opiskella nopeasti ja mennä sitten töihin, voisi nostaa korkeampaa tukea lyhyemmän aikaa, jolloin täysipäiväinen opiskelu olisi aidosti mahdollista.

Toisena vaihtoehtona olisi nosta suunnilleen nykyisen tasoista ”laihaa” tukea pidemmän aikaa, jolloin opiskelija voisi kerryttää myös muuta kokemusta jo opiskeluajalla. Tällöin työn tekeminen opiskelun ohessa on oltava mahdollista ja kannustavaa, siitä ei saa opiskelijoita kurittaa.

Opintotuen takaisinperintäkirje lähti noin 46800 opiskelijalle ja keskimäärin tukea perittiin takaisin 1182 euroa. Erityisen epäoikeudenmukaista takaisinperittävissä opintotuissa on 15 %:n korko, joka lätkäistään bruttomääräisenä perittävän tuen päälle. Eihän mikään viivästyskorkokaan ole näin paljon?

Tulevaisuudessa liikkuminen opiskelun ja työelämän rajapinnoilla tulee olemaan yhä yleisempää. Tieto lisääntyy, tekniikka kehittyy ja työelämä muuttuu niin nopeaa tahtia, että työssäkäyvien on jatkuvasti koulutettava itseään lisää. Samaan aikaan opiskelijoita revitään töihin koulunpenkiltä, kun työikäinen väestö poistuu eläkkeelle.

Elinikäisen oppimisen tulisi nähdä myös tärkeänä kansantaloudellisena kysymyksenä. Jo nyt on tiedossa, että korkea osaaminen on suomalaisen elinkeinoelämän kenties ainut valttikortti globaalissa kilpailussa. Maksuton koulutus ja kannustava opintotukijärjestelmä ovat avainasemassa elinikäisen oppimisen mahdollistamisessa.

Mari Mäki
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen

Julkaistu Suomenmaassa 1.4.2009

Pauliina Anttonen: Poliittinen opiskelijatoiminta on arvostettava rikkaus

Miten opiskelijat pärjäävät työelämässä tulevaisuudessa, jos heidät on opiskeluaikana totutettu siihen, ettei poliittinen toiminta ole hyväksyttävää tai normaalia?

Opiskelijajärjestöissä toimiminen on monelle nuorelle ensimmäinen kosketus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Itselleni Keskustan opiskelijaliitto (KOL) on avannut ovia niin paikalliseen kuin valtakunnalliseenkin toimintaan, ensin Kuopion Keskustaopiskelijoiden puheenjohtajana, sittemmin Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen jäsenenä ja oman ylioppilaskuntani hallituksessa.

Viime syksynä lähdin mukaan myös kuntavaaleihin Keskustan ehdokkaana, jonka seurauksena pääsen nyt seuraamaan läheltä kuntavaikuttamista ympäristölautakunnan jäsenenä.

Monilla yliopistokampuksilla poliittinen opiskelijatoiminta on tuttua ja hyvinkin aktiivista - onhan yksi yliopistojen kolmesta tehtävästä perinteisesti ollut toimia yhteiskunnallisena kasvattajana. Monet nykyajan kansanedustajat ja ministerit ovat aloittaneet uransa nimenomaan yliopistopolitiikassa ja ylioppilaskunnissa.

Kukaan ei varmaan kiistä 1970-luvun opiskelijaradikalismin vaikutusta nykypäivään ja opiskelijoiden asemaan. 2000-luvulla opiskelijoita puhuttavat eri asiat, mutta omaan tulevaisuuteen vaikuttaminen on edelleen yksi peruskysymyksistä.

Silti yliopisto- ja ammattikorkeakampuksilla poliittisena opiskelija-aktiivina toimiminen eroaa vahvasti paikkakunnittain. Joissakin yliopistoissa toiminta toivotetaan tervetulleeksi osana yhteiskuntaa –toisilla se kielletään lähes kokonaan.

Esimerkiksi Kuopiossa törmää jatkuvasti ongelmiin –miten toimia ja turvata toiminnan jatkuvuus, kun poliittisten opiskelijajärjestöjen olemassaolo lähes kielletään eivätkä ne saa näkyä kampuksella?

Ylioppilaskunnan näkökulmasta olemme tasavertaisia ainejärjestöjen kanssa, mutta yliopisto ei suvaitse näkyvää poliittista toimintaa.

Ainejärjestöt saavat mainostaa toimintaansa yliopiston tiloissa vapaasti, mutta poliittiset opiskelijajärjestöt joutuvat varamaan tilaisuuksilleen esimerkiksi maksullisen luentosalin. Mainosten, julisteiden ynnä muiden kiinnittäminen jopa yleisille ilmoitustauluille on kiellettyä. Vaalien aikaan pelkkää kahvitusta varten on haettava mielenosoituslupa.

Toimintamahdollisuuksien rajoittaminen aiheuttaa turhautumista muutenkin pienelle opiskelija-aktiivijoukolle. Kynnys lähteä politiikkaan ei ole muutenkaan liian matala, saati kun toimintaa pidetään omassa opiskelupaikassa sopimattomana.

Ylioppilaskunnan vetoomukset –kannanotot poliittisten järjestöjen toiminnan mahdollistamisesta kaikuvat Kuopiossa ainakin vielä toistaiseksi kuuroille korville. Politiikan näkymättömyyttä on perusteltu muun muassa sillä, että se pelottaa opiskelijoita.

Kuitenkin esimerkiksi Joensuussa riviopiskelijat odottavat vaaleja, jolloin tietävät saavansa ilmaista kahvia poliittisten opiskelijajärjestöjen tarjoamana.

Korkeakoulukenttä on osa yhteiskuntaa, jossa päätökset tehdään poliittisesti.

Miten opiskelijat pärjäävät työelämässä tulevaisuudessa, jos heidät on opiskeluaikana totutettu siihen, ettei poliittinen toiminta ole hyväksyttävää tai normaalia?

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tulisi nähdä poliittiset opiskelijajärjestöt satsauksena tulevaisuuteen, järjestötyön kautta monet opiskelijat saavat tärkeää työkokemusta tulevaisuuttaan varten. Myös korkeakoulujen itsensä luulisi hyötyvän yhteiskuntasuhteista joita poliittisilla vaikuttajilla on tarjottavanaan.

Valoa tunnelin päässä on kuitenkin nähtävissä, kunhan eduskunta hyväksyy uuden yliopistolain tänä keväänä. 1.tammikuuta 2010 aloittavat julkisoikeudelliset ja säätiöyliopistot voivat halutessaan muuttaa toimintamallejaan ja sallia poliittisen toiminnan kampuksillaan.

Tähän myös me keskustalaiset opiskelijatoimijat voimme olla vaikuttamassa, ensin olemalla aktiivisia ylioppilaskuntien edustajistovaaleissa ja sitä kautta valitsemassa yliopiston hallinnon opiskelijajäseniä, joiden kautta saamme äänemme kuuluviin myös yliopiston päättävissä elimissä.

Pauliina Anttonen
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen

Julkaistu Suomenmaassa 18.3.2009

Henna Ruokamo: Elämä ei ole yksi opiskelu- ja uraputki

Yliopisto tuottaa kokemattomia 23-vuotiaita maistereita, jotka ovat valtion tahdosta opiskelleet nopeasti. Kuka työnantaja sellaisen edes haluaa palkata?

Hallitus käsitteli viime viikon politiikkariihessään monia opiskelijoita koskevia asioita.
Valtion toimet tähtäävät siihen, että nuoren pitäisi heti lukio-opintojen jälkeen suunnata jatko-opintoihin, joista puolestaan pitäisi valmistua mahdollisimman sutjakkaasti ja kivuttomasti työelämään.

Nuorista on koulittava nopeasti yhteiskunnalle tuottavia aikuisia.

Vastustan tällaista nuorten ihmisten painostusta.

On väärin leimata välivuodet turhiksi, sillä monelle nuorelle ne ovat kasvattavia vuosia.

Yleensä välivuosi vietetään töissä, jolloin rahaa saadaan opiskeluja varten mukavasti säästöön. Moni nuori myös suuntaa ulkomaille keräämään ainutlaatuisia kokemuksia. Todella harva nuori viettää välivuotensa tyhjänpanttina.

Pääministeri Matti Vanhanen pitää sietämättömänä tilannetta, että lukio-opiskelijat joutuvat odottamaan vuosikausia pääsyä jatko-opintojen pariin. Jotkut kyllä odottavat, mutta suurelle osalle välivuosi tai peräti vuodet ovat järkevä ja jopa odotettu ratkaisu.

Uskon, että jos lukion jälkeen pitää suunnata heti jatko-opintoihin, väärät valinnat yleistyvät.

Ei ole yhteiskunnan edun mukaista, että nuori käy monessa opinahjossa ennen kuin oma paikka löytyy. Sen sijaan nuori tuottaa valtiolle verotuloja, jos käy töissä ennen varsinaisia opintoja.

Voidaan tietysti ajatella, että juuri lukiosta päässyt nuori ei hyödy töistä, koska hän ei ilman ammattia saa muuta kuin matalapalkkaista työtä. Kuitenkin tuossa elämänvaiheessa pienikin palkka tuntuu suurelta. Kaikki työkokemus on myös tulevaisuutta ajatellen plussaa.

Nuorten opiskeluihin siirtymisen nopeuttamiseksi aiotaan uusia valintakoejärjestelmiä sekä parantaa opinto-ohjausta.

On erinomainen asia, että hallitus on linjannut puuttuvansa valintakoejärjestelmien epäkohtiin. Monilla aloilla pääsykokeet tarkoittavat kirjojen opettelemista ulkoa, mikä ei ole millään mittarilla ajatellen järkevää.

Opinto-ohjausta kehittämällä lukiolaisten uravalintaa saadaan varmasti nykyistä tehokkaammaksi, mutta ohjaus ei kuitenkaan tee kaikkia autuaaksi.

Opiskelupaikan valinnassa on nimittäin suurelta osin kysymys nuorten kypsyydestä tehdä koko loppuelämää koskeva päätös.

Mielestäni keskustalaisuuteen kuuluu valinnanvapaus. Jokaisen elämän ei tarvitse mennä samalla, ennalta määrätyllä tavalla.

Nuorten on saatava tehdä tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä rauhassa ilman valtion taholta tulevaa painostusta.

Ne, jotka haluavat suoraan lukiosta jatko-opintoihin, saavat niin tehdä. Niitä nuoria, jotka eivät vielä tiedä, mitä haluavat opiskella tai tahtovat muusta syystä pitää välivuoden, ei mielestäni saa ainakaan rankaista.

Hallituksen ajatus on saada korkeakouluopiskelijat valmistumaan nykyistä nopeammin.

Jo nyt asian eteen on toteutettu opintotuen korotus ja tutkintouudistus. Opiskelijoiden ei haluta käyvän töissä.

Mielestäni opiskelujenkin suhteen pitäisi olla suvaitsevaisempia. On pidettävä huoli, että opiskelija voi opiskella täyspäiväisesti, jos haluaa. On myös sallittava työnteko opiskelijoille, jotka niin mielivät tehdä.

En näe mitään järkeä siinä, että yliopisto tuottaa vauhdilla kokemattomia 23-vuotiaita maistereita, jotka ovat valtion tahdosta opiskelleet nopeasti. Kuka työnantaja sellaisen edes haluaa palkata?

Mielestäni hallituksen linjaukset eivät edusta keskustalaista sivistys- ja ihmisyysaatetta.

Kaikkien ei tarvitse suunnata heti lukion jälkeen opiskelemaan ja valmistua viidessä vuodessa maistereiksi.

Keskustan pitäisi sallia myös toisenlaiset elämänpolut. Nykyisen hallituksen linjauksen mukaan työuraa pitää pidentää molemmista päistä.

Maamme tulevaisuutta ei kuitenkaan turvata imemällä suomalaisista mehut jo nuorena. Elämä ei ole suoritus, jonka hedelmistä saa nauttia vasta yhä kauemmas siirtyvällä eläkkeellä.

Henna Ruokamo
Keskustan Opiskelijaliitto
hallituksen jäsen

Julkaistu Suomenmaassa 4.3.2009

Marjaana Hoikkala: Yliopisto rahan ja vallan välikappaleena

“Ei saisi olla niin matalaa torppaa, jottei siitä voisi kouluttautumisen avulla ponnistaa eteenpäin”, pätee vielä suomalaisten opiskelijoiden kohdalla, mutta miten kauan?

Yliopistolain käsittely alkaa perjantaina, kun hallitus tuo ehdotuksensa eduskunnan käsiteltäväksi. Mikäli lakiesitys menee sellaisenaan läpi, tulee se muuttamaan yliopistoja varsin merkittävästi.

Keskustelua niin opiskelijoiden kuin tiedeyhteisöjen muidenkin jäsenten keskuudessa on synnyttänyt sekä yliopiston hallituksen kokoonpano että yliopisto-opintojen maksullisuus.

Lakiesityksen mukaan yliopistojen hallituksissa enemmistön muodostaisivat yliopistoyhteisön ulkopuoliset edustajat.

Esimerkiksi Helsingin, Jyväskylän, Tampereen ja Turun yliopistojen ylioppilaskuntien yhteisessä kannanotossa ylin päätäntävalta haluttaisiin kuitenkin säilyttää yliopiston sisäisillä ryhmillä. Näillä ryhmillä on varmasti paras osaaminen ja asiantuntemus yliopistomaailmaan liittyvissä kysymyksissä.

Tuskin Suomen hallitukseenkaan haluttaisiin suurimmaksi ryhmäksi esimerkiksi ruotsalaisia, olisivat he sitten miten motivoituneita ja hyviä tahansa.

Hallintomallin puolestapuhujat kohdistavat katseensa yliopistokollegioon. Hallituksen kokoonpanoa ei nähdä uhkana, sillä yliopiston ulkopuoliset edustajat valitsee kollegio, joka muodostuu yliopiston sisäisistä ryhmistä. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin tehtäviinsä sitoutuneiden ehdokkaiden löytäminen.

Parhaaseen tulokseen päästäisiin, mikäli yliopiston sisäiset ryhmät muodostaisivat hallituksessa enemmistön. Näin yliopistoyhteisö vastaisi viime kädessä itse päätöksistään, säilyttäen samalla yhteisön sisäisen luottamuksen ja yliopiston autonomian, jota yliopistolailla kuitenkin halutaan vahvistaa.

“Ei saisi olla niin matalaa torppaa, jottei siitä voisi kouluttautumisen avulla ponnistaa eteenpäin”, pätee vielä suomalaisten opiskelijoiden kohdalla, mutta miten kauan? Mutta mitä on tapahtunut alueelliselle tasa-arvolle?

Yliopistolakiluonnoksen mukaan korkeakoulututkintoon johtava opetus olisi edelleen maksutonta, kunhan opiskelija ei asu EU/ETA-alueen ulkopuolella, sillä laki mahdollista näille opiskelijoille kohdistuvan lukukausimaksukokeilun. Lukukausimaksuja keräämällä yliopisto voi näin ollen kerätä omaa rahoitusta valtiolta tulevan rahoituksen tueksi.

Suomi ei kuitenkaan ole ensimmäinen maa, joka soisi yliopistoille mahdollisuuden lukukausimaksukokeiluille. Tätä on ehditty jo kokeilla muun muassa Tanskassa ja Saksassa ja tulokset olivat kaikkea muuta kuin onnistuneet. Saksassa kokeilu johti vähitellen siihen, että lukukausimaksujen piiriin päätyivät myös muut opiskelijat.

Tasapuolisuuden nimissä voitaisiin vetää johtopäätös, että mikäli jokin ryhmä maksaa koulutuksesta, minkä toiset saavat ilmaiseksi, on varsin todennäköistä, että lukukausimaksukokeilu laajentuisi myös Suomessa siihen, että myös suomalaiset opiskelijat maksaisivat opinnoistaan.

Tällöin yksilön opiskelumahdollisuuksiin vaikuttaisi omien taitojen, tietojen ja kykyjen sijaan taloudellinen asema, joka ei missään nimessä palvele tiedeyhteisöä, jossa lahjakkuuksilla on lompakkoa suurempi merkitys.

Lukukausimaksujen vaikutus tämän hetkisillä opiskelijamäärillä yliopistojen talouteen ei olisi merkittävä.

Suomalaisessa koulutusjärjestelmässä ulkomaiset tutkinto-opiskelijat nimenomaan arvostavat koulutuksen maksuttomuutta, joten opiskelijamäärät lukukausimaksukokeilun myötä tulisivat varmasti laskemaan huomattavasti, kuten Tanskassa. Eikä valtioneuvoston kaavailema korkeakoulujen kansainvälistyminen ainakaan ottaisi harppausta eteenpäin.

Lukukausimaksuilla väitetään olevan myös positiivisia vaikutuksia koulutuksen laatuun ja vastaavasti laadun nähdään olevan yksi tärkeimmistä kilpailuvalteista mitä Suomella on ulkomaisille tutkinto-opiskelijoille tarjota.

Raha ei kuitenkaan tuo ratkaisua, jos varoja ei suoraan suunnata koulutusohjelmien kehittämiseen ja etenkin englanninkielisen koulutuksen lisäämiseen. Etenkin kun varoja tulisi lukukausimakujen myötä suunnata myös lahjakkaiden, vähävaraisten opiskelijoiden stipendeihin.

Suomalainen koulutusjärjestelmä koetaan jo tälläkin hetkellä varsin laadukkaana ja lienee maksuttomuuden lisäksi yksi tärkeimmistä syistä miksi kansainväliset tutkinto-opiskelijat Suomeen suuntaavat.

Säilytetään siis Suomi houkuttelevana, sillä kerran kun tänne löytää, haluaa varmasti tulla toistekin.

Marjaana Hoikkala
Keskustan Opiskelijaliitto
varapuheenjohtaja

Julkaistu Suomenmaassa 18.2.2009

Tuomas Paasonen: Suomi tarvitsee nyt keskustaa

Kolmannen tien talous on perikeskustalaista politiikkaa, joka liian usein jää vain kauniiksi lauseiksi paperilla. Onneksi hallitus on nyt uskaltanut nostaa valtion roolin taloudessa sille kuuluvaan asemaan.
Uutisten täyttyessä yt-neuvotteluista, lomautuksista ja tulosvaroituksista herää meissä kaikissa kysymys oman talouden kestävyydestä. Hiljalleen se nakertaa luottamusta huomiseen riippumatta siitä, onko pelkoon todellista aihetta vai ei. Se heijastuu ostopäätöksiin ja näkyy talouskasvun hidastumisena. Ennusteet talouden huonoista näkymistä toteuttavatkin itse itseään.

Markkinatalouden toimiessa nousukautena pääosin hyvin, tarvitaan taantuman hetkellä vahvempia otteita. Kolmannen tien talous on perikeskustalaista politiikkaa, joka liian usein jää vain kauniiksi lauseiksi paperilla. Onneksi hallitus on nyt uskaltanut nostaa valtion roolin taloudessa sille kuuluvaan asemaan.

Viime viikolla julkaistu elvytyspaketti sisältää lisärahaa muun muassa rakentamiseen ja tuotekehitykseen. Seuraavan kolmen vuoden aikana valtio aikoo sijoittaa yli miljardi euroa suomalaista työtä tukeviin projekteihin. Valtio osoittaakin pystyvänsä olemaan vahva ostaja. Tämän lisäksi valtiolta tullaan tarvitsemaan vahvaa omistajuutta.

Viime vuonna Kemijärven tapahtumat nostivat esiin kysymyksiä siitä, kuinka paljon valtio voi puuttua omistamiensa yhtiöiden toimintaan.

Vaikka hallitus silloin vannoikin passiivisen omistajuuden nimiin, on se vain poliittinen linjaus, joka voidaan tarvittaessa muuttaa nopeallakin aikataululla. Taantumassa valtiolta odotetaan vakautta, jonka tulee näkyä myös sen yritysten linjoissa. Irtisanomiset ja tehtaiden lakkauttamiset ovat tällaisina aikoina erityisen tuhoisia.

Valtion tuleekin luoda kestävyyden ja turvallisuuden ilmapiiriä pitämällä myös tappiollisia tehtaita pystyssä. Ei ole inhimillisesti kestävää laskea nopeita voittoja. Oleellista on pohtia, mitkä lakkautuksen seuraukset olisivat valtiolle ja ennen kaikkea maakunnalle. Sitä taakkaa veronmaksajat eivät varmasti tahdo kannettavakseen.

Loppuvuodesta hallitus alkoi jo ottaa askelia kohti vahvempaa omistajapolitiikkaa. Liikenneministeri Vehviläinen ohitti oikuttelevan VR:n johdon ja aikaisti vaunuostoksia vauhdittaakseen taloutta. Valtion omistamien yritysten johdossa on syytä muistaa, että vaikka ne nimellisesti ovatkin osakeyhtiöitä, on niillä vahvoja yhteiskunnallisia velvotteita.

Kolmannen tien talous tuo myös aluepolitiikkaan uusia työkaluja huonoon valoon joutuneen alueellistamisen rinnalle. On tärkeää huomata, että seuraavalle kolmelle vuodelle suunnitellut hankkeet jakautuvat kaikkialle Suomeen. Tämä on selkeä osoitus keskustajohtoisen hallituksen vahvasta tahdosta auttaa koko maata selviämään yli taantuman.

Myös uudistukset sosiaaliturvaan ovat elintärkeitä. Indeksiin sitominen on vahva ele, mutta myös etuuksien korottamista tulisi harkita. Niiden avulla valtio viestittää kansalaisille, ettei leipä lopu pöydästä, vaikka taantuma veisikin työpaikan. Sosiaaliturvaa ei tulisikaan nähdä motivaatiokuiluna, vaan valtion tarjoama turvaverkkona niille, joita taantumaa kolhaisee pahiten.

Täysin ilman risuja ei hallitus elvytystoimistaan selviä. Kela-maksujen poistoa kritisoivat muun muassa Keskustanuoret ja Keskustan Opiskelijaliitto yhteisessä kannanotossaan toissa viikonloppuna. Työllistäviltä vaikutuksiltaan vähintäänkin kyseenalaiselta vaikuttavan päätöksen maksajiksi joutuvat tulevat sukupolvet.

Kannatusluvuissaan pitkään alamäkeä laskenut keskusta voi nyt vahvistaa asemiaan suomalaisten silmissä. Koko maata tukevat kolmatta tietä kulkevat taloustoimet ovat keskustalaista aatteellista politiikkaa parhaimmillaan.

Puoluejohdon onkin nyt huolehdittava, että myös mediassa huomataan Keskustan potentiaali talouspolitiikan taitajana.

Tuomas Paasonen
Keskustan Opiskelijaliitto
varapuheenjohtaja

Julkaistu Suomenmaassa 4.2.09

Antti Kurvinen: Aluepolitiikan on noustava esiin

Uuden aluepolitiikan toteuttaminen vaatii vahvan, kansanvaltaisesti valitun maakuntahallinnon.
Ylen gallup puolueiden kannatuksesta oli murheellista luettavaa keskustalaisille. Verrattuna toiseen päähalituspuolueeseen tilanne on todella hälyyttävä.

On selvää, että viestimme ei mene perille. Keskustan ei tällä hetkellä ole se taho, jonka ihmiset uskovat kykenevän muutoksiin ja parannuksiin.

Kaupungeissa emme ole pystyneet haastamaan vihreitä ja kokoomusta. Maakunnissa meihin pettyneet äänestäjät takertuvat Timo Soinin populismiin. Tällaisessa kriisissä organisaation on mentävä perusasioiden pariin. Miksi olemme olemassa? Missä olemme hyviä tai jopa parhaita?

Viimeiset puolivuosisataa keskusta on pitänyt yhtenä kantavana periaatteenaan alueellisuutta ja Suomen eri osien tasapuolista kohtelua.

Sosiaalipolitiikan ohella aluepolitiikka on ollut ydinosaamistamme. Rakennemuutoksen kourissa oleva Suomi tarvitsee kipeästi uutta aluepolitiikkaa.

Viimeiset parikymmentä vuotta vallalla ollut ajattelu, jossa aluepolitiikka on haluttu työntää syrjään äärimmäisen markkinaliberalismin tieltä, on ohi. Uusi aluepolitiikka ei kuitenkaan ole paluuta Kekkosen ajan “kultavuosiin”. Valtio ei 2010-luvulla voi rynnätä rakentamaan raskasta savupiipputeollisuutta tai perustaa uusia voimalayhtiöitä.

Modernin aluepolitiikan pitäisi ymmärtää markkinamekanismeja ja käyttää niitä hyväksi, mutta olla kuitenkin sosiaalista. Aluepolitiikassa on viime kädessä kysymys ihmisten perusoikeuksista: perustuslain takaamasta oikeudesta työhön ja elinkeinonvapauteen sekä yhdenvertaisuudesta. Kaikilla on oltava mahdollisuus opiskella, työskennellä ja menestyä jokaisessa Suomen kolkassa!

Uusi aluepolitiikka voisi olla keino menestyä paremmin kaupungeissa. Myös pääkaupunkiseutu tarvitsee aluepolitiikkaa. Aluepolitiikkaa on myös metropolialueen kehittäminen ja sen yhdyskuntarakenteen muovaaminen inhimillisemmäksi.

Uusi aluepolitiikka vaatii lisää pientaloja pk-seudulle, ei kaupallista julkista tilaa kaupunkikuvaan, hiilivoimasta luopumista ja tehokkaampaa julkista liikennettä, joka tarvittaessa rahoitetaan ruuhkamaksuilla. Uusi aluepolitiikka lähtee maakunnan ja kaupungin omista vahvuuksista. Se pyrkii tukemaan sellaisia aloja kuin matkailu, hoiva-ala, kaivokset ja bioenergian tuotanto. Infrastruktuurissa on mietittävä ympäristöä ja tulevaisuutta. Voisiko maakunnissa lisätä raideliikennettä ja paikallisjunia? VR:n vastustus ei saa sitä estää.

Matti Vanhasen puhe puoluehallituksessa oli hyvä alku infran parannuksiin ympäri Suomea. Uusi hyvä hanke olisi vaikkapa moottoritien rakentaminen Jyväskylästä Ouluun. Lukuisat kevyenliikenteen väylät ja alempi tieverkko kaipaavat myös rahoitusta.

Valtionhallinnon alueellistamista on jatkettava. Sillä on kansan enemmistön tuki. Alueellistamisella helpotetaan pk-seudun asuntopulaa ja tuetaan muualla Suomessa olevia osaamiskeskuksia. Valtiolla on monia yksiköitä, joiden järkevä sijaintipaikka ei ole Helsingissä. Mitä esimerkiksi maatalous- ja metsätieteellinen tiedekunta tekee keskellä miljoonakaupunkia?

Suomalaista aluepolitiikkaa on ohjannut Lipposen hallituksista lähtien aluekeskusajattelu. Sen mukaan maakuntien ja seutukuntien keskuksia tukemalla saadaan hyvinvointia levitettyä.

Vanhasen hallitukset ovat jatkaneet tätä politiikkaa. Seurauksena on ollut maakuntien reuna-alueiden tyhjeneminen ja alueellisen eriarvoisuuden lisääntyminen.

Keskustan on kiireesti kehitettävä ohjelma maakuntien reuna-alueiden tukemiseksi. Emme voi katsoa vierestä maaseudun kiihtyvää tyhjenemistä. Investointeihin maakuntien laidoille on kannustettava ja ihmisten pysymistä näillä alueilla on tuettava esimerkiksi veroeduilla.

Uuden aluepolitiikan toteuttaminen vaatii vahvan, kansanvaltaisesti valitun maakuntahallinnon. Minun visioissani Suomen hallinnollinen rakenne muistuttaa 20 vuoden päästä Itävaltaa tai Sveitsiä.

Pääministeri Vanhasen viime viikolla lanseeraama suomalaisen työn remonttilista on hyvä alku välttämättömälle aluepolitiikan nousulle.

Antti Kurvinen
Keskustan Opiskelijaliitto
puheenjohtaja

Julkaistu Suomenmaassa 21.1.09

Juha Iso-Aho: Projektit jatkuvat

“Ratkaisut, jotka vaikuttavat hyviltä etelän suurissa yliopistoissa, eivät sitä välttämättä ole Itä- ja Pohjois-Suomen näkökulmasta katsottuna.”

Vuosi on taas kulunut. Keskustan Opiskelijaliiton näkökulmasta viime vuosi on varsinkin koulutuspolitiikan osalta ollut varsinainen supervuosi.

Uuden hallituksen ohjelma linjasi korkeakoulujen osalta innokkaammin kuin pitkän aikaan. Tilauskoulutus mahdollistettiin, EU:n ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta ryhdytään kokeilumielessä periä maksu opinnoistaan, Teknillisen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollisen korkeakoulu päätettiin yhdistää ja yliopistojen autonomiaa vahvistetaan tekemällä yliopistoista oikeushenkilöitä. Näin vain muutamia mainitakseni.

Tulevana vuonna näiden linjausten käytäntöön soveltaminen tulee määrittämään hyvin pitkälle KOL:n toimintaa koulutussektorilla.

Suomessa tullaan aloittamaan kokeilu, jossa korkeakoulut voivat periä EU- ja ETA-alueiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta maksun joistakin maisteriohjelmissa opiskelemisesta. Kokeilu asettaa kyseenalaiseksi periaatteen kaikille maksuttomasta koulutuksesta.

Vaikka kokeilu on vasta suunnitteluvaiheessa, ovat jo nyt paineet kasvaneet suuresti maksullisuuden soveltamiseen myös suomalaisille opiskelijoille. Tämän vuoksi yksi KOL:n suurimpia haasteita tulevalle vuodelle on pitää huolta siitä, että tuosta kokeilusta tulee todellinen.

Kokeilussa täytyy olla mukana maisterinohjelmia kaikilta aloilta ja yliopistoja maan joka osasta. Vain kattavalla kokeilulla pystymme arvioimaan sitä, millaisia vaikutuksia pysyvään järjestelmään siirtymisellä maallemme olisi.

Huonoin mahdollinen skenaario niin suomalaisten osaamiselle, opiskelijoiden tasa-arvolle, kuin koko yhteiskunnan kehittymiselle olisi se, että tässä vaiheessa kokeilun piiriin otettaisiin ainoastaan valmiiksi voimakkaasti kansainvälistyneet maisteriohjelmat suurissa yliopistoissa.

Tällöin ei voida saada luotettavaa arviota siitä, miten maksullisuuden laajentaminen kaikille aloille vaikuttaisi ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrään Suomessa kokonaisuutena. Samoin yliopistojen keskinäinen vertailu jäisi hyvin hataralle pohjalle.

Ratkaisut, jotka vaikuttavat hyviltä etelän suurissa yliopistoissa, eivät sitä välttämättä ole Itä- ja Pohjois-Suomen näkökulmasta katsottuna.

Kokeilun keskittäminen valtaosin ulkomaalaisista opiskelijoista koostuviin ohjelmiin ei voi kiinnittää tarpeeksi huomiota opiskelijoiden keskinäisen tasa-arvon problematiikkaan.

Tilanne, jossa osa maisterinohjelman suorittajista maksaa tutkinnostaan ja osa opiskelee ilmaiseksi, asettaa opiskelijat helposti keskenään epätasa-arvoiseen asemaan.

Mitä käytännössä tarkoittaa tilanne jossa yliopistoyhteisön sisällä jotkut opiskelijat ovat opettajille maksavia asiakkaita? Tullaanko opiskelijoita tällöin tukemaan opinnoissaan suhteessa yliopistolle antamaansa rahalliseen “panokseen”?

Nähdäkseni on olemassa todellinen riski siitä, että maksullisista ohjelmista pyritään kehittämään yliopistoille paitsi kansainvälisiä korkean profiilin mainospaloja, niin myös laaja-alaisia tulonlähteitä.

Asiakashan on aina oikeassa, ja tuolloin rahaa yliopistoon tuova opiskelija helposti asetetaan rahaa valtion maksuosuuksien kautta automaattisesti tuovien opiskelijoiden edelle.

Opiskelijoiden asema tulee tulevana vuonna olemaan esillä myös yliopistojen hallintoa kehitettäessä.

Yliopistoista tehdään julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä tai vaihtoehtoisesti säätiöpohjalla toimivia laitoksia, jotta niiden taloutta pystyttäisiin suunnittelemaan pidemmällä aikavälillä.

Samalla varsinkin säätiöpohjaisissa yliopistoissa puheenaiheeksi nousee näiden “uusien” yliopistojen hallinnon järjestäminen.

Säätiöiden rahoista päättämässä tulee luonnollisesti olla edustus myös rahoittajien puolelta, mutta joissakin visioissa ylintä päätäntävaltaa on suunniteltu käyttämään pelkästään yliopistojen ulkopuolisia ihmisiä. Tämä on räikeässä ristiriidassa yliopistojen autonomian periaatteen kanssa.

Toivon todella, että yliopistoissa ei palata ajassa taaksepäin tilanteeseen, jossa yliopistojen ulkopuolelta ilmoitetaan, millaista tiedettä millaisin painotuksin on luvallista kulloinkin tehdä.

Juha Iso-Aho Keskustan
Opiskelijaliiton puheenjohtaja

Antti Kurvinen: Opiskelija-aktiivisuuden arvo ja hinta

Jos rakenteellinen kehittäminen viedään tarkasti tavoitteeseensa, ei meillä 15 vuoden päästä ole vahvoja ylioppilaskuntia tai vireitä ainejärjestöjä.

Opiskelijapolitiikka ja ylioppilasliike ovat pikkuhiljaa pääsemässä ylös henkisestä kuopasta, johon ne putosivat 1960- ja 1970-lukujen korkeasuhdanteen jälkeen.

Vaikuttamista ja nuorten poliittisuutta ei enää automaattisesti pidetä likaisena tai arveluttavana. Koulut avaavat varovaisesti oviaan poliittisille nuorisojärjestöille.

Kaikesta huolimatta ollaan kaukana ihannetilanteesta, jossa nuori polvi ottaisi aktiivisesti kantaa omiin asioihinsa ja sanoisi selkeästi kantansa yhteiskunnan muutostarpeisiin.

Yhä vielä opiskelijamaailmassa lyödään leimakirveellä avoimesti poliittisen vakaumuksensa kertovia. Ylioppilaskunnissa jopa saatetaan päteviä ihmisiä sysätä sivuun siksi, että heillä on poliittista kokemusta. Lisäksi opiskelijavaikuttamiseen innostuvat vieläkin liian harvat.

Opiskelija-aktiivisuuden merkitystä suomalaisen yhteiskunnan kehittämisessä on vaikea arvioida tarkkaan. Se on kuitenkin valtava.

Kymmenet elleivät sadat politiikan, hallinnon, tieteen ja elinkeinoelämän osaajat ovat hakeneet ensimmäiset kannuksensa osakunnasta tai ylioppilaskunnan edustajistosta. Suomen ylioppilaskuntien liitosta (SYL) on ponnistettu niin Nokian johtoon kuin valtioneuvoston pöydän äärelle. Johtamista, tiimityötaitoja ja talousasioita on opittu yliopiston luentoja enemmän erilaisissa järjestöissä.

Pitkän uran opiskelijavaikuttajana tehneet ovat valmistuttuaan olleet muita valmiimpia siirtymään vastuullisiin tehtäviin eri aloille. Tällä on merkitystä myös kansantaloudelle!

Yritykset ja valtio ovat saaneet palvelukseensa ihmisiä, joilla on ollut käsitys siitä, mitä on olla asiantuntija tai esimiesasemassa. Työelämän ei ole tarvinnut kouluttaa “uudelleen” yliopistosta ulos pulpahtaneita maistereita.

Suomen korkeakoulukenttää uudistetaan voimakkaasti. Uusi yliopistolaki ja sen taustalla oleva ns. yliopistojen rakenteellinen kehittäminen muuttavat akateemisen maailman perusrakenteita.

Sinänsä hyvä ja kaivattu muutos luo kuitenkin uhkia myös opiskelijajärjestöille. Reformin ihanteena ja tavoitteena voidaan nähdä brittiläis-amerikkalainen korkeakoulu.

Opiskelijat haluttaisiin saada mahdollisimman nopeasti sisään ja ulos korkeakoulusta. Tutkinnot pyritään rakentamaan tiukoiksi paketeiksi ja pitkälle erikoistuneiksi. Nopeaan valmistumiseen kannustetaan ja se palkitaan. Keppiä tulee liian kauan yliopistossa pyöriville. Opiskelija-aktiivilla herää väkisin kysymys, miten tällaiseen ympäristöön sopii aktiivinen opiskelijajärjestötoiminta.

Johtavat tehtävät ylioppilaskunnissa tai muissa opiskelijaliikkeen osissa hidastavat opintoja. Paneutuminen yhteisten asioiden hoitoon tarkoittaa yleensä sitä, että tiukka viiden vuoden maisteriputki ei ole mahdollinen. Tämän tietävät omasta kokemuksesta myös monet kansanedustajat ja ministerit.

Olen monesti miettinyt, onko opetusministeriössä ajateltu opintoaikoja rajatessa tai kepillä pitkään opiskelevia lyödessä sitä, mitä tapahtuu upealle suomalaiselle opiskelijaliikkeelle tämän kehityksen seurauksena.

Jos rakenteellinen kehittäminen viedään tarkasti tavoitteeseensa, ei meillä 15 vuoden päästä ole vahvoja ylioppilaskuntia tai vireitä ainejärjestöjä. Yhteisöllisyyttä ja hyvinvointia tuottava opiskelijakulttuuri häviää. Ylioppilaskuntien yliopistoja tukeva työ koulutuspolitiikassa ja kansainvälisissä asioissa jää tekemättä.

Henkisen puolen lisäksi kysymys on myös taloudesta ja koulutuspolitiikan linjanvedoista. Korkeakouluista tulee ulos huomattavasti epäkypsempiä maistereita ja kandidaatteja. Suosimalla putkitutkintoja pakotamme elinkeinoelämän lisäämään koulutusresurssejaan.

Myös yhteiskunnan kustantamaa täydennyskoulutusta täytyy lisätä. Nämä molemmat maksavat. Sivuaineiden valitsemista suuresti rajoitettaessa tämä sama on hyvä pitää mielessä. Monialaiset tutkinnot, huolellisesti suoritetut opinnot ja ripaus “elämän koulua” tuottavat parhaan lopputuloksen.

Yliopistot ovat henkisen kasvun paikkoja. Niistä ei saa luoda pelkkiä liike-elämän jatkeita. Keskustan pitää sivistyspuolueena muistaa tämä.

KOL:n puolesta toivon, että ensi vuonna koulutuspoliittisia uudistuksia tehtäessä muistetaan myös yhteisöllisten opiskelijajärjestöjen arvo.

Antti Kurvinen
KOL:n puheenjohtaja 2009

Antti Kurvinen: Tasa-arvopolitiikka ylös juoksuhaudoista

Harhakuva yhdestä ja oikeasta tavasta olla mies tai nainen kylvää väkivaltaa ja masennusta.

Musertavan kunnallisvaalitappion jälkeen Keskustassa on käyty läpi arvokeskustelua ja oman politiikan arviointia.

Yleisesti on tultu siihen lopputulokseen, että keskustaliikkeen on palattava alkuperäisille aatteellisille juurilleen. Eli siis niille alkiolaisille, kansallismielisille ja edistyksellisille ihanteille, jotka synnyttivät meidän omaleimaisen kolmannen tien puolueemme.

Keskustalaisuuden kantavia periaatteita ovat olleet valinnanvapaus ja mahdollisuuksien tasa-arvo.

Käytännön poliittisessa toiminnassa nämä ovat yleensä tarkoittaneet sitä, että varallisuus, perhetausta, sukupuoli tai vastaavat muut ominaisuudet eivät ole saaneet vaikuttaa siihen, mitä ihminen voi elämällään tehdä ja minne asti hän voi edetä.

Keskusta on toiminut voimakkaasti naisten aseman parantamiseksi. Yhdessä aktiivisen perhepolitiikan kanssa siitä on muodostunut kansanliikkeelle voima, jolla se on murtautunut perinteisten kannattajaryhmiensä ulkopuolelle.

Vaikka Suomea pidetään maailmalla sukupuolten välisen tasa-arvon mallimaana, on nykyinen tasa-arvokeskustelu jämähtänyt vanhoihin oletuksiin ja kuluneiden fraasien toisteluun.

Suomalainen tasa-arvopolitiikka on naisten oikeuksien puolustamista. Pojat ja miehet ovat pelkkiä epätasa-arvon aiheuttajia. Perheiden ajatteleminen kokonaisuutena puhumattakaan lasten edun miettimisestä on tuntematonta.

“Lasikatto” ja “euro on naisille 80 senttiä” ovat tämän ajattelun keskiössä. Naisasianaiset eivät puhu siitä, että suomalaiset miehet kuolevat reilusti naisia nuorempina.

Tasa-arvosta puhuttaessa media tuskin mainitsee sitä, että enemmistö päihteiden väärinkäyttäjistä on miehiä. Nuorisotyöttömyys on erityisesti nuorten miesten vitsaus. Monissa tutkimuksissa on todettu, että suomalainen koulujärjestelmä tosiasiassa syrjii poikia.

Koti-isyyteen ja vanhempainvapaiden käyttämiseen kannustetaan, mutta sosiaaliturva ja yhteiskunnallinen ilmapiiri eivät mahdollista sitä.

Jokelan ja Kauhajoen kouluammuskelut sekä Keravan puukotustapaus ovat hiukan raottaneet ihmisten silmiä sille, miten huonosti Suomen nuoret miehet voivat.

Tehokas suomalainen tasa-arvopolitiikka ei voi 2000-luvulla perustua kiintiöihin ja änkyräfeminismiin.

Ongelmat sukupuolten välisessä yhdenvertaisuudessa pitää tunnistaa niin hameväen kuin kaksilahkeisten puolella.

Miehillä ja naisilla on oltava todellisia vaihtoehtoja. Uran tekemisen ja johtajaksi kohoamisen on oltava mahdollista naiselle. Lapsia kotona hoitava mies ei saa olla vihtori tai nössö.

Koulujärjestelmästä ja koulutuspolitiikasta on tunnistettava piilevä syrjintä. Miten hyvitämme nuorelle miehelle varusmiespalveluksen aiheuttaman viivästyksen opinnoissa?

Miten varmistamme, että kunnallisen lautakunnan jäseniksi valitaan parhaimmat eikä sukupuolikiintiöiltään sopivimmat? Miten pidämme huolen siitä, että metallialaa ammattioppilaitoksessa opiskelevan tytön ammattitaitoa ei vähätellä?

Vaikeita kysymyksiä, joihin nykyasenteilla ei löydy vastausta.

Lasten ja nuorten tasapainoisen kehityksen kannalta olisi tärkeää, että he saisivat terveet miehen ja naisen mallit. Mikäli oma perhe ei tätä onnistu tarjoamaan, pitää yhteiskunnan nämä mallit antaa kouluissa ja päiväkodeissa.

Todellista tasa-arvoa ei ole sukupuolten välisten erojen kieltäminen. Se pieni ero kyllä vaikuttaa!

Kouluissa sekä sosiaali- ja terveydenhuollossa pitää olla miesnäkökulmaa. Tästä huolimatta sukupuolten sisällä pitäisi antaa kaikkien kukkien kukkia paremmin: poikia ei pidä kasvattaa puhumattomuuteen ja kovuuteen eikä tyttöjä kiltteyteen ja suorittamiseen.

Harhakuva yhdestä ja oikeasta tavasta olla mies tai nainen kylvää väkivaltaa ja masennusta.

Tasa-arvopolitiikassa ei saa unohtaa perhettä.

Minun sukupolveni nuoret eivät ole valmiita valitsemaan uran ja perheen välillä. Minun sukupolveni on monesti valmis nostamaan perheen työn edelle. Valtiovallan ja elinkeinoelämän on parempia olla valmiina tähän.

Nyt jos koskaan on aika jakaa äitiysloman kustannukset tasan työnantajien kesken. Perheille tulee antaa mahdollisuus yhteisverotukseen.

Kotihoidontuessa ja vanhempainrahoissa pitää näkyä se lasten arvo, jota aina juhlapuheissa toitotetaan. Nämä ovat myös väestöpoliittisia kysymyksiä.

Mikäli Keskusta alkaa tosissaan ajaa realistista tasa-arvopolitiikkaa ja voimakkaampaa perheiden tukemista, olemme lähellä aatteellisia juuriamme. Olemme silloin ihmisyyden ytimessä.

Antti Kurvinen
KOL:n liittohallituksen jäsen
kaupunginvaltuutettu

Julkaistu Suomenmaassa 12.11.2008

Matias Ollila: Haluton kampanjointi näivettää hyvän sisällön

”Nuorilla on uusia ajatuksia ja he pystyvät uudistamaan keskustaa.”

Puheenjohtaja Matti Vanhanen peräänkuulutti maanantaina Ylen televisiouutisissa kuntavaalituloksen osalta itsekritiikkiä keskustan sisältä. Hyvä niin, sillä vaalituloksestamme saamme nimenomaan syyttää itseämme.
Äänestäjien käyttäytyminen on ehdoton viesti puolueen toiminnan ja politiikan onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Nykyisellä kampanjamallillamme olemme onnistuneet vähemmän.

Vaaleissa kärsityn tappion syy voi piillä monessa tekijässä. Vanhanen pohti julkisesti keskustan toiminnan tarvitsevan kehittämistä monella osa-alueella. Vanhasen painopisteet kehitystyön osalta löytyivät järjestökoneiston uudistamisesta, vaalityökoulutuksen parantamisesta, ehdokashankinnan aktivoimisesta ja paremmasta politiikasta.

Näistä kehityskohteista on helppo olla samaa mieltä, mutta itse korostaisin erityisesti järjestötyön kehittämistä.

Mielestäni keskustan politiikan sisältö on ollut lähihistorian vaaleissa kunnossa. Kotivaaliteeman alla keskusta erinomaisesti hahmotti kuntavaaleissa käsiteltävien asioiden kohdistuvan juuri kotiin tai kodista politiikkaan.

Viime eduskuntavaalit taasen saattoivat keskustan uuteen graafiseen ilmeeseen samalla, kun keskusta puhui ruoan alv:n alennuksen läpi hallitusohjelmaan saakka. Nyt alennusta odotetaan jo herkeämättä, kun ruoan hinta on noussut kiihtyvään tahtiin. Keskustalla on siis ollut poliittinen näkemys kunnossa, mutta jotain on jäänyt uupumaan edellisissä vaaleissa, koska takkiin on tullut.

Suuri syy alavireyteen löytyy mielestäni kampanjoinnin sisältä. Keskusta on tarjonnut modernin ja kirkkaan ilmeen, mutta osastojen, kunnallisjärjestöjen ja ehdokkaiden vastuulla ollut kampanjointi ei ole ottanut onkeensa uusia kampanjointivälineitä.

Vaalien tuiskusta toiseen sama apea vanhanaikainen keskusta-ilme tarjotaan äänestäjille huomioni mukaan ympäri maan. Kyllä liikkeen ulkonäkö kertoo myös siitä, kuinka se voi ja mikä on sen vetovoima.

Vaikuttaa myös siltä, että järjestötyötä toteutetaan monessa osastossa pelkästä pakosta. Tällaisessa tilanteessa ajaudutaan herkästi viime tingan -kierteeseen, jolloin toteutetun tekemisen taso laskee vääjäämättömästi.

Kampanjan ulkonäöstä paasaaminen on pinnallista, mutta se on linjassa sen tosiasian kanssa, että puolueet ovat kehittyneet entistä enemmän kampanjaorganisaatioiden tai peräti kampanjakoneiden suuntaan.

Eräs Suomessa menestynyt puolue on erinomaisesti saanut aikaiseksi muutamissa edellisissä vaaleissa niin sanotun faniliikkeen, jossa puolueen kampanjaan lähtee mukaan ihmisiä pelkän yhteisöllisyyden takia.

Kampanjan sisältö voinee tällöin olla hieman sivuseikka, mutta niin kutsuttu fanittaminen saa massat liikkeelle.

Ulkonäkökysymys on mielestäni liitoksissa myös keskustan niin sanottuun kaupungistumiseen. Hyvän poliittisen sisällön ja karismaattisten poliitikoiden lisäksi keskustan pitää näyttää vaalien alla missä tahansa väestökeskittymissä kaupunkipuolueelta. Tämä tarkoittaa näkymistä muiden puolueiden lailla bussien kyljissä, bussipysäkeillä ja yleisötapahtumissa paikkakunnan mahdollisuuksien mukaan.

Erinomaiselle poliittiselle sisällölle ei saa tehdä karhunpalvelusta huonolla lanseeraamisella!

Mainitsemani kaltainen mainostaminen vaatii myös kieltämättä suuria rahallisia panostuksia ja on oma haasteensa. Keskusta on viime vaaleissa satsannut hurjia rahasummia ilman havaittavaa tulosta. Siksi keskustan tapa laittaa rahaa vaaleihin pitää kyseenalaistaa, koska muut puolueet saavat aikaiseksi parempia tuloksia pienemmillä panostuksilla.

Voisi olla puolueen vaalimenestykselle kannattavaa, jos kampanjarahat ohjattaisiin enemmän piireille. Tuolloin haluttu kampanjointi-ilme voisi toteutua paremmin, jos resursseja olisi lähtökohtaisesti enemmän kampanjan varsinaisilla toteuttajilla.

On keskustan järjestötyön parantamisresepti sitten mikä tahansa, niin nuoriin on kansanliikkeessämme uskominen. Nuorilla on uusia ajatuksia ja he pystyvät uudistamaan keskustaa.

Siksi nuorille pitää tarjota keskustalaisissa osastoissa todellinen mahdollisuus osallistua toimintaan. Siten uskon keskustan saavan aivan uutta dynaamisuutta järjestökoneistoonsa.

Matias Ollila
Keskustan opiskelijaliiton liittohallituksen jäsen

Julkaistu Suomenmaassa 29.10.2008

Teemu Karttunen: Aiheettomat valitukset kuriin

Täysin selvässä tapauksessa valittajalle voitaisiin langettaa myös sakkorangaistus. Suomessa lähes kaikkiin asioihin voi hakea muutosta valittamalla. Tämä oikeus muutoksenhakuun on taattu jo perustuslain 21 §:ssä.Mutta saako silloin valittaa, jos siihen ei ole oikeasti mitään hyväksyttävää syytä?

Muutosta saa hakea aina halutessaan. Otan esimerkiksi aiheettomat kaavavalitukset.

Ajatellaan, että paikkakunnalla X toimii kauppias A. Kauppias B on havainnut paikkakunnalla olevan markkinapotentiaalin ja aikoo tulla kilpailemaan A:n kanssa.

Koska paikkakunnalla ei ole kuin yksi kauppa, markkinoille tulo on mahdollista vain rakentamalla uusi kaupparakennus. B:n on ainoastaan saatava asemakaavaan muutos, joka mahdollistaa kaupan rakentamisen.

Luonnollisesti lähes kaikki paikkakuntalaiset odottavat innolla uuden kaupan avautumista.

Kauppiaiden kilpailusta hyötyvät eniten paikkakunnan asukkaat. Kilpailuhan tunnetusti alentaa tuotteiden hintoja, parantaa laatua ja valintamahdollisuuksia.

Ainoastaan jo markkinoilla toimiva A näkee uuden kilpailijan markkinoille tulon uhkana.

Kun kaavamuutos sitten aikanaan on vireillä, kauppias A käyttää perustuslaillisen oikeutensa hakea muutosta. Tarkkaan harkittua syytä valitukselle ei tarvitse olla, vaan aina voi vedota esimerkiksi ympäristöseikkoihin.

Suomessa kaikki valitukset tutkitaan. Kauppias A todennäköisesti myöntää epävirallisessa keskustelussa, että valituksen ainut todellinen peruste on viivyttää B:n markkinoille tuloa.

Valitus tutkitaan, annetaan lausuntoja, joista A voi taas ilmoittaa tyytymättömyytensä.

Hyvin monesti tällaisen aiheettoman valituksen perinpohjaisella käsittelyllä saadaan viivästyttyä rakennustöiden aloittamista helposti ainakin parilla vuodella.

Lähes poikkeuksetta valitukset hylätään, koska niille ei yksinkertaisesti löydy perusteita.

Taloudellisesti ajateltuna asetelma on järjetön. Valittaminen maksaa kauppias A:lle ehkä noin 200 euroa. Kauppias B menettää luonnollisesti kassavirrat, jotka oltaisi voitu saada kaksi vuotta aikaisemmin.

Välillisesti myös rakennusliike menettää tuloja, kun se joutuu odottelemaan rakentamisen alkamista.

Uudella kaupalla on monialainen työllistävävaikutus, myös verotuloja menetetään.

Lisäksi aiheettoman valituksen käsittelystä koituu huomattavasti byrokratiakustannuksia. Asiakkaat kärsivät monopolitilanteesta koko ajan.

Mikä pahinta, tuon 200 euroa maksavan aiheettoman valituksen takia, yritys saattaa loppujen lopuksi todeta suunnitellun investoinnin kannattamattomaksi, juuri kassavirtojen viivästymisen takia.

Aiheettomasta valituksesta aiheutuvia kokonaiskustannuksia kerrannaisvaikutuksineen lasketaan helposti sadoissatuhansissa euroissa.

Tapauksen ainoa voittaja on A, joka rationaalisena toimijana käyttää mahdollisuutensa valittaa. Periaatteessa A voisi myös täysin laillisesti kiristää B:tä, –paljonko maksat, jos en valita?

Terveellä järjellä ajateltuna, jos A:n valittamisen ainoa tarkoitus on rajoittaa kilpailua ja aiheuttaa vahinkoa, eikö A tulisi määrätä vahingonkorvauksiin aiheuttamastaan vahingosta? Tällöinhän kannustin tehdä aiheettomia valituksia pienenisi.

Toisaalta aiheellisia valituksia ei uskallettaisi välttämättä tehdä suurten vahingonkorvauksien pelossa, jolloin muutoksenhaku vaarantuisi. Täysin selvissä tapauksissa valittajalle voitaisiin langettaa myös sakkorangaistus.

Eräs tapa puuttua ongelmaan olisi lyhentää valitusten käsittelyaikoja. Tällöin kannustin valittaa aiheetta olisi pienempi ja aiheutuvat vahingot jäisivät pienemmiksi.

Jotta käsittelyajat saataisiin lyhemmäksi, tulisi luonnollisesti tinkiä valitusprosessin vaiheista tai palkata lisää ihmisiä oikeusistuimiin.

Toisaalta tulisi myös selvittää, voisiko rakennustyöt selvissä tapauksissa aloittaa nykyistä tehokkaammin jo ennen lopullisen päätöksen julistamista.

Lainsäätäjän tulisi aidosti miettiä, miten täysin selvät aiheettomat valitukset kitketään pois kuormittamasta oikeusjärjestelmäämme.

Ikävä kyllä, vastaavia tapauksia on ilmennyt Suomessa paljon eikä niiden määrä ole ainakaan laskemaan päin.

Teemu Karttunen

KOL:n liittohallituksen jäsen

Julkaistu Suomenmaassa 1.10.2008

Tuomas Vanhanen: Kuusi keinoa huoltosuhteen korjaamiseksi

Kuusi keinoa huoltosuhteen korjaamiseksi
 

Huoltosuhteen heikkeneminen on noussut ilmastohaasteen ohella poliittisen keskustelun suurimmaksi huolenaiheeksi. Hyvä näin. Tehdyt eläkeratkaisut näyttävät vaikuttavan oikean suuntaisesti pidentäen työuraa loppupäästä. Sen sijaan murheeksi on jäämässä nuorten tavattoman myöhäinen siirtyminen työmarkkinoille.

Esitän seuraavassa tiivistetyn keinovalikoiman tilanteen ratkaisemiseksi.

1. Opinto-ohjaus on saatava toimimaan kaikilla asteilla ja resursseja on panostettava koulutettujen opinto-ohjaajien määrän kasvattamiseen. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota lukioihin.

Ei ole ihme, jos nuoret vaeltavat pallo hukassa itseään etsien, kun kaikissa lukiossa ei järjestetä lainkaan edes pakollista yhtä opinto-ohjauksen kurssia. Osa lukiolaisista siis suorittaa ohjauksen itseopiskeluna. Haloo kunnat! Laadukkaan ja riittävän opinto-ohjauksen järjestäminen on teidän vastuullanne. Hävetkää! Minä en kehtaisi tunnustaa olevani valtuutettuna kunnassa, joka näin laiminlyö nuoriaan.

2. Toki onneksi on myös sellaisia nuoria, joille jatko-opintosuunnitelmat ovat ohjauksen puutteista huolimatta selviä. Hekin tosin kohtaavat esteitä koulutusurallaan.

Eduskunnan oikeusasiamiehen tulkinnan mukaan uusien ylioppilaiden suosiminen pääsykokeissa on perustuslain vaatiman yhdenvertaisuuden vastaista. Suosiminen aiheutti isoja ongelmia niille, jotka eivät päässeet ensimmäisellä kerralla opiskelemaan. Jaan silti ministeri Sarkomaan esittämän vaatimuksen siitä, että pääsykoejärjestelmälle on totisesti tehtävä jotain ja pikaisesti. Vuonna 2006 nimittäin esimerkiksi Tampereen yliopistossa 40 prosenttia sisään päässeistä oli sellaisia opiskelijoita, joilla on jo entuudestaan jokin muu opiskelupaikka.

3. Korkeakouluun kirjautumaan päässeille opinjanoisille sieluille työmarkkinat häämöttävät vielä monen karikon takana.

Yliopistojen lukuvuoden lyhyys on kummastuttava ilmiö. Jo vapun tienoolla joutuu viettämään lukuvuoden päättäjäisiä ja luentojen äärelle voi haaveilla palaavansa aikanaan perunannoston jälkeen. Jo pelkkä kirjallisuustenttien joustavampi suorittaminen kesäisin helpottaisi tilannetta.

Tällä hetkellä sähköistä tenttimistä ei ole paria yliopistoa lukuun ottamatta käytössä lainkaan, jolloin kesän aikana on vain 2-3 tenttimahdollisuutta. Siinäpä sitten koetat edistää opintoja ja sovittaa tenttejä kesätöiden aikatauluihin.

4. Kuka rohkenisi duaalimallin kirkastamispuheiden sijaan pohtia koulutusjärjestelmän kokonaisuutta? AMK:t lähestyvät akateemisia tutkintoja, jotta opiskelijoilla olisi mahdollisuus jatkaa opintojaan. Yliopistoissa halutaan tutkintoihin työelämärelevanttiutta, koska massayliopiston aikakaudella maistereita koulutetaan pääasiassa muuhun tarpeeseen kuin tutkijoiksi.

Sekä käytännönläheisiä että teoriapainotteisia tutkintoja tarvitaan, mutta tarvitaanko toteuttamiseen erillisiä yksiköitä vai voisiko asian ratkaista korkeakoulun erillisinä linjoina?

Miksi ylipäätänsä koulutetaan niin paljon maistereita, eikö kolmen vuoden korkeakoulututkinto riittäisi monen työnantajan tarpeeseen? Yli 40 prosenttia Suomen 20–29-vuotiaista on vielä koulutuksessa, kun OECD-maiden keskiarvo on 25 prosenttia.

5. Opintotukijärjestelmän toimivuudessa on muutospohdinnan paikka.

Nykyisin opiskelija saa tukea tasaisesti, enintään 55 kuukautta, riippumatta siitä millä tahdilla opiskelee ja missä vaiheessa opintojaan on. Olisiko perusteltua antaa opintojen alkuaikoina tukea enemmän, jolloin opintoihin voisi keskittyä alussa täysipainoisemmin? Viimeisinä opiskeluvuosinaan voisi tehdä opintojen ohessa enemmänkin töitä, kun pääsee jo oman alan hommiin.

Nykyistä korkeampaa tukea voisi nostaa myös opintojen loppuun saakka, mutta silloin tuen omavastuuosuus kasvaisi, jolloin osa tuesta maksettaisiin aikanaan takaisin esimerkiksi korotettuna verotuksena. Voi olla, että nykyjärjestelmä on lopulta toimivin, mutta uusia vaihtoehtoja olisi syytä ainakin pohtia.

6. Lopuksi nostan esille huoltosuhteen kannalta pitkällä tähtäyksellä oleellisen asian.

Opiskelijat on saatava lisääntymään nykyistä varhemmin. Lähes yhdeksän kymmenestä opiskelijasta haluaisi lapsia – silti vain 8 prosenttia opiskelijoista saa lapsia ennen kuin täyttää 30 vuotta. Muista ikätovereista tuossa iässä jo lähes 40 prosenttia on saanut lapsia.

Luotan vahvasti siihen, että SATA-komitea saa keväällä esitettyä, yhteistyössä opetusministeriön lapsiperheellisen opiskelijoiden asemaa selvittävän työryhmän kanssa, konkreettisia keinoja, joilla opiskelijaperheiden taloudellinen ahdinko saadaan poistettua. Tämä on ehdoton edellytys sille, että opiskelijat toteuttaisivat haaveensa.

Nyt tarvitaan rohkeita päätöksiä. Esittämäni keinot eivät ole ilmaisia, vaan ne vaativat alkuinvestointeja. Parantuneen huoltosuhteen myötä panostukset saadaan aikanaan takaisin korkojen kera.

Tuomas Vanhanen
hallituksen jäsen
Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL)

Julkaistu Suomenmaassa 17.9.2008

Anna-Kaisa Rinkinen: Lihaa luiden ympärillä

Terveellisiin elämäntapoihin tulee opettaa ja ohjata riittävän aikaisin, ennen kuin ongelmat kasaantuvat ja voimistuvat.
Kansamme ”kasvu” näyttää tavoittelevan jo aivan uusia sfäärejä. Tosin tässä lajissa en kuitenkaan toivosi maamme menestyvän. Helsingin Sanomien otsikko (18.8.08) ”Suomalaiset eivät enää mahdu tavallisiin ruumisarkkuihin” oikein pisti ja tökkäsi silmiini. Siitäpä tuli mieleeni, että mikä tämä meidän tilanteemme oikein on. Muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan suomalaiset olisivat Euroopan kolmanneksi lihavin kansa.

Tutustuessani lisää liikalihavuutemme kiemuroihin tulen törmänneeksi ongelmaan, joka ainakin jossain muodossa yleisesti tiedostetaan, mutta josta ”kesäkiloja” harvemmin puhutaan ja kirjoitellaan, nimittäin lasten liikalihavuuteen. Joidenkin arvioiden mukaan lihavien lasten ja nuorten määrä on viimeisen 20 vuoden aikana kaksin-, ellei jopa kolminkertaistunut.

Selittäviä tekijöitä ovat muun muassa muuttuneet elinolosuhteet, kulttuuri ja kulutustottumukset. Merkittävää lapsuusiän lihavuus on siitä syystä, että se on usein pysyvää ja siihen liittyy merkittäviä terveyteen liittyviä riskejä.

Liikalihavuus on henkilökohtainen, herkkä asia johon voi olla todella vaikea puuttua. Myös olemassa olevan elopainon vähentäminen voi olla varsin rankka ja voimia vaativa juttu, eikä se aina käykään kovin helposti. Lasten kohdalla erityisen tärkeää onkin, että ongelmia ennaltaehkäistäisiin, olisi se kuinka vaikeaa tahansa.

Terveellisiin elämäntapoihin tulee opettaa ja ohjata riittävän aikaisin, ennen kuin ongelmat kasaantuvat ja voimistuvat. Lasten ruokavalioon tulisikin kiinnittää enemmän huomiota. Karamellien ja muiden makeiden välipalojen sijasta pitäisi yhä muistaa popsia porkkanaa. Erityisesti liikunnan määrää tulisi lapsilla ja nuorilla lisätä, sillä hyvin suuri osa peruskouluikäisistä(kin) liikkuu riittämättömästi.

Terveistä elämäntavoista huolehtiminen ei kuitenkaan ole täysin vanhempien ja perheiden harteilla. Yhteiskunnan tulee tukea vanhemmuutta ja vanhempia tehtävissään.

Esimerkiksi kuntien tulee huolehtia siitä, että tarjolla on riittävät neuvola- ja terveyspalvelut sekä riittävästi mahdollisuuksia harrastuksiin ja liikuntapalveluihin.

Kuntien ja päättäjien tulisi myös olla mukana ajan hengessä ja uudistaa liikunta- ja harrastustarjontaansa. Liikuntaa voi harrastaa mitä monipuolisimmin kunhan puitteet ovat kunnossa ja tilat turvallisia. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus liikkua ja harrastaa.

Esikuvat ja esimerkiksi menestyminen olympialaisissa ovat keinoja motivoida uusia liikkujia ja urheilijan alkuja uusien ja vanhojen lajien pariin. Tästä syystä kilpaurheilua ja muutakin urheilutoimintaa tulee tukea riittävästi. Liikkua voi myös hyvin monipuolisesti ilman mitään ”omaa” lajia tai pitkäaikaista sitoutumista.

Lisäksi on ollut myös ilo huomata, että esimerkiksi lähinnä sorminäppäryyttä vaatineiden videopelien sijalle on tullut liikkumiseen kannustavia pelikonsoleita ja muita vempaimia, joilla voi pelata tennistä, jumpata tai vaikkapa tanssia.

Aktiviteettejä kotiin valikoidessa voi siis ottaa nämäkin vaihtoehdot huomioon. Muistettava on kuitenkin, ettei ruudun edessä pomppiminen korvaa muuta liikkumista.

Hyötyliikunnan esteenä nykypäivänä on muun muassa runsas auton käyttö. Lapset viedään, tuodaan ja haetaan autolla joka paikkaan, arkiliikunta on unohtunut. Pienehköt kävely- ja pyöräilylenkit perheen kanssa ylläpitävät miltei vaivatta lasten kuntoa ja ovat mukavaa yhdessä tekemistä.

Muistettava on, että ylipainoiset lapset ovat alttiita omaksumaan passiivisen elämäntavan ja keskittymään toimintoihin, joissa heikko kunto ei näy. Liikunnan välttäminen heikentää myös lapsen hyvää oloa, osaamisen tunnetta ja itsetuntoa.

Yleiskunnosta tuleekin huolehtia esimerkiksi kulkemalla koulumatkat omin voimin. Koulutien tulisikin olla niin vaaraton, että lapset voisivat sen turvallisesti kulkea.

Jotta menestystä jatkossa tulisi jossain muussakin lajissa kuin elopainon hankinnassa toivon, että jokainen (kunta)vaikuttaja, nykyinen ja tuleva, kiinnittää huomiota kuntansa liikuntapalveluihin ja oman perheensä elämäntapoihin. Tässä on meille kaikille riittävästi työsarkaa.

Anna-Kaisa Rinkinen

Keskustan opiskelijaliiton varapuheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 20.8.2008. 

Antti Kurvinen: Varusmiesten unohdetut ongelmat

Keskeyttäneiden suuri määrä kertoo nuorison pahoinvoinnin lisäksi järjestelmän kankeudesta.
Opiskelijat valittavat usein, ettei heidän äänensä kuulu poliittisessa päätöksenteossa. Vailla vahvoja ammattiliittoja tai mahdollisuutta lakkoilla opiskelijat eivät tunnu saavan tavoitteitaan läpi.
Opiskelijoiden erityisasema on silti melko hyvin tunnustettu. On eräs nuorten henkilöiden ryhmä, jonka näkökulma puuttuu täysin nykypäivän yhteiskunnallisesta keskustelusta.

He ovat suomalaisen elämänmuodon ja yhteiskuntajärjestyksen viimeinen tuki ja turva. He ovat nämä tuhannet nuoret miehet ja naiset, jotka palvelevat isänmaataan maastopuvuissa ympäri Suomea.

Varusmiesten ongelmat ja tarpeet ovat tyystin paitsiossa, kun kansanedustajat ja puolueet nostavat esiin kansallisia kipupisteitä. Varusmiesten asemassa riittäisi kuitenkin paljon korjattavaa.

Hallituksen budjettiesitykseen sisältyy ehdotus varusmiesten päivärahojen nostamisesta. Ajatus on hyvä, mutta korotuksen pienuus tekee siitä lähinnä inflaation pakottaman kosmeettisen toimen. Varusmiesten taloudellinen asema ei ole läheskään aina kiinni päivärahan määrästä.

Useimmiten nuoret ovat tiukimmillaan juuri varusmiespalveluksen päättymisen jälkeen: harvalla on työ- tai opiskelupaikka välittömästi odottamassa. Tuore reserviläinen huomaa, ettei hänellä ole minkäänlaista säännöllistä tulonlähdettä ja palvelusaika on syönyt säästöt.

Suomalaisen sosiaaliturvan epäjohdonmukaisuus johtaa pahimmillaan siihen, että palveluksesta kotiutuva varusmies ei saa sairauspäivärahaa ennen karenssiajan päättymistä. Sosiaaliturva arvostaa maanpuolustusta niin vähän, että se katsotaan täydeksi mitääntekemättömyydeksi.

Keskustan Opiskelijaliitto (KOL) on näiden ongelmien paikkaamiseksi esittänyt 1990-luvulla poistetun kotiuttamisrahan palauttamista. Kotiuttamisraha olisi 30 viimeisen vuorokauden päivärahojen määrä. Tämä porrastaisi kotiuttamisrahan päivärahojen tapaan palvelusajan mukaan.

Kotiuttamisraha osoittaisi yhteiskunnan arvostavan ja kannustavan asepalveluksen läpiviemiseen. Malli ei aiheuttaisi kohtuuttomia kustannuksia valtiontaloudelle ja se voitaisiin toteuttaa jo ensi vuodeksi.

Varusmiehille iso ongelma on siirtyminen opiskelusta tai työelämästä palvelukseen ja sieltä takaisin. Yhä useampi palvelusta suorittava kipuilee perhe-elämän, yrittäjyyden tai opintojen yhteensovittamisessa kansalaisvelvollisuuden suorittamisen kanssa. Kun yhteiskunta erilaistuu, myös varusmiehet erilaistuvat.

Puolustusvoimien on järkevällä joustamisella pidettävä huoli siitä, ettei yksikään jätä palvelustaan kesken siviilihuolien takia. Tasa-arvokysymys on se, miten pojille hyvitetään heidän joutumisensa sukupuolensa takia odottamaan opiskelujen aloitusta tai jatko-opintoihin pyrkimistä.

Varusmiespalveluksen suorittamisesta on saatava lisäpisteitä kaikissa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen pääsykokeissa. Opiskelupaikan hakemista palvelusaikana on helpotettava.

Hyvin suoritetusta palveluksesta ja varsinkin johtajakoulutuksesta on saatava opintopisteitä myös siviilissä. Tällä varmistetaan se, että tulevaisuudessa kiinnostuneita riittää myös pitempiä palvelusaikoja vaativiin erikoistehtäviin ja aliupseeri- ja reserviupseerikoulutuksiin.

Puolustusvoimissa on myös sisäisiä ongelmia, jotka vaativat puuttumista. Naisia on yhä palveluksessa verraten vähän, ja heidän ahdistelunsa ja syrjintänsä on luultua yleisempää. Apua voisi olla tyttöjen määräämisestä mukaan kutsuntoihin.

Liikenneturvallisuus ei ole riittävällä tasolla. Vaikka simputus on vähentynyt, varusmiehet ja varusmiesjohtajat ovat yhä tietämättömiä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä oikeusturvastaan.

Viime vuosina on ilmennyt ongelmia jopa varusmiesten mahdollisuuksissa käyttää äänioikeuttaan. Keskeyttäneiden suuri määrä kertoo nuorison pahoinvoinnin lisäksi järjestelmän kankeudesta. Voidaan kysyä, heittääkö armeija heikommat yksilöt liian helposti ulos tarjoamatta heille edes mahdollisuutta suorittaa palvelus jollakin kevyemmällä tavalla.

Yleinen asevelvollisuus on taloudellisesti ja moraalisesti paras tapa järjestää kotimaamme puolustus. Jotta se säilyisi houkuttelevana tulevaisuudessa, ongelmanippuihin on tartuttava.

Nuoret eivät välttämättä 20 vuoden päästä automaattisesti valitse asepalvelusta, jos he eivät koe sitä mielekkääksi ja oikeudenmukaiseksi. Meillä ei ole varaa uhrata hienoa järjestelmäämme. Hyvinvoiva varusmies on maanpuolustuksen avain.
Antti Kurvinen KOL:n liittohallituksen jäsen
kunnanvaltuutettu

Ylihärmä
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 6.8.2008

Tuomas Paasonen: Maahanmuuttajat tarvitsevat tukihenkilöitä

Euroopan unionin ulkopuolelta tulleiden – varsinkin pakolaisten – on vaikea sitoutua maahan, joka ei ole sitoutunut heihin.

Suomeen syntymistä verrataan usein lottovoittoon. Valtio huolehtii omistaan, vaikka elämä kohtelisi kaltoin. Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä ruusuinen niille, jotka päättävät omasta vapaasta tahdostaan tai pakon sanelemana muuttaa Suomeen. Maahanmuuttajat joutuvat vielä nyky-Suomessakin kohtaamaan paljon ennakkoluuloja ja esteitä. Vieras kieli ja kulttuuri ovat jo itsessään valtava muuri ylitettäväksi.

Sen lisäksi Euroopan unionin ulkopuolelta tulleiden – varsinkin pakolaisten – on vaikea sitoutua maahan, joka ei ole sitoutunut heihin.

Edes työpaikka ei pysty aina takaamaan turvallista ja vakinaista oleskelulupaa Suomessa. Oman maan tilanteen näennäinenkin paraneminen voi riittää pakolaisstatuksen menetykseen ja palautukseen maahan, jossa ei ole välttämättä ole enää mitään palaamisen arvoista.

Eräs suuri ongelma maahanmuuttajien keskuudessa on syrjäytyminen valtaväestöstä. Tähän tilanteeseen on johtanut erityisesti kaupunkien harjoittama varomaton maahanmuuttopolitiikka.

Usein pakolaiset sijoitetaan asumaan keskenään suuriin lähiöihin, joissa vallitsee kulttuurien sekamelska. Samaan taloon sijoitetaan niin etelästä kuin idästäkin tulleet. Joukosta puuttuvat vain suomalaiset.

Alkuperäinen idea on varmasti ollut sijoittaa pakolaiset lähekkäin, jotta he eivät menettäisi kontaktiaan sukulaisiinsa ja läheisiinsä.

Samalla on kuitenkin unohdettu, että sopeutuakseen ja elääkseen tasapainoista elämää Suomessa maahanmuuttajat tarvitsevat kontaktia ja kanssakäymistä suomalaisten kanssa. Vain näin he voivat oppia tuntemaan meidän tapojamme ja kulttuuriamme.

Keskustan Opiskelijaliiton liittokokouksessa hyväksytty aloite tarjoaa ratkaisua tähän ongelmaan. Kunnissa olisi järjestettävä tukihenkilötoimintaa maahanmuuttajille. Vapaaehtoiset yksityishenkilöt tai perheet opastaisivat tulijoita suomalaiseen elämään.

Tukihenkilöt olisivat paitsi malleja suomalaisesta kulttuurista, myös tuki ja turva, kun maahanmuuttaja ei tiedä, miten arjessa vastaan tullut ongelma tulisi ratkaista.

Vieraan yhteiskunnan haasteita ei tarvitsisi kohdata yksin vaan tukena olisi ihminen, joka pystyisi selittämään vähän erikoisemmatkin ilmiöt tässä pohjoisessa maassamme. Näin myös maahanmuuttajan oma motivaatio tutustua kieleemme ja tapoihimme saisi vahvistusta.

Toiminnan ei tarvitsisi rajoittua pakolaisiin. Myös valmiin työsopimuksen kanssa Suomeen muuttanut ihminen saattaa tarvita tukiverkostoa oman työyhteisön ulkopuolelta.

Tukihenkilö voisi tarjota toisenlaista näkemystä maastamme sekä olla tukena ja vastata kysymyksiin, joita ei tohdi kysyä työkavereilta.

Vaihto-opiskelijat sekä ulkomaalaiset tutkinto-opiskelijat olisivat varmasti myös yksi tukea tarvitsevista ryhmistä. He jäävät usein erityksiin jopa suomalaisista opiskelijoista.

Mikäli tahdomme heidän tietotaitonsa jäävän Suomeen, on meidän tarjottava heille aito mahdollisuus myös sopeutua maahamme ja kokea itsensä tervetulleiksi.

Jo työelämään ehtinyt tukihenkilö tai perhe voisi avata ulkomaalaiselle opiskelijalle aivan erilaisen kuvan maastamme. Kampusalueiden opiskelijaelämä kun tahtoo olla poikkeuksellista aikaa myös meille suomalaisille.

Maahanmuuttajien kotiuttaminen on meidän kaikkien yhteinen tehtävä. Työvoimapulan häämöttäessä tarvitsemme heitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Suomeen muuttaneille – usein elämän kolhimille – ihmisille olisi puolestaan tärkeää löytää paikka, jota voisi kutsua kodiksi. Keskustalaiselle yhteisölliselle toiminnalle olisi selkeää tarvetta.
Tuomas Paasonen

Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 23.7.2008

Riitta-Liisa Kemppainen: Nouse jo - bensanhinta!

Nouse jo – bensanhinta! 
 
Vaikeinta on saada murtumaan se vastarinta, joka estää vanhoista tavoista luopumisen ja uusien oppimisen. Puolituttujenkaan kanssa ei tänä kesänä ole tarvinnut tyytyä rupattelemaan pelkästä säästä, kun on voinut tuskailla polttoaineiden hintoja.
Kiusallisen hiljaisuuden on voinut välttää myös vaihtamalla pari sanaa koko ajan kallistuvasta ruuasta.

Onko kukaan kuitenkaan uskaltanut lausua ääneen, ettei polttoaineen – bensan eikä dieselin – hinnassa mitään vikaa ole. Bensa maksaa tällä hetkellä sen, mitä sen kuuluukin maksaa ja tankkia ei enää vaan saa täyteen satasella.

Euroopan unionin ilmasto- ja energiapaketti on vielä levällään ja Kioton sopimuksenkin jatko on tiekartan varassa. EU-johtajat ovat Helsingin Sanomien mukaan ymmällään öljynhinnannousun syistä ja tästä syystä ongelmaan ei ole näköpiirissä yksiselitteistä ratkaisua. Japanin maaperälle kokoontuneet G8-maiden johtajat ruotivat parhaillaan ilmastonmuutosta ja maailman ruokakriisiä.

Nämä globaalitason ongelmat ja ilmiöt koskettavat myös meitä, koska olemme riippuvaisia ulkomailta tuodusta öljystä. Ilmastonmuutoksen ja kasvihuonekaasupäästöjen hillitsemiseen tähtäävien sopimusten aikaansaaminen on myös Suomen kannalta tärkeää.

Sopimukset sellaisenaan eivät ole riittäviä, mikäli niissä asetetut tavoitteet eivät ole sitovia ja riittäviä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Kärkkäimmin kohonneisiin polttoainekustannuksiin ovat ottaneet kantaa ammattiautoilijat, erityisesti kuljetusyrittäjät.

On täysin ymmärrettävää, että yrittäjien on vaikea tulla toimeen nopeasti kohonneiden hintojen kanssa. Sovitut kuljetukset on hoidettava ja sovitulla taksalla, joka ei välttämättä kestä suuria kustannusten nousuja.

Kallistunut bensa vie entistä isomman osan pienituloisten kotitalouksien käytettävissä olevista varoista. Myös meidän työmatka-autoilijoiden on tankattava, jos ei nyt päivittäin, niin ainakin viikoittain.

Käsillä oleva ilmastonmuutos sekä kehittyvät maat ovat aiheuttamassa ongelmia meille mukavuudenhaluisille länsimaalaisille.

On päivänselvää, että emme voi kieltää kehittyvien maiden perheenisiä tai sinkkunaisia tavoittelemasta omaa autoa tai muita meille jo arkipäiväisiä vempeleitä.

Tämä johtaa väistämättä siihen, että luonnonvarat joudutaan jakamaan entistä useampien kesken ja vastaavasti ympäristö kuormittuu entistä enemmän yhä useampien tavoitellessa korkeampaa elintasoa.

Bensan kallistumisen kanssa tuskailevat vetoavat hanakammin siihen, että ilman autoa – omaa sellaista – ei nimenomaan selviä.

Autosta on tullut itsestäänselvyys suurimmalle osalle suomalaisista, ja käytön rajoittaminen, vaikka bensanhinnankorotusten muodossa, tuntuu puuttumiselta perusoikeuksiin.

Päivittäisten työmatkojen vuoksi tankkia on täytettävä viikoittain, mutta kuinka paljon bensaa lopulta palaa työmatkoilla.

Työmatkoja on helppo syyttää myös niistä ajetuista kilometreistä, jotka kertyvät kun käy iltakahvilla ystävän luona tai hurauttaa elokuviin. Tuleeko silloin mieleen, että polttoaine on parikymmentä senttiä kalliimpaa kuin puolivuotta sitten.

Ilmasto- ja ympäristötalkoisiin on meidänkin otettava osaa, emmekä voi vain käydä hörppimässä ”talkookahvetta” muiden uurastaessa.

Emme voi jatkaa tuhlailevaista elämäntapaamme, vaan meidän on luovuttava jostain vähentääksemme omaa ympäristölle aiheuttamaamme kuormitusta.

Kuormitus pienenee yksinkertaisesti kulutustottumuksia muuttamalla, tekemällä toisenlaisia valintoja. Aina ei tarvitse startata moottoria päästäkseen liikkeelle.

Muutaman kilometrin matkalla terve aikuinen voi valita huoletta kulkupeliksi polkupyörän, eikä useimmille elintasosairauksille reippailusta ole juurikaan haittaa.

Vaikeinta on saada murtumaan se vastarinta, joka estää vanhoista tavoista luopumisen ja uusien oppimisen. Kaikille lienee tuttu väite siitä, että pienillä yksittäisillä teoilla ja valinnoilla ei ole merkitystä. Väite ei valitettavasti pidä paikkaansa. Asian voi testata yksinkertaisesti!

Harva auto seisoessaan parkkipaikalla tai autotallissa kovin montaa litraa polttoainetta kuluttaa. Niin kauan kuin bensanhinnalla ei ole kulutusta vähentävää vaikutusta eikä valistuskaan tehoa, saa hinta minun puolestani nousta.

Riitta-Liisa Kemppainen

Keskustan Opiskelijaliitto
liittohallitus, varajäsen

Julkaistu Suomenmaassa 9.7.2008

Tuomas Vanhanen: Yksinkertainen sosiaaliturvareformi

Keskustajohtoinen hallitus sai eduskuntavaaleissa kansalta vahvan mandaatin, jonka nojalla voitiin käynnistää historiallinen reformi – sosiaaliturva tullaan lopultakin uudistamaan perusteellisesti.

SATA-komitean työ on päässyt hyvään alkuun sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistamisessa, mutta edellytyksenä on kokonaisvaltainen uudistus; yksinomaan vuotavien aukkojen paikkaaminen ei riitä.

Nykyinen järjestelmä on syntynyt kasaamalla etuuksia toinen toistensa päälle, jonka seurauksena kansalaiset eivät enää ole yhdenvertaisessa asemassa.

Nyt tuo joka suuntaan turvattomasti huojuva palikkatorni on aika romahduttaa maan tasalle, jotta voimme rakentaa kestävälle perustalle uudenlaisen sosiaaliturvamallin.

Keskustan Opiskelijaliitto (KOL) haluaa kantaa oman kortensa kekoon tulevaisuuden sosiaaliturvamallin pohtimisessa, joten KOL perusti vuoden vaihteessa työryhmän pohtimaan opiskelevan sukupolven suhtautumista uudistukseen.

Oman mallimme lähtökohdaksi asetimme kaksi asiaa: 1. Köyhän asiaa ei saa unohtaa. 2. Mallin tulee aina kannustaa työskentelyyn.

Näiden vaatimusten pohjalta KOL päätyi tuoreessa keskustelunavauksessaan ”Alkiolaista perusturvaa etsimässä” esittämään, että Suomessa on otettava käyttöön perustulon kaltainen inhimillinen etuus, josta pienituloinen saisi pitävän takuuturvan ilman ylimääräistä byrokratiaa.

Reformimme, jonka nimesimme ennakkoon saatavaksi veroetuudeksi, huomioi nopeasti ihmisen elämässä tapahtuvat muutokset. Tällöin vaikkapa työttömyyden yllättäessä sosiaaliturvan saisi jo samana päivänä tililleen hakemusta vastaan.

Kahdesta osasta koostuvan mallimme perusosa vastaisi työkuntoisilla suunnilleen nykyisen toimeentulotuen normitettua perusosaa ja eläkeläisillä Joensuun puoluekokouksessa lanseerattua takuueläkettä.

Perusosan saamisen perusteena olisi vain ja ainoastaan pienituloisuus ja sen suuruuteen vaikuttaisi pelkästään omien tulojen määrä. Tällainen tuki myönnettäisiin automaattisesti pyynnöstä.

Mielestämme on kestämätöntä, että nykytilanteessa pienituloisuuteen johtanut syy vaikuttaa siihen, minkä verran on oikeutettu saamaan sosiaaliturvaa.

Perusosan lisäksi voisi saada lisäosaa erityiseen tarpeeseen, kuten asumismenoihin. Lisäosa voisi koostua useammasta erillisestä tarpeesta ja kullakin tarveharkintaiselle etuudella olisi olemassa laskennallinen summa, jonka saa jos tulot ovat nolla euroa kuukaudessa.

Tarveharkintaiset tuet, joihin henkilö on oikeutettu, laskettaisiin nykytilanteesta poiketen yhteen pakettiin.
Tämän jälkeen yksinkertaisesti katsotaan tukitaso, jonka henkilö saa, mikäli hänellä ei ole lainkaan tuloja. Perusosa ja lisäosa leikkautuisivat tulojen kasvaessa esimerkiksi niin, että leikkuri olisi enintään 60 prosenttia työtuloista.

Edellä mainittu malli toteutettaisiin siten, että perusosasta leikkaantuisi jokaista ansaittua euroa kohden 35 senttiä. Mahdollisesta syyperusteisesta lisäturvasta leikkaantuisi lisäksi jokaista ansaittua euroa kohden 25 senttiä.

Jokainen työllä ansaittu euro lisäisi tällöin käytettäväksi jääviä tuloja vähintään 40 senttiä. Käytännössä kyse olisi niin sanotusta negatiivisesta tuloverosta, jossa verojen maksamisen sijaan tietyn tulorajan alittava henkilö saa valtiolta tukea ikään kuin käänteisenä verotuksena.

Mallimme on toteutettu siten, että valtiolta tuleva veroetuuden saisi heti kohdatessaan tuloköyhyyttä, eikä vasta vuoden kuluttua verotuksen vahvistamisen yhteydessä.

Poikkeuksena perussääntöön ensimmäiset kolme kuukautta enimmäisleikkuri voisi olla enintään 40 prosenttia tuloista, jotta työllistymisen kannustavuudelle olisi kunnollinen signaali.

Tällaista työhön paluuetuutta ei kuitenkaan voisi käyttää kuin enintään kerran vuodessa, jottei syntyisi kannustinta maksimoida sosiaaliturvan tasoa vuorottelemalla tarkoituksellisesti työelämän ja sosiaaliturvan parissa.

Keskustan Opiskelijaliitto on lisäksi valmis harkitsemaan tasaveroa, joka olisi suuruudeltaan noin 35 prosenttia. Tämä kohdistuisi kaikkiin perusturvan jälkeisiin ansiotuloihin.

Verokertymästä osa käytettäisiin kunnalliseen verotukseen, mutta kunnilla olisi edelleen oikeus vaikuttaa kuntatalouteen käyttämällä ansiotulojen verotuksessa yleistä verokannasta poikkeavaa veroprosenttia. Kunnittain tasavero voisi tällöin vaihdella 33,5 ja 36,5 prosentin välillä.

Keskustelunavauksemme on ladattavissa kokonaisuudessaan KOL:n internetsivuilta: www.kol.fi.

Tuomas Vanhanen

KOL:n perustulotyöryhmän puheenjohtaja

Julkaistu Suomenmaassa 18.6.2006

Teemu Karttunen: Opiskelijat edunvalvojina

Määräaikaiset työsopimukset ovat kuohuttaneet viime aikoina opiskelijoiden edunvalvontasektoria. Eniten huomiota on saanut niin kutsuttu SAMOK:n päätös (TT:2008-15), jossa työtuomioistuin vahvisti edunvalvontatehtävissä toimivien työntekijöiden määräaikaiset työsopimukset toistaiseksi voimassaoleviksi.

Tämä oli historiallista, sillä vaikka Suomen ammattikorkeakouluopiskelijakuntien liitto (SAMOK) onkin toiminut vasta noin 10 vuotta, voidaan tehdyn ratkaisun katsoa sitovan myös ennen kaikkea 1920-luvulla perustettua Suomen ylioppilaskuntien liittoa (SYL) ja kaikkia muita opiskelijoiden edunvalvontaa tekeviä järjestöjä.

SAMOK:n tapauksessa hävinnyt työnantajaosapuoli piti määräaikaisten työsopimusten käyttämisen perusteena korkeakouluopiskelijoita edustavan järjestönsä luonnetta.

Toiseksi työnantajaosapuoli painotti tarvetta ylläpitää edunvalvonnan uskottavuutta, sillä näissä tehtävissä toimivat ovat yleisesti itsekin opiskelijoita tai vastavalmistuneita henkilöitä.

Työtuomioistuin ei kuitenkaan katsonut työn olevan luonteeltaan sellaista, että määräaikaisia työsopimuksia voitaisiin pitää hyväksyttävinä.

Myöskään edunvalvonnan uskottavuuden ei katsottu heikkenevän merkittävästi, vaikka kokopäiväisessä edunvalvontatyössä ei olisi opiskelijoita laisinkaan.

Sinänsä työoikeuden päätös on ihan ymmärrettävä, se noudattaa pääpiirteissään aikaisempaa linjaa. Tulevaisuutta ajatellen liittotasoinen ja paikallistason edunvalvonta tulee kuitenkin erottaa toisistaan.

Pieniin ylioppilaskuntiin ja opiskelijakuntiin ei tule suhtautua samalla tavalla kuin niiden yläpuolella toimiviin SYL:iin ja SAMOK:iin.

Näiden kahden tärkeimmän korkeakouluopiskelijoiden edunvalvontatyötä tekevien liittojen toiminta on selvästi ympärivuotisempaa paikallisiin ylioppilaskuntiin tai opiskelijakuntiin verrattuna.

On hyvä muistaa, että toimintakentältään laajemmassa ympäristössä toimivat liitot voivat toimia jossain määrin myös kesäaikana, mutta pienillä ylioppilaskunnilla ja opiskelijakunnilla yhtä laajaa mahdollisuutta ei ole.

Yleensäkin ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien toiminta on paljon käytännönläheisempää ja riippuvaisempaa toimistoilla asioivista opiskelijoista kuin valtakunnallisilla liitoilla.

Pääosin ylioppilaskunnat ja opiskelijakunnat alkavat hiljentyä jo vapusta alkaen, jolloin suuri osa opiskelijoista aloittaa siirtymisen kesätöidensä pariin.

Miksi ylioppilaskuntien tai opiskelijakuntien tulisi pitää työntekijöitään töissä kesäaikana riviopiskelijoiden kustannuksella, jos heille ei ole tarjolla riittävästi töitä?

Tähän asti yleinen käytäntö paikallistasolla on ollut solmia työntekijän kanssa 9 kuukauden määräaikainen työsopimus syyskuusta toukokuun loppuun.

Määräaikaisuuden peruste on ollut nimenomaan se, ettei töitä ole kesällä.

Monesti syksyllä sama pätevä henkilö on palkattu uudelleen samaan tehtävään, kuitenkaan ilman pienintäkään aikomusta kiertää työntekijän sosiaalietuuksia.

Ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien kannalta ongelmallisinta toistaiseksi voimassaolevissa työsopimuksissa on se, etteivät ne pysty ennakolta tietämään, kuinka kauan työntekijä heidän palveluksessaan pysyy.

Korkeakouluopiskelijoiden oman opiskelualan työnsaantimahdollisuudet voivat muuttua merkittävästi hyvinkin nopeasti.

Määräaikaisuuden etuna on, ettei työnantajan tarvitse rekrytoida uusia työntekijöitä jatkuvasti, sillä sopimuksesta ei voi irrota yksipuolisesti.

Tällöin tehtäviin hakeutuu myös enemmän henkilöitä, jotka sitoutuvat niihin paremmin, eivätkä vain odottele parempia työtarjouksia.

Yleinen käytäntö on kuitenkin ollut, että myös määräaikaisia työsopimuksia on irtisanottu hyvässä yhteisymmärryksessä kesken sopimuskauden, jos se on suinkin voitu järkevästi toteuttaa.

Mielestäni ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien ei tulisi hirttäytyä liiaksi ns. SAMOK-päätökseen. Se, että joku osapuoli lähtisi valittamaan samankaltaisesta ratkaisusta ylempiin oikeusasteisiin, olisi kaikkien kannalta toivottavaa selvyyden aikaansaamiseksi.

Olennaista on nimenomaan se, ettei paikallistasoa saa rinnastaa liittotasoiseen edunvalvontaan.

Jos määräaikaisuuksia ei hyväksytä jatkossa, on todennäköistä, että paikallistasolla organisaatiorakenteita muokataan ja työntekijöiden työsuhteita muutetaan luottamustoimiksi.

Tehdäänpä jatkossa minkälaisia ratkaisuja tahansa, kyllä opiskelijat tai vastavalmistuneet osaavat valvoa itse etujansa kaikista parhaiten!
Teemu Karttunen KOL:n liittohallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Suomenmaassa 28.5.2008

Marjaana Hoikkala: Kun koolla on väliä

Euron kuvien kiiluessa verkkokalvoilla unohdetaan usein asioiden inhimillisempi puoli. Yhteiskunta on vuosien saatossa omaksunut yhä kovempia ja raadollisempia arvoja. Kaikessa toiminnassa pyritään parempaan tuottavuuteen, tehokkuuteen sekä menestykseen. Tahdotaan olla suurempia, mahtavampia ja rikkaampia. Mahdollisimman suuren taloudellisen hyödyn tavoittelu saattaa kuitenkin polkea alleen kasan pehmeämpiä arvoja.

Euron kuvien kiiluessa verkkokalvoilla unohdetaan usein asioiden inhimillisempi puoli. Onko suurempi aina parempi? Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, saavutettu tuotto vai kokonaisvaltainen hyvinvointi?

Taloudellinen ajattelu näkyy esimerkiksi koulumaailmassa, niin alakoulussa kuin vielä yliopistossakin.

Resurssien leikkaaminen havaitaan muun muassa opetusryhmien kokojen kasvamisena. Tämä vaarantaa oppilaiden ja opiskelijoiden mahdollisuuksia saada henkilökohtaista ohjausta, mikä varmasti näkyy myös oppimistuloksissa. Tässä kohtaa voidaankin miettiä tekevätkö tehdyt säästöt karhunpalveluksen yhteiskunnalle.

Etenkään lasten ja nuorten kohdalla ei voida puhua ainoastaan säästöjen vaikutuksista oppimiseen, vaan vaikutukset ovat nähtävissä myös pahoinvointina, jopa syrjäytymisenä.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan pienen koulun sulkeminen säästää lähes aina. Opetuksen taloudelliseen tehokkuuteen vaikuttavat opettajien palkkakustannukset, erityisopetusta tai koulukuljetusta tarvitsevien lasten määrä sekä eri kieliryhmien vaatima opetus. Opetuksen laadusta selvitys ei kerro mitään.

Rahasummien tuijottelu saattaa kuitenkin asettaa vaakalaudalle oppilaskeskeisen opetuksen, yhteisöllisyyden ja ennen kaikkea toisenlaisen koulukulttuurin.

Kuntaliitokset yhdistävät kuntia suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Yhdistymiset mahdollistavat tehokkaamman palvelujen keskittämisen ja hallinnon yhdistämisen.

Liitoksia ei kuitenkaan voida nähdä ainoastaan positiivisena asiana, sillä tälläkin kolikolla on kääntöpuolensa. Tulevat liitokset tulevat muokkaamaan kouluverkostoa. Pienempien koulujen, etenkin kyläkouluja on jo pitkään ajettu alas, ja kehitys vaikuttaa jatkuvan.

Koulut nähdään usein kannattamattomina oppilasmäärään suhteutettujen suurien menojen vuoksi. Mutta pienemmissä kouluissa lapset ja nuoret saavat varmemmin tarvittavan tuen niin oppimiseen kuin kasvamiseen ylipäätäänkin.

Erityistarpeet nähdään herkemmin ja ongelmiin pystytään reagoimaan nopeammin. Vaikka pienemmät yksiköt tulevatkin yhteiskunnalle kalliimmaksi, onko turvallisen oppimis- ja kasvuympäristön suominen lapselle sen arvoista?

Pinta-alaltaan suurien, mutta väkiluvultaan suhteellisten pienien kuntien kohdalla kouluverkoston harventuminen ja koulujen keskittäminen ainoastaan keskuksiin sotii keskustalaista aatettakin vastaan. Mitä tapahtuu alueelliselle yhdenvertaisuudelle, kun kylistä lähtee viimeinenkin elonmerkki ja vetonaula?

Koulumaailma ei suinkaan ole ainoa kylmien arvojen aiheuttamien muutosten kourissa oleva. Raha ja koko tuntuu jylläävän myös esimerkiksi maataloudessa.

Tulevaisuudessa suurien maatilojen määrä tulee kasvamaan. Maatalouden rakennemuutoksen myötä pienien maatilojen määrä on vähentynyt selvästi. Vuoteen 2013 mennessä alle kahdenkymmenen hehtaarin tilojen määrän uskotaan vähentyvän 50 000:een nykyisestä 67 000:sta.

Tietenkään maataloutta ei voida ajatella täysin taloudellisista kannattimista irrotettuna, sillä se on kuitenkin elinkeino, jolla toimeentuloa hankitaan. Hintojen ja tukien alenemiset saattavat jossain vaiheessa harventaa maatilaverkostoa entisestään. Pienten tilojen kilpailukyky heikkenee oli kyseessä sitten kasvinviljely- tai kotieläintila.

Kannattavuuden ylläpitäminen vaatii suuria investointeja. Viljelijöiltä halutaan suurempia sopimusmääriä. Mikäli peltopinta- alaa ei ole tarpeeksi, saatetaan sopimus jättää tekemättä. Maatalouskoneet ovat suurempia ja kalliimpia. Pyritään mahdollisimman hyvään tehokkuuteen ja tuottavuuteen. Onko tuottavuus paremmuuden mitta? Mitataanko paremmuus rahassa?

Tuotteet kulkeutuvat liukuhihnaa pitkin pelloilta kauppoihin. Unholaan ovat jääneet niin käsityö kuin entisaikojen yhdessä tekemisen riemu. Maaseuturomantiikkaa tai ei, uhkaako tilakokojen kasvaminen ja maatalouden teollistuminen elintarviketurvallisuuttamme? Osan suomalaisidylliä se ainakin vie mukanaan.

Koolla tuntuu siis sittenkin olevan merkitystä.

Marjaana Hoikkala

KOL:n liittohallituksen varajäsen
Turun Keskustaopiskelijoiden vpj

Julkaistu Suomenmaassa 14.5.2008

Juha Iso-Aho: Palvelukseen halutaan: aloitteellisia projekteja

Kliseisesti voidaan todeta, että ainoa pysyvä asia maailmassa on muutos. Satavuotiaan keskustalaisen kansanliikkeen taipaleen aikana moni asia on muuttunut.
Suomi on itsenäistynyt ja on sodittu paitsi toisia vastaan niin myös omiemme kesken. Koko maa on muuttunut maatalousvaltaisesta kehitysmaasta yhdeksi maailman kehittyneimmistä valtioista.

Kaiken tämän keskellä keskustalaisuus on onnistunut säilyttämään elinvoimaisuutensa sen vuoksi, ettei se ole pyrkinyt jääräpäisesti pitämään kiinni vanhasta, vaan on nähnyt muutoksessa mahdollisuuksia. On ymmärretty, etteivät eilispäivän ratkaisut välttämättä toimi enää tänään.

Keskustan viisivuotisen hallitustaipaleen aikana myönteinen asenne muutokseen on näkynyt useiden suurten uudistusohjelmien aloittamisena.

Paras-hanke, sosiaaliturvauudistus, korkeakoulujen rakenteellinen kehittäminen ja ALKU-hanke ovat niistä esimerkkejä. Vaikken olekaan kaikkien ohjelmien yksityiskohdista samaa mieltä puoluejohtomme kanssa, niin uudistusten tarpeellisuus on kiistämätön.

Hyvien tarkoitusten ohella suuria uudistusohjelmia yhdistää usein myös etäisyys tavallisista ihmisistä. Tarja Tavallinen-Kansalainen tunnistaa kyllä sosiaaliturvassa olevia sudenkuoppia, mutta sata-komitean työstä hän tuskin tietää mitään.

Keskustan ja koko Suomen ongelmana onkin, että tavalliset ihmiset kokevat voivansa vaikuttaa maan asioihin vain vähän. Suuria periaatteellisia uudistuksia ovat linjaamassa pääosin virkamiehet.

Puolueiden osaksi jää reagoida annettuihin esityksiin sen sijaan, että puolueet itse olisivat aloitteellisia. Ja en tässä tarkoita aloitteellisuudella epäkohtien osoittamista tai höveleitä tasokorotuslupauksia. Niihin pystyy kuka vain.

Rakenteisiin menevien parannusehdotusten esittäminen on haastavampaa. Keskustan työreformi lienee viimeisin konkreettisia ja suurisuuntaisia muutoksia ehdottanut uudistusohjelma, joka oli lähtöisin jonkin puolueen sisältä.

Politiikan aloitteellisuus pitääkin ottaa takaisin puolueille. Käytännössä tämä tarkoittaisi erillisten politiikkaryhmien perustamista pohtimaan ajankohtaisia ongelmia. Keskustan parikymmentä aihe-alueittain jaoteltua työryhmää seuraavat ajankohtaista politiikkaa ja reagoivat siihen.

Uudistusohjelmien tulee sen sijaan pystyä yhdistämään normaalisti eri sektoreiksi miellettyjä politiikan lohkoja. Politiikkaryhmiä tulisikin perustaa vain erityistä tarkoitusta varten, kuten vaikkapa pohtimaan keskustalaista näkökulmaa maahanmuuton haasteisiin, perusturvan järjestämiseen tai aluehallinnon uudistamiseen.

Keskustalaisten ratkaisujen etsimisen ohella yhtä tärkeää on myös ottaa kaikki halukkaat keskustalaiset mukaan ajattelutyöhön.

Puolueen periaateohjelmaa uudistettaessa 2006 kaikki Keskustan paikallisosastot saivat mahdollisuuden lausua mielipiteensä ohjelman ensimmäiseen versioon.

Palautetta saatiin runsaasti ja sillä oli vaikutusta ohjelman lopulliseen muotoon. Samalla puolueen rivijäsenetkin kokivat voivansa vaikuttaa puolueen tärkeimmän ohjelman muotoutumiseen. Politiikkaryhmistä ihmiset saisivat projekteja, joihin voisivat ottaa oman kiinnostuksensa mukaan osaa.

Sata vuotta sitten moderni edustuksellinen demokratia otti ensimmäisiä askeleitaan Suomessa. Kaikki kansalaiset saivat esittää mielipiteensä siitä, kuka puhui heidän puolestaan Eduskunnassa.

Noista päivistä on moni asia muuttunut, mutta edustuksellisuus on säilyttänyt ehdottoman asemansa demokratian toteutumisen muotona. Uskaltaisiko Keskusta osaltaan siirtää valtaa edustajilta takaisin ihmisille itselleen?

Juha Iso-Aho

Puheenjohtaja
Keskustan Opiskelijaliitto

Hennamari Toiviainen: Asennetta työn ja perheen yhteensovittamiseen

Työtä ja perhettä tulee jatkossa sovittaa yhteen uusilla areenoilla: työehtosopimuksissa, työpaikkakulttuurissa ja työn organisoinnilla.
Yksi 2000-luvun yhteiskunnallisen keskustelun vakioaiheista on ollut työn ja perheen yhteensovittaminen. Toisaalta keskustelu aiheesta voi tuntua loppuun kuluneelta, mutta todellisuudessa kyse on vain jämähtämisestä yhteen näkökulmaan – perhepolitiikkaan. Tästä herää kysymys, onko työn ja perheen yhteensovittamista loppujen lopuksi otettu tarpeeksi vakavasti.

Vaikka nykyään työn ja perheen yhteensovittamisen ajatellaan koskettavan molempia sukupuolia, raja kodin ja työn välillä oletetaan edelleen olevan läpäisevämpi naisten kuin miesten elämässä. Kysymys on sysätty täysin naisvaltaisten sosiaali- ja terveydenhuollon sekä perhepolitiikan vastuulle, huolimatta siitä, miten monella muullakin alalla ja instituutiolla on siihen oma merkityksensä. Asenteissa on parantamisen varaa.

Työn ja perheen yhteensovittamisessa onkin ponnisteltu liian kauan sosiaalipoliittisten perusasioiden kanssa. Puhetta on paljon ja hyviä lakejakin asetettu.

Perhepoliittisten lakien ja muiden perhettä tukevien (hyvien) toimien laatiminen jää kuitenkin hyödyttömäksi ajan tuhlaamiseksi, ellei niiden sanomaa viedä toiminnan tasolle. Käytännössä toteutuvat teot vaikuttavat pitkällä tähtäimellä myös asenteisiin. Työtä ja perhettä tulee jatkossa sovittaa yhteen uusilla areenoilla: työehtosopimuksissa, työpaikkakulttuurissa ja työn organisoinnilla.

Taloustieteilijä Peter M. Senge on kuvannut työn ja perheen välisen “sodan” lopettamista keinoksi, jolla organisaatiot voivat päästä parempiin tuloksiin. Perhe tulee nähdä työntekijöiden hyvinvointia lisäävänä liittolaisena sen sijaan, että havaitaan vain perheellisyyden tuomat velvoitteet ja kustannukset. Perustan liittolaisuudelle luo organisaation johdon ja työntekijöiden tärkeiden arvojen löytäminen, niiden tunnustaminen ja arvojen mukainen toiminta.

Kun halutaan selvittää työn ja perheen yhteensovittamisen mahdollisuuksia, kysymys heitetään usein vanhemmille. Tärkeää olisi kysyä myös yrityksiltä, mitä he ovat tehneet edistääkseen työntekijöidensä työn ja perheen yhteensovittamista.

Joku voisi heittää vastakysymyksen, onko nimenomaan yritysten tehtävä huolehtia työntekijöidensä yksityiselämästä. Mielestäni on, mikäli yritys haluaa toimia myös tulevaisuuden työmarkkinoilla: pyrkiä tehokkaampaan kilpailukykyyn ja tuottavuuteen sekä huolehtia osaavasta henkilöstöstä ja heidän hyvinvoinnistaan.
Tutkimusten mukaan yritysjohto ilmoittaa suhtautuvansa suopeasti työn ja muun elämän yhteensovittamiseen. Siitä saatetaan kirjoittaa jotain ympäripyöreätä henkilöstöstrategian muodossa, mutta suopeus väistyy, kun strategiaa pitäisi toteuttaa käytännön henkilöstöpolitiikassa. Esimerkiksi selvitystä työn ja perheen yhteensovittamista helpottavista järjestelyistä ei työpaikoilla ole juuri tehty.

Huolimatta pyrkimyksistä organisoida työ paremmin työn ja perheen yhteensovittamista tukevaksi vanhat hierarkkiset organisaatiomallit vaikuttavat edelleen työpaikoilla ristiriidassa toivotun kehityksen kanssa. Esimiesten olisi tultava lähelle työntekijöitään ja tunnistettava heidän tarpeensa. Tähän tarvitaan avointa asennetta ottaa vastaan uusia johtamis- ja osallistumiskäytäntöjä.

Tulevaisuuden, ja jo nykyisilläkin, työmarkkinoilla kilpaillaan verissä hampain osaavasta henkilöstöstä. Heillä on vara valita, millaisessa työpaikassa he haluavat tehdä työtänsä.

Yritys, joka ei kiinnitä huomiota henkilöstönsä hyvinvointiin, ja sitä kautta työntekijöidensä työn ja perheen yhteensovittamiseen, ei tule enää menestymään. Vielä ei ole liian myöhäistä toimia.

Hennamari Toiviainen
Keskustan Opiskelijaliiton
hallituksen varajäsen

Sami Korpela: Kansan oikeustaju

Käytyäni läpi opintojeni merkeissä vuoden 1917-1918 hallitusmuotoväittelyjä tasavallaksi julistautumisesta 6.12.1917, monarkistisen hallitusmuodon esittämiseen 12.6.1918, tulin havainneeksi, että ainoa nykyisinkin vielä olemassa oleva puolue, joka oli voittaja kaikissa kiistoissa, oli Keskusta, silloinen maalaisliitto. Eduskuntapöytäkirjoista on ollut havaittavissa maalaisliitossa vallinnut tunnekuohu tasavaltalaisuuden ja kansalaisyhteiskunnan puolesta.

Maalaisliitto, Nuorsuomalaiset ja Edistyspuolue olivat tuolloisessa eduskunnassa tasavaltalaisia sosiaalidemokraattien ollessa paitsiossa hävityn sisällissodan vuoksi. Maalaisliitto oli voittajien puolella sisällissodassa ja hallitusmuotokysymyksessä. Ihailtu maatilan poika oli voittanut kaiken.

On myönnettävä rehellisyyden nimissä, että maalaisliittolaiset olivat impulsiivisia. Heidän puolustuspuheensa tasavallan puolesta, tai monarkiaa vastaan olivat valheellisia, tunneperäisiä ja toisinaan varsin tyhmiäkin.

Vastaavaa ei ilmennyt vanhasuomalaisten puheissa ja kannanotoissa. Heille kysymys olikin enemmän numeroihin, faktoihin ja järkiperäisiin pohdintoihin perustuva, vaikkakin hekin tekivät ylilyöntejä moittiessaan yhdysvaltalaista, ranskalaista tai sveitsiläistä tasavaltaa.

Maalaisliittolaiset kokivat olevansa oikeutettuja päättämään hallitusmuodon laidan. Ja olihan vastapuolen maltillinen sosiaalidemokraattinen siipikin tasavallan takana.

Tosi onkin, että suurin osa kansasta oli tasavallan kannattajia, joten maalaisliiton ei tarvinnutkaan olla niin perusteellinen argumenteissaan, sillä laaja kansan tuki ja yleinen näkemys puhui heidän puolestaan.

Niin tai näin, sattui silmiini kuitenkin muutama erinomainen puhe 13. päivältä kesäkuuta, kun eduskuntakeskusteluja uudesta hallitusmuodosta jatkettiin.

Maalaisliiton edustaja Eetu Takkula piti varsin onnistuneen puheen. Puheessaan hän siteerasi senaattori Talasta, joka oli lausunut näin: On sitäpaitsi muistettava se yleisesti tunnustettu totuus, että mitään ihannevaltiomuotoa ei ole olemassa. Missä määrin valtiomuoto pystyy tarjoamaan kansalle parhaita edellytyksiä onnelliselle kehitykselle, se ei riipu yksistään valtiomuodon laadusta vaan siitä, missä määrin valtiomuodossa toteutetut periaatteet ovat sopusoinnussa kansan oikeustajun kanssa.

Tämä toteamus pätee mihin tahansa aikaan, jossa yhteiskunnan perusta on kansa ja yleisestikin kansalaisyhteiskunta. Voidaankin ihan vakavissaan miettiä mikä on tämän päivän demokratian tila suhteessa tähän toteamukseen.

Valtion tulee olla sopusoinnussa kansan oikeustajun kanssa. Nyt voidaan monessakin kohtaa kritisoida sitä, onko kansan oikeustaju todella otettu huomioon. Viimeisenä esimerkkinä käräjäoikeuksien karsiminen 54:stä 27:ään.

Vielä räikeämpää on kun Suomen 90 poliisilaitosta yhdistyvät ensi vuoden alussa 24 laitokseksi. Puhutaan jo konkreettisesta oikeuden kaikkoamisesta.

Ilmiselväähän on, ettei karsinta koske suuria kaupunkeja, vaan juuri pieniä kuntia. Poliisivoimien määrä ei lisäänny, eikä poliiseja tule enempää kaduille.

On totta, ettei tämänhetkisillä kustannuksilla ja satsatuilla varoilla nykyistä järjestelmää olisi pidetty pystyssä, mutta oliko tämäkään paras vaihtoehto. Jos henkilöstön määrä säilyy samana, tulee säästöjä lähinnä kiinteistökuluista, mutta sieltähän ei todellisia säästöjä revitä.

Toinen esimerkki on lautamiesten käyttö käräjäoikeuksissa.

Valmisteilla on uudistus, joka keskittäisi lautamiehet niihin juttuihin, ”joissa kaupunkilais- ja maalaisjärjellä on kysyntää”, kuten oikeusministeri Tuija Brax kuvasi.

Lautamiehiä käytettäisiin rikosjutuissa, joista voi saada yli kahden vuoden tuomion. Eli lautamiehiä ei otettaisi mukaan törkeisiin rikoksiin ja varkauksiin.

Edustaako tämä nyt kansan oikeustajua? Voiko demokratia toimia, jos sen päättäjät eivät ota taloudellisten ongelmien edessä huomioon todellisia tarpeita?

On totta, että joskus on tehtävä kipeitä päätöksiä ja toimittava jopa kansan näkemyksiä vastaan, mutta että nyt maallikot ollaan sulkemassa pois oikeudesta!

On käsittämätöntä, että poliisin sivutoimipiste jää joihinkin vanhoihin kihlakuntiin, mutta poliisiputkat lopetetaan.

Käytännössä pisteillä ei ole enää merkitystä, sillä tavanomaisen asioinnin voi tehdä vaikka vähän kauempanakin, mutta hätätilanteessa putkat ja päivystävä poliisi todella ratkaisee.

Palataksemme jälleen menneeseen, ja vuoden 1918 hallitusmuotokiistaan ja kansan luonteeseen, lausui edustaja Matti Kotila Suomalaisesta puolueesta (myöhemmin Kokoomus) seuraavaa: Minä päinvastoin uskon, että kaikki, joille isänmaan vapaus ja kaikinpuolinen menestys on ollut päämääränä, ovat valmiit antamaan kaiken kykynsä ja voimansa kansamme valtiollisen, yhteiskunnallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen elämän turvaamiseksi ja kohottamiseksi, niin että kansastamme kasvaisi siveellisestikin voimakas kansa! Sillä sittenkin kansamme menestys riippuu, ei yksinomaan hallitusmuodosta, ei kuninkaasta, ei presidentistä, vaan kansan menestys riippuu kaikkein eniten siitä kansasta, joka kokoontuu meidän tulevan hallituksemme ja valtiomuotomme ympärille.

Toivokaamme siis, että jälkimmäinen toteamus kansasta on totta ja demokratialla on edellytykset yhä nykyisessä Suomessa, ja että ihmiset jaksavat uskoa ja kokoontua nykyisen hallituksen ”ympärille” se päätöksistä huolimatta.

Minä silti pelkää, että juuri nykyinen päätöksenteko on etäännyttänyt ihmiset politiikasta ja demokratiasta. Oikeuden on kuitenkin lopulta toteuduttava. Tapahtuipa se sitten miten vain.
Sami Korpela
KOL:in hallituksen varajäsen

Julkaistu Suomenmaassa 10.4.2008

Keskustelija 1/2008

keskustelija_1_2008_web.pdf

Jussi Sallinen: Löytyykö rohkeutta sijoittaa yliopistoihin?

Valtioneuvoston viime viikolla julkaisema kehysbudjetti sai jopa hieman mediajulkisuutta eräiden tekstiviestijuttujen alaotsikoista. Sen saama huomio olikin varsin aiheellista, niin suurista valtion tulevaisuutta koskevista päätöksistä oli kyse. Valtioneuvoston kehysbudjettipäätös myöntää yliopistoille pääomittamisen kautta jopa satoja miljoonia euroja tuntuu hieman hätäisesti valmistellulta, mutta silti hyvältä päätökseltä. Näin suurta rahasummaa ei edes Suomen Ylioppilaskuntien liiton liittokokous uskaltanut yliopistoille viime vuonna vaatia.

Valtioneuvosto teki siis päätöksen vapauttaa aiemmin vain innovaatioyliopistolle varatut pääomituksen rahat kaikkien yliopistojen kilpailtavaksi. Tiivistetysti tämä tarkoittanee sitä, että jos yliopisto hankkii yksityistä rahoitusta esim. 20 miljoonaa, valtio antaa pääomitukseen rahoitusta 50 miljoonaa. Päätös on periaatteelta hyvä, mutta vaatii vielä muutamia tärkeitä tarkennuksia.

Viime viikkoisesta päätöksestä tuli sellainen käsitys, että valtion pääomitettua rahoitusta on tarjolla vain säätiömallisille yliopistoille. Tämä on mielestäni pahasti ristiriidassa yliopistojen autonomian ja tasaveroisuuden kanssa. Yliopistojen välisessä kilpailussa kaikkien täytyy olla samalla lähtöviivalla. Lisäksi erikoiseksi päätöksen tekee, että pääomitettua rahaa myönnetään vuoden 2009 tason mukaisesti ja sitten rahahanat suljetaan. Tuollaisenaan päätös käytännössä pakottaa ylimääräistä rahoitusta haluavat yliopistot säätiöittämään itsensä ja hankkimaan yksityistä rahoitusta puolessatoista vuodessa! Tiedän, että korkeakoulu-uudistuksessa on kiireinen tahti, mutta tämä menee jo vähän liiallisuuksiin.

Asiasta tultaneen vielä keskustelemaan ministeriöiden kesken. Toivoisin, että pääomittamisen kautta annettava rahoitus mahdollistetaan myös julkisille yliopistoille. Tämä olisi tasapuolista, koska pääomitus ei vähennä säätiöyliopistojen perusrahoitusta. Tämän lisäksi pääomittamisen aikarajana ei voi olla vuoden 2009 loppu. On hieman erikoista, että Innovaatioyliopistolle annettiin kaksi kertaa pidempi aika hankkia rahoitusta kuin muille. Tietojeni mukaan Innovaatioyliopisto on ehtinyt hankkia säätiölle pääomaa noin 100 miljoonaa. Muille yliopistoille jaossa olevaa rahaa ei siis valitettavasti ole yksityisillä markkinoilla enää paljoakaan jäljellä.

Yliopistoihin sijoitetun omaisuuden tuotto-osuus on hankalasti mitattavissa. Yliopistojen perustutkimuksesta syntyvät todelliset innovaatiot vaativat pitkän aikavälin toimia ja tulokset eivät ole ulosmitattavissa välttämättä vielä kymmeniin vuosiin. Onkin huolena, että suomalaiset yritykset eivät ole valmiita sitoutumaan useiden vuosien päässä häämöttävien tuloksien havitteluun, vaan jäävät edelleen tukemaan vain nopeasti tuloksia tuottavia maisteriohjelmia tai pieniä tutkimushankkeita. On ymmärrettävä, että tutkimustyö ja opetus muodostavat yhdessä mahdollisuuden suomalaisen yhteiskunnan kehitykselle. Laadukkaat tutkimusyksiköt puolestaan tarvitsevat rahoitusta laitteisiin, tiloihin ja ennen kaikkea maailman parhaiden tutkijoiden palkkoihin.

Löytyykö suomalaiselta elinkeinoelämältä nyt rohkeutta sijoittaa kansallisen tutkimukseen? Teknologiateollisuus ry päätti sijoittaa Innovaatioyliopistoon 80 miljoonaa euroa ja muutama muut tahot yhteensä 20 miljoonaa. Innovaatioyliopistokin tarvitsee vielä 100 miljoonaa tavoitteeseen päästääkseen, ja muut yliopistot haluavat yhteensä paljon enemmän. Nämä rahat tuskin tuottavat useita yrityselämää hyödyntäviä tutkimustuloksia 2010-luvulla, mutta niiden varaan rakentuu seuraavien vuosikymmenien aikana toteutuvat menestystarinat. Kaikkien sijoittajien, päättäjien ja yliopistojen on vain muistettava, että ilman laadukkaita opiskelijoita ja maailman parasta opetusta meidän on turha haaveilla huippuluokan tutkimuksesta.

Jussi Sallinen
KOL:n liittohallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 19.3.2008 

Anna-Kaisa Rinkinen: Perhettäkö?

Täytin vastikään 25 vuotta. Synttäreiden kunniaksi varauduin tuleviin haasteisiin uudella silmänympärysvoiteella ja novellikokoelmalla. Kutakuinkin samoihin aikoihin ystäväni vei kotiinsa synnytyslaitokselta uuden pienen elämän alun.

Mietin, että neljännesvuosisata sitten, äitini ollessa saman ikäinen kun minä nyt, oli perheeseemme syntynyt toinen lapsi. Isoäidilläni taas 25 vuoden iässä oli puolestaan jo kahdeksan pientä kättä hameenhelmoissa roikkumassa. Ajat ovat todella muuttuneet.

Lapsia alkaa pikkuhiljaa tipahdella ympärilleni, tosin vielä varsin harvakseltaan. En voi kieltää, etteikö ajatus perheen perustamisesta ole toisinaan käynyt myös omassa mielessäni, mutta vielä se tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta. Onhan tässä vielä aikaa. Samoin tuntuvat ajattelevan useimmat sukupolveni edustajat tuttavapiirissäni.

Aikaa on ja kovin monella ei siihen ole yksinkertaisesti mahdollisuuttakaan. Opiskeluaikana talous ei oikein hyvin kestä perheenlisäystä. Kohdallani kysymys on lähinnä siitä, että opinnot ovat vielä kesken ja varmaa työpaikkaa valmistumisen jälkeen ei ole tiedossa. Toisaalta en koe olevani vielä valmis äidiksi ja luopumaan tämän hetkisestä vapaudestani. 

En kuitenkaan koe, että sukupolveni olisi liian itsekäs tai vastuuton perhettä perustamaan. Enemmänkin kysymys on siitä, että tulevaisuus ei näytä niin varmalta ja vakaalta, että perhettä uskaltaisi perustaa. Ja siitä ettei se vaan ole ajankohtaista. Työelämä ei ole vieläkään kovin perhemyönteinen, vaikka työtä tasa-arvoisemman työelämän eteen tehdäänkin.

Sukupolvemme naisia kohtaa yhä työpaikkaa hakiessa työnantajan mietteet tulevan työntekijän mahdolli­sesta perheenperustamisesta ja sitä kautta piakkoin mahdollisesti kohtaavista ”ylimääräisistä” kuluista. Onneksi ei sentään olla naapurimaamme kaltaisessa tilassa, jossa mahdollinen äitiys on toisinaan jo työnsaannin este.

Perheen perustaminen on usein hyvin henkilökohtainen ja herkkä asia, mutta yhteiskunnan jäsenten valinnat asiassa heijastelevat aina laajemmalle yhteiskuntaan. Yhteiskunnan tuki perheen perustamiselle, etenkin nuorella iällä, on sangen vähäistä. Yhteiskuntamme heikoimmat ryhmittyvät ovat lapsiperheitä. Tämä sosiaalinen asema ei ole kieltämättä kovin houkutteleva.

Enkä yhtään ihmettele, että ikäiseni eivät sen perään kovin voimallisesti haikailekaan. Odotellaan parempaa tilannetta. Jotakin asialle ehkä pitäisi tehdä? Yhteiskunnan jatkuvuus ilman sen uusia jäseniä käy epävarmaksi ja tämä näkyy muun muassa heikentyneessä huoltosuhteessamme.

Kuntatasolla ongelmat näkyvät paikkapaikoin jo ilmeisemmin. Uusia kuntalaisia ei kerta kaikkiaan kaikkialla synny riittävästi huolehtimaan jo olemassa olevista ja takaamaan jatkuvuutta. Kun ei ole houkuttelevia työpaikkoja ja palveluita ei vetovoimaa ole.

Kasvatusvastuu ja päätökset mahdollisesta perheenlisäyksestä on tietenkin perheellä itsellään, mutta yhteiskunnan tehtävänä on tukea perhettä sen tärkeässä (yhteiskunnallisessa?) tehtävässään. Mikäli yhteiskunnan tuki on tuntuva, perheenperustaminenkaan ei tunnu niin kovin haasteelliselta. Yhteiskunta voi monilla toimillaan tukea sen jäseniä perheenperustamisessa. Tukeminen voi tapahtua hyvin eri keinoin eikä aina edes vaadi erityisen kalliita investointeja.

Toivoisinkin, että tulevissa kunnallisvaaleissa ehdokkaiden, mieluusti tienkin keskustalaisten sellaisten, agendalistan kärkipäässä olisivat lapsiperheiden asemaa parantavat teemat ja teot, esimerkiksi nuorten ja opiskelevien vanhempien elämän helpottaminen ja tukeminen.

Asioita, joita tämän pohjalta voisi, paikkakohtaisesti tietenkin, nostaa esille voisivat esimerkiksi olla kaupunkikohtaisten lisien tarkistaminen, kuten ”Oulu-lisät”, ”Vantaa-lisät” ja niin edelleen, mahdolliset lapsiparkit sekä osa-aikaisen päivähoidon mahdollistaminen opiskelijoille.

Perheet tarvitsevat myös taloudellisen tuen lisäksi muuta tukea. Sitä saadaan esimerkiksi sosiaalisista verkostoista ja vertaisryhmistä, joiden muodostumista kunnat voivat edistää rahoittamalla erilaisilla kerhotoiminnalla, perhekahvilatoiminnalla jne. 

Perheisiin sijoitetut, pienetkin, investoinnit maksavat kyllä itsensä monin verroin takaisin.

Anna-Kaisa Rinkinen
Keskustan Opiskelijaliiton
varapuheenjohtaja

Tuomas Paasonen: Malttia yliopistojen yhdistymiseen

Tänä vuonna on helppo olla aktiivinen opiskelijapolitiikassa. Korkeakoulukenttää ravistellaan niin yliopistolain uudistuksella kuin lukuisilla yliopistojen yhdistysmishankkeillakin. Itselleni läheisin on oman yliopistoni, Teknillisen Korkeakoulun, naittaminen ennätysnopeasti Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun kanssa.

Pääkaupunkiseudulla ollaan jouduttu erikoiseen tilanteeseen, jossa muutosvoimia yleensä vetävä opiskelijakenttä joutuu juoksemaan kilpaa virkamiesten kanssa uudistuksia miettiessään. Varsinkin riviopiskelijan on ollut hankala pysyä mukana siinä, mitä omalle yliopistolle on tapahtumassa.

Nopea valmistelutyö aiheuttaa monia huolia. Kiireessä unohtuvat helposti perusasiat, kuten kaikkien osapuolten reilu ja tasapuolinen kuuleminen. Julkisuudessa ei ole juuri käsitelty yhdistymisen käytännön ongelmia. Sen sijaan positiivisia oletuksia on mainostettu näkyvästi.

Perusopiskelijana olen itsekin saanut täyttää verkkolomakkeen, jossa kysyttiin monilla eri tavoilla, mitä mahdollisuuksia uusi yliopisto tuo tullessaan. Myönnän käyttäneeni avoimissa vastauksissa sarkasmia moista nollakyselyä kohtaan.

Onneksi ylioppilaskunnat ja muut opiskelijajärjestöt ovat pitäneet aktiivisesti meteliä meidän kaikkien puolesta niin yhdistysmisprosessia kuin yliopistolain uudistuksessakin. Huolestuttavinta on monien tahto jättää opiskelijat ja henkilökunta pois oman korkeakoulunsa hallinnosta.

Jotta toimintaan saataisiin uusia ideoita ja ennakkoluulottomuutta, on hyvä, että valtaosa säätiömallisen yliopiston hallituksesta tulee ulkopuolelta. Se ei kuitenkaan saa missään olosuhteissa tarkoittaa, että paikalliset sysätään syrjään päätöstyöstä.

Vain monipuolisella hallituksella voidaan saada aikaan arjen tuntemusta ja objektiivista näkemystä yhdistävä ja hyödyntävä johto yliopistolle. Viestini keskustalaisille päättäjille onkin selvä.

Ihmislähtöisyys ja yhteisöllisyys eivät ole vain tehosanoja ohjelmatyöhön ja vappupuheisiin. Ne ovat yhtä käyttökelpoisia yliopistoissa kuin missä tahansa muuallakin. Suurimman puolueen perusarvoina niiden tulisi myös näkyä yliopistolain uudistuksessa. Emme kai halua luoda yliopistoa, jossa sanelupolitiikka lannistaa ihmisten tahdon kehittyä ja vaikuttaa?

Opiskelijoiden arkea lähempänä on kysymys ylioppilaskuntien yhdistymisestä. Erityisesti perinteiden vaaliminen ja omaisuuden jako ovat herättäneet paljon keskustelua. Minun on helppo kannattaa Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan tekemää visiota, jossa opiskelijat muodostavat vahvan ja tasavertaisen yhteisön.

TKY:n, KY:n ja TOKYO:n nykyinen omaisuus tulisi antaa sellaisenaan uudelle ylioppilaskunnalle, joka toimisi kaikkien opiskelijoiden yhteisenä edunvalvojana. Myös muut palvelut kuten asunnot tai järjestötuet tulisivat saman organisaation hallintaan, eikä niitä alettaisi ripottelemaan tiedekuntakohtaisille etujärjestöille.

Ymmärrän toki kauppatieteiden opiskelijoiden huolen siitä, että teekkarit valtaisivat heidän helsinkiläiset kiinteistönsä. Oleellista on kuitenkin se, että uusi yliopisto luo opiskelijoilleen oman identiteettinsä. Tuskin yksikään opiskelija jaksaa kymmenen vuoden päästä murehtia siitä, minkä tutkinto-ohjelman opiskelija käyttää ylioppilaskunnan yhteisiä tiloja.

Helsingin keskustan asunnotkaan eivät ole enää niin houkuttelevia kauppatieteiden opiskelijoille, kun kampus omaan rauhalliseen tahtiinsa siirtyy Otaniemeen. Tämän uskallan väittää varmaksi, koska tekniikan tutkimuksen tarvitsemat erikoistilat ovat kalliita ja suuria.

Kuka haluaisi lähteä siirtämään esimerkiksi laivalaboratorion jättimäisiä altaita tai fysiikan laitoksen ydinreaktoria, kun Länsi-Espoossa on vielä paljon tilaa uusille tiedekunnille? Suunniteltuun yhdistymiseen ei ole enää aikaa kuin reilu vuosi. Kaikki pyrkivät saamaan omat tavoitteensa läpi ja painavat kaasua.

Nyt on aika rauhoittua, katsoa suunnitelmat läpi niin yliopiston kuin ylioppilaskunnankin puolella, ja tarvittaessa ottaa vielä yksi vuosi lisäaikaa. Hyvää ideaa ei saa pilata kiireessä valmistellulla toteutuksella.

Tuomas Paasonen
KOL:n liittohallituksen jäsen

Matias Ollila: Doping on kuluerä veronmaksajille

Urheilu ei normaalisti kuulu televisiokanavien pääuutislähetyksiin, mutta jos kyseessä on urheilu-uutinen dopingtapauksesta, tilanne on toinen. Dopingtapaukset kohahduttavat ja herättävät keskustelua päiväkodin eipäs juupas -väittelyistä työmaakoppien erityisasiantuntijoiden alustuksiin.

Uskallan väittää, että näitä moninaisia keskusteluja yhdistää ajatus dopingin tuomitsemisesta ja pohdinta teon rankaisemisesta. Ja nimenomaan jälkimmäinen seikka edustaa minusta vanhentunutta ajattelua. Koska dopingrikkeestä rankaiseminen ei ole ratkaissut tai hillinnyt tätä urheilun syöpäläistä, pitää keksiä jotain uutta. Minun ajatuksissani uusi ajattelumalli perustuu puhtaan urheilun palkitsemiselle.

Jos joku tässä vaiheessa epäilee, ettei tällaisesta aiheesta kannata tällä paikkaa vaahdota, niin lausun muutaman sanan noille epäileville tuomaille. Niin dopingin kuin muunkin rikkeellisen toiminnan (vrt. sopupelit) ilmeneminen urheilussa tuo yllättäviä kustannuksia yhteiskunnalle ja konkreettisemmin muotoiltuna kuntatalouksille.

Suomen urheiluharrastusten puitteet on toteutettu pohjoismaisen hyvinvointivaltion nimissä julkisin hankkein, ja hyvä niin. Mutta kuinkas käy sen jälkeen, kun suuri urheilusankari kärähtää dopingista tai sopupeliaalto yllättää koko palloilusarjan?

Pahimmassa skenaariossani näen lajin menestyksestä nousseiden urheilupyhättöjen kohisevan pelkästä tuulesta tai lehti-imurista sen jälkeen, kun käry on käynyt. Salit kaikuvat tyhjyyttään, koska harva haluaa tulla verratuksi antisankariin.

Syyttämättä ketään otan esimerkikseni pikaluisteluareenan. Tuollaisen Helsingin Myllypuroonkin suunnitellun jääurheilun katetun ovaaliradan kustannukset ovat kohonneet suunnitelmissa yli 25 miljoonaan euroon. Summa on suuri, ja vaikka hanke toteutettaisiin millä tahansa elinkaarimallilla, tulee julkiselle investoinnille joka tapauksessa kova hinta.

Jos omaa buumiansa käyvä pikaluistelu jostain syystä yhtäkkisesti hiipuisi, voisivat luistinradan vuosittaiset poistot tuntua täysin hukkaan heitetyiltä euroilta.

Oikeudenmukaisuuden varmistamisen lisäksi dopingin vastaisessa taistelussa on siis mielestäni kyse myös veroeurojen säästämisestä. Siksi on mielestäni perusteltua, että antidopingtyötä aletaan tehdä entistä enemmän puhtaan urheilun ja harjoittelemisen taloudellisella kannustamisella.

Opetusministeriö säätelee antidopingtyötä jo nyt valtionavustuksin, mutta haluan avustuksille selkeitä kohteita, joilla voidaan taata entistä paremmin urheilun puhtaus.

Valmennusohjelmat ja urheiluopistot olisivat mielestäni oikeanlaisia hankkeita, joissa keskityttäisiin harjoitteluun dopingilta tarkoin valvotuissa oloissa. Valmennusohjelmien kohdalla ajatukseni kannustavasta dopingtyöstä tarkoittaisi taloudellista tukea esim. valmennuksen, varusteiden ja rehellisen urheilulääketieteen muodossa.

Valmennusohjelmaan sitoutunut urheilija hyväksyisi erittäin tarkan dopingtestauksen ja myös negatiiviset sanktiot dopingaineisiin sortumisesta. Rangaistuksista ei voi ymmärrettävästi luopua, mutta puhdas urheilu pitää tehdä ”yhtä kannattavaksi kuin lukeminen”.

Valmennusohjelma-ajattelustani on myös suurten urheilupyhättöhankkeidenkin suojaksi. Stadioneita ei pidä rakentaa pelkästään arkkitehtuurin takia, vaan niillä pitää olla myös käyttäjiä. Esikuvat lisäävät harrastajamääriä, ja siksi laadukasta ja kohdennettua valmennusta tarvitaan. Monikäyttöisyys lisää hankkeiden kannattavuutta, ja tätähän on muun muassa mainitussa Myllypuron hankkeessa suunniteltu.

Keskeisimmät ajatukseni kannustavasta dopingtyöstä tiivistyvät sen seurannaisvaikutuksissa, joiden ennustan olevan positiivisia. Puhtaat urheilijat ovat juuri niitä esikuvia, joiden perässä koko kansa liikkuu. Ja mitä enemmän kansa voi uskoa urheilijoidensa puhtauteen, sitä helpompi on uskoa heidän urheilevan rakkaudesta lajiin eikä rakkaudesta pelkkiin palkintorahoihin.

En myöskään ajattele suomalaisten valloittavan kaiken maailman lajeja, mutta jos pidämme pintamme niissä lajeissa, joissa meillä on perinteitä, uskon liikuntapaikkamme pysyvän ylpeydenaiheinamme. Eikä siinä ole mitään väärää, jos liikunnan riemuista ja hyvästä olosta voi nauttia erinomaisissa suomalaisissa olosuhteissa.

Matias Ollila
Keskustan opiskelijaliiton liittohallituksen jäsen

julkaistu Suomenmaassa 6.2.2008

Asko Autelo: Opiskelijat ovat tärkeitä kuntien kehitykselle

Sivistyksen ja koulutuksen merkitystä ei voi ikinä korostaa liikaa. Sen on puolueemme tiennyt jo perustamisestaan lähtien. Onhan keskusta ollut puolueena sivistysliike, joka on halunnut taata pienimmästäkin torpasta lähteneelle nuorelle mahdollisuuden kouluttaa ja sivistää itseään, niin pitkälle kuin haluaa. Tämän on mahdollistanut maksuton ja tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä, joka on toiminut hyvin. Siitä puhuvat omalta osaltaan jo pelkästään kansainvälisten PISA -testien tulokset. Suomalaisen koulutuspolitiikan ja erityisesti korkeakoulupolitiikan pitää kuitenkin elää ajassa ja pystyä vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin ja siten entisestään parantaa koulutuksen tasoa.

Korkeakoulupolitiikkaa ei pidä kuitenkaan nähdä vain omana saarekkeenaan politiikan kentällä, joka ”seilaa” minne sattuu. Korkeakoulupolitiikan vaikutukset ovat hyvin kauaskantoisia, ja sillä on vaikutusta kuntien kehitykseen pidemmällä aikavälillä. Näin kuntavaalivuotena on tämäkin seikka hyvä pitää mielessä.

Suomessa on tällä hetkellä kansainvälisesti vertailtuna varsin kattava ja laaja korkeakouluverkko. Siitä on paljolti kiittäminen keskustan alueellisesti tasa-arvoista koulutuspolitiikkaa, mutta nykyinenkään tilanne ei ole täysin ongelmaton. Tulevaisuudessa haasteita toimivan korkeakoulukentän suhteen tuovat kuitenkin mm. koveneva kansainvälinen kilpailu tutkimuksessa, opetuksessa, työelämässä sekä pienenevät ikäluokat. Näihin haasteisiin on opetusministeriössä vastattu käynnistämällä rakenteellisen kehittämisen ohjelman tekeminen. Tämän vuonna 2012 pääosin käytössä olevan ohjelman vaikutukset on huomioitava myös kuntapolitiikassa, sillä sen myötä esimerkiksi joidenkin ammattikorkeakoulujen yhteenliittymät ovat hyvinkin mahdollisia. Yliopistojen suhteen tilanne on hieman samansuuntainen joidenkin yliopistojen filiaalien eli etäyksikköjen suhteen. Yliopistoissa on kuitenkin muistettava etenkin julkiselle puolelle suuntautuvien koulutusalojen merkitys kunnille, kuten opettajakoulutus. Tällaisten koulutusalojen liiallinen keskittäminen vain suurille paikkakunnille ei ole kenenkään etu.

Ammattikorkeakoulut ovat luonteeltaan pääosin monialaisia ja alueellisia korkeakouluja, joiden toiminnassa korostuu yhteys työelämään ja alueelliseen kehittämiseen. Ammattikorkeakouluilla on siten erityinen rooli kuntien paikallisessa yritystoiminnassa. Siksi esimerkiksi ammattikorkeakoulun siirtyminen pois kunnasta vaikuttaa luonnollisesti negatiivisesti alueen kehitykseen. Toisaalta uudet ja suuremmat ammattikorkeakoulut ja niiden harjoittama entistä aktiivisempi yhteistyö paikallisten yritysten kanssa avaavat uusia mahdollisuuksia alueen kunnille. Siten yhteistyön tiivistäminen on kaikkien osapuolien menestymisen kannalta entistä tärkeämpää.

On myös huomioitava opiskelijoiden merkitys kunnille: opiskelijat ovat tulevaisuuden veronmaksajia, joita kaikissa kunnissa kaivataan. Esimerkiksi yliopistokaupungeissa opiskelijoiden tilanne terveydenhuollon ja monien muiden palveluiden suhteen varsin hyvä, mutta etenkin ammattikorkeakoulukunnissa on tilanne yleensä palveluiden osalta huonompi. Valtion tulisikin taata ammattikorkeakouluopiskelijoille toimiva terveydenhuoltojärjestelmä kaikissa kunnissa ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS:n) tapaan. Tämä vaatii yksityiskohtaisen terveydenhoitolain määrittelemistä ammattikorkeakouluopiskelijoille. Siten voitaisiin parantaa ammattikorkeaopiskelijoiden terveydenhoitopalveluita kaikissa kunnissa. Hyvillä palveluilla opiskelijat voitaisiin saada myös sitoutumaan paremmin opiskelupaikkakuntaansa.

Koulutuspolitiikan ja ylipäänsä opiskelijapolitiikan merkitystä ei siis pidä aliarvioida kuntien menestyksen kannalta. Keskustan Opiskelijaliitto lähteekin tuleviin kuntavaaleihin omalla ohjelmallaan, jossa myös koulutuspoliittiset tavoitteet ovat vahvasti esillä. Lisäksi KOL tulee toimimaan aktiivisesti vaalikampanjoinnissa etenkin osastojensa kautta, ja tekemään paljon yhteistyötä myös Keskustanuorten kanssa. Tavoitteena on saada mukaan ehdokkaiksi mahdollisimman paljon opiskelijoita ja nuoria vaikuttamaan kotikuntiensa politiikkaan. Vain siten voimme taata, että keskusta tulee menestymään myös tulevaisuuden kuntakentällä!

Asko Autelo
Keskustan Opiskelijaliiton varapuheenjohtaja ja kuntavaalipäällikkö

Asko Autelo: Yliopistojen henkilöstöpolitiikassa yhä lyhytnäköisyyttä

Yliopistojen henkilöstöpolitiikka heijastelee tällä hetkellä puutteita, jotka kertovat yliopiston hallinnon ongelmista. Hallinnon ongelmat näkyvät määräaikaisen henkilöstön suurena osuutena: yliopistojen työntekijöistä toimii määräaikaisissa työsuhteissa  laskentatavasta riippuen noin 35-50 prosenttia työntekijöistä (STTK:n tutkimus 2005). On luonnollista, että yliopistojen työtehtävissä määräaikaisuuksia on jonkin verran, mutta niitä tulisi vähentää etenkin jo tohtorivaiheen opiskelun suorittaneiden osalta. Tämä olisi jo tutkimuksen edistämisen kannalta toivottavaa.

Vanhasen hallitus onkin reagoinut määräaikaisuuksien kasvuun muuttamalla virkamieslain 9:ttä ja 56:tta pykälää. Lakimuutoksella pyritään hillitsemään määräaikaisuuksien sopimatonta käyttöä. Lakimuutoksen tulee voimaan ensi vuoden alusta lähtien. Lakimuutos on askel oikeaan suuntaan, mutta se ei silti poista sitä faktaa, että yliopiston henkilöstöpolitiikassa on edelleen kehitettävää. Esimerkiksi Ylioppilaslehden (5.10.2007) tekemän mielipidekyselyn mukaan yliopisto nähtiin yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa varsin houkuttelevana työpaikkana, mutta johtaminen ja lyhyet työsuhteet nähtiin ongelmina.

Yliopistojen on pystyttävä muuttamaan toimintakulttuuriaan, sillä jo pelkästään yliopistolain uudistus tulee muuttamaan yliopistomaailman realiteetteja. Toiminnan on siten tehostuttava. Tämä tulee johtamaan todennäköisesti myös siihen, että johtamiskoulutusta on lisättävä tai jopa koko johtamisjärjestelmä on muutettava. Yliopistoista ainakin Helsingin yliopisto on linjannut johtamiskoulutuksen lisäämisestä strategiassaan. Toivottavasti myös muut yliopistot tulevat tekemään samoin.
 
Osa-aikainen tuntiopettajuus tai esimerkiksi pienryhmien harjoitusten ohjaajana toimiminen on ensimmäisiä mahdollisia toimia, johon opiskelija voi päästä työskentelemään yliopistossa. Tällöin monet opiskelijat saavat ensivaikutelman yliopistossa työskentelystä.  Siksi onkin huomioitava, että opiskelijat kohtaisivat hyvän hallintotavan mukaisia toimia jo
työhönottovaiheessa. Olen kuullut tapauksista, jossa esimerkiksi osa-aikaisiin tuntiopetustehtäviin valitaan hieman epämääräisin perustein ilman selviä kriteereitä. Siten saatetaan mahdollistaa suoranainen syrjiminen työtehtävään valittaessa. Tällaiset
tapaukset eivät kuitenkaan anna hyvää kuvaa siitä, millä tavalla ihmisiä palkataan toimimaan yliopistoissa. Yliopistojen kaltaisissa instituutioissa ei missään tapauksessa saa
sallia syrjiviä käytäntöjä, sillä yliopistot jos mitkä tarvitsevat parhaimmat tekijät, joiden valinnassa tulee ottaa huomioon ensisijaisesti taitavuus ja kokemus.

Asko Autelo
KOL:n liittohallituksen jäsen
Helsingin keskustaopiskelijoiden
puheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 19.12.2007. 
 

Juha Iso-Aho: Kunnallisvaalit puhuttavat

Kunnallisvaalien lähtölaukaus nähtiin viime viikonloppuna Turun puoluevaltuuskunnassa, kun puolueen kunnallisvaalisuunnitelma sai siunauksensa jäsenistöltä. Keskustan tavoite vaaleissa on asettaa täydet listat jokaisessa kunnassa ja kaupungissa sekä lisäksi saada nuorten ehdokkaiden osuus ainakin 20 % kaikista keskustalaisista ehdokkaista. Varsinkin jälkimmäisen ehdon täyttäminen vaatii kovaa etsivätyötä, sekä lisäksi tietoista asennemuutosta ehdokkaista päätettäessä. Mikäli ehdokkaista on ylitarjontaa, on kokematon, mutta innokas nuori osattava ja uskallettava asettaa kokeneemmankin kunnallisvaikuttajan edelle.

Keskustan Opiskelijaliitto lähtee kunnallisvaaleihin omalla ohjelmallaan. Opiskelijoiden elämään vaikuttaa niin moni muukin asia kuin pelkkä koulutuspolitiikka tai opintotuen suuruus, että olisi älyllisesti epärehellistä jättää vaalit huomiotta. Opiskelijoita kiinnostavat kunnallispolitiikassa monin osin samat asiat kuin muitakin nuoria – nuorten saaminen paremmin mukaan kunnalliseen päätöksentekoon, joukkoliikenteen järjestelyt, asumisen, varsinkin vuokra-asumisen parantaminen ja lisärakentaminen sekä kevyenliikenteen väylien lisääminen.

Palvelujen järjestämisessä ja etenkin terveydenhuollossa on opiskelijoiden osalta erityisiä kiinnostuksen kohteita. Opiskelijat ovat opiskelupaikkakunnallaan usein erikoisasemassa, ainakin, mikäli heidän kotikuntansa on jokin muu kuin opiskelupaikkakunta. Yliopisto-opiskelijoiden terveydenhuollosta vastaa ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS, mutta ammattikorkeakouluopiskelijat kuuluvat kunnallisen terveydenhuollon piiriin. Lain mukaan amk-opiskelijoiden terveyspalvelut pitäisi siis hoitaa opiskelupaikkakunnan kautta myös siinä tapauksessa, että opiskelija ei ole siellä kirjoilla. Käytännössä tämä järjestelmä ei aina toimi, vaan opiskelijoita on kehotettu menemään kotikuntaansa saamaan hoitoa.

Terveyskeskuksissa ei myöskään ole samalla tavalla saatavilla nuorten aikuisten terveysongelmiin erikoistunutta henkilökuntaa kuten YTHS:ssä. Kun tähän vielä lisätään kunnallisten terveyspalveluiden ruuhkaisuus verrattuna YTHS-järjestelmään, niin terveydenhoidon puolella ei voi enää puhua varsinaisesta tasa-arvosta edes korkeakouluopiskelijoiden kesken.

Terveydenhuoltoon liittyen myös liikuntapalveluiden ja -mahdollisuuksien lisääminen tulee olemaan nuorten ja opiskelijoiden kiinnostuksen kohteena. Kyse on paitsi ruumiinterveyden parantamisesta ja sairauksien ehkäisemisestä, niin myös yhteisöllisyyden lisäämisestä. Parhaimmillaan säännöllinen liikunta kun tuo nuorelle fyysisen kunnon parantumisen ohella myös uusia ystäviä.

Juha Iso-Aho
puheenjohtaja
Keskustan Opiskelijaliitto

Julkaistu verkkolehti Apilassa 14.12.2007 

Juha Iso-Aho: Projektit jatkuvat

Vuosi on taas kulunut. Keskustan Opiskelijaliiton näkökulmasta viime vuosi on varsinkin koulutuspolitiikan osalta ollut varsinainen supervuosi. Uuden hallituksen ohjelma linjasi korkeakoulujen osalta innokkaammin kuin pitkän aikaan. Tilauskoulutus mahdollistettiin, EU:n ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta ryhdytään kokeilumielessä periä maksu opinnoistaan, Teknillisen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollisen korkeakoulu päätettiin yhdistää ja yliopistojen autonomiaa vahvistetaan tekemällä yliopistoista oikeushenkilöitä. Näin vain muutamia mainitakseni.

Tulevana vuonna näiden linjausten käytäntöön soveltaminen tulee määrittämään hyvin pitkälle KOL:n toimintaa koulutussektorilla. Suomessa tullaan aloittamaan kokeilu, jossa korkeakoulut voivat periä EU- ja ETA-alueiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta maksun joistakin maisteriohjelmissa opiskelemisesta. Kokeilu asettaa kyseenalaiseksi periaatteen kaikille maksuttomasta koulutuksesta.

Vaikka kokeilu on vasta suunnitteluvaiheessa, ovat jo nyt paineet kasvaneet suuresti maksullisuuden soveltamiseen myös suomalaisille opiskelijoille. Tämän vuoksi yksi KOL:n suurimpia haasteita tulevalle vuodelle on pitää huolta siitä, että tuosta kokeilusta tulee todellinen. Kokeilussa täytyy olla mukana maisterinohjelmia kaikilta aloilta ja yliopistoja maan joka osasta. Vain kattavalla kokeilulla pystymme arvioimaan sitä, millaisia vaikutuksia pysyvään järjestelmään siirtymisellä maallemme olisi.

Huonoin mahdollinen skenaario niin suomalaisten osaamiselle, opiskelijoiden tasa-arvolle, kuin koko yhteiskunnan kehittymiselle olisi se, että tässä vaiheessa kokeilun piiriin otettaisiin ainoastaan valmiiksi voimakkaasti kansainvälistyneet maisteriohjelmat suurissa yliopistoissa. Tällöin ei voida saada luotettavaa arviota siitä, miten maksullisuuden laajentaminen kaikille aloille vaikuttaisi ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden määrään Suomessa kokonaisuutena. Samoin yliopistojen keskinäinen vertailu jäisi hyvin hataralle pohjalle. Ratkaisut, jotka vaikuttavat hyviltä etelän suurissa yliopistoissa, eivät sitä välttämättä ole Itä- ja Pohjois-Suomen näkökulmasta katsottuna.

Kolmanneksi kokeilun keskittäminen valtaosin ulkomaalaisista opiskelijoista koostuviin ohjelmiin ei voi kiinnittää tarpeeksi huomiota opiskelijoiden keskinäisen tasa-arvon problematiikkaan. Tilanne, jossa osa maisterinohjelman suorittajista maksaa tutkinnostaan ja osa opiskelee ilmaiseksi, asettaa opiskelijat helposti keskenään epätasa-arvoiseen asemaan. Mitä käytännössä tarkoittaa tilanne jossa yliopistoyhteisön sisällä jotkut opiskelijat ovat opettajille maksavia asiakkaita? Tullaanko opiskelijoita tällöin tukemaan opinnoissaan suhteessa yliopistolle antamaansa rahalliseen “panokseen”? Nähdäkseni on olemassa todellinen riski siitä, että maksullisista ohjelmista pyritään kehittämään yliopistoille paitsi kansainvälisiä korkean profiilin mainospaloja, niin myös laaja-alaisia tulonlähteitä. Asiakashan on aina oikeassa, ja tuolloin rahaa yliopistoon tuova opiskelija helposti asetetaan rahaa valtion maksuosuuksien kautta automaattisesti tuovien opiskelijoiden edelle.

Opiskelijoiden asema tulee tulevana vuonna olemaan esillä myös yliopistojen hallintoa kehitettäessä. Yliopistoista tehdään julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä tai vaihtoehtoisesti säätiöpohjalla toimivia laitoksia, jotta niiden taloutta pystyttäisiin suunnittelemaan pidemmällä aikavälillä. Samalla varsinkin säätiöpohjaisissa yliopistoissa puheenaiheeksi nousee näiden “uusien” yliopistojen hallinnon järjestäminen. Säätiöiden rahoista päättämässä tulee luonnollisesti olla edustus myös rahoittajien puolelta, mutta joissakin visioissa ylintä päätäntävaltaa on suunniteltu käyttämään pelkästään yliopistojen ulkopuolisia ihmisiä. Tämä on räikeässä ristiriidassa yliopistojen autonomian periaatteen kanssa. Toivon todella, että yliopistoissa ei palata ajassa taaksepäin tilanteeseen, jossa yliopistojen ulkopuolelta ilmoitetaan, millaista tiedettä millaisin painotuksin on luvallista kulloinkin tehdä.

Juha Iso-Aho

Puheenjohtaja

Keskustan Opiskelijaliitto

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 12.12.2007

Liisa Ansala: Opiskelijapolitiikan liittokokoushuuma

Liittokokouksessa oppii politiikan tekoa käytännössä: miten linjat muovautuvat ideologian puitteissa, ja mikä se opiskelijoiden ideologia oikeastaan on?

On taas se aika vuodesta, kun opiskelijapolitiikan huippuhetket ovat käsillä. Melkein kaikki poliittiset nuoriso- ja opiskelijajärjestöt ovat saaneet sen jo kokea – liittokokoushuuman.

Liittokokoukseen keräännytään kerran vuodessa päättämään tulevan vuoden linjauksista, toimintasuunnitelmasta, talouden raameista ja poliittisista toimijoista. Keskustan opiskelijaliitto KOL:lla tämä on vielä edessä.

KOL:n liittokokous pidetään Helsingissä tuleva viikonloppuna, 1.-2.12. Liiton ylintä päätösvaltaa käyttävä elin kokoontuu tuolloin puoluetoimisto Apollolle linjaamaan tulevaa.

Kun paikalle saapuu edustajia yliopistopaikkakunnilla toimivista osastoista, on poliittisen väännön huipentuminen taattua. Tämä on vuoden aktiivisen työn kohokohta.

Näkyvää ja mielenkiintoista keskustelua herättävät ainakin liiton henkilövalinnat. Valmistautuminen on aloitettu hyvissä ajoin osastojen omien ehdokkaiden nimeämisillä.

Huhupuheita ja virallista tietoa yhdistelemällä ehdokkuuksien määräksi on saatu seuraavaa: liiton puheenjohtajaksi pyrkii kaksi henkilöä, varapuheenjohtajiksi neljä henkilöä ja liittohallituksen jäseniksi yhdeksän henkilöä.

Ehdokkaiden määrä kertoo KOL:n aktiivisuudesta ja hyvinvoinnista. Keskustalaista opiskelijapolitiikkaa tekevällä järjestöllä on siis väliä!

Henkilövalintojen ohella keskitytään myös asiakysymyksiin.

Kokouksessa päivitetään muun muassa koulutus- ja sosiaalipoliittiset ohjelmat. Esitykset tuleviksi ohjelmiksi huomioivat tulevan vuoden muutoksia hyvin.

Tästä artikkelista löytyy kirjoittajan omilla ajatuksilla höystettynä ensi vuoden tärkeitä painopistealueita, ja on syytä muistaa, että lopulliset linjat ovat täysin liittokokousedustajien päätettävissä.

Koulutuspoliittista kenttää muokkaa tuleva yliopistolain uudistaminen.

Uudistuksen mukanaan tuoma yliopistojen taloudellisen autonomian laajentaminen on todennäköisesti myös liittokokouksen puolesta kannatettavaa, koska esimerkiksi yliopistojen rahoituksen kasvattamisen tarve on havaittu jo aikaa sitten.

Yliopistojen rahoitusta on muutoinkin tarkasteltava esimerkiksi perusrahoitusta kasvattamalla sekä nykyistä tulosohjausmallia tarkastelemalla. On tarpeen muuttaa nykyiset määrää mittaavat rahoituksen kriteerit laatua mittaaviksi, koska suuri määrä ei ole itseisarvoisesti parempaa kuin laadukkuus.

Yliopistonlain uudistamisessa opiskelijaliikkeen tulee huolehtia myös opiskelijoiden aseman sälyttämisestä yliopistoyhteisössä. On tärkeää, että opiskelijaedustus säilyy yliopistojen hallinnossa rakenteiden muuttuessa.

Koulutuspoliittisessa ohjelmaesityksessä nostetaan esiin muutakin tärkeää, esimerkiksi työelämän ja koulutusmäärien kohtaanto.

Työvoiman tarpeen ennustamista tulee kehittää ja sukupuoltenväliseen epätasa-arvoon työmarkkinoilla puuttua. Kansainvälistymistäkään ei unohdeta vaan kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden integrointi, sekä kieli- ja kulttuuriopintojen tarjoaminen on edelleen pinnalla.

Sosiaalipoliittinen ohjelmaesitys huomioi hyvin opiskelijan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvät tekijät. Viimeaikaisten tapahtumien takia yksittäisen opiskelijan hyvinvoinnin turvaamisen tärkeydestä ei voida enää kiistellä.

Hyvinvoinnin taustalla on laaja kirjo pienempiä osatavoitteita, joihin myös KOL pyrkii. Hyvinvointia tuetaan esimerkiksi korkeakoulujen yhteisöllisyydellä, laadukkailla terveydenhuollon palveluilla ja opiskelijaruokailuun panostamalla.

Opintososiaalisten etuuksien parantaminen ei pääty vuoden 2008 opintorahan ja tulorajojen korotuksiin, koska opintotuen tulee turvata opiskelijan perustoimeentulo myös jatkossa.

Opintorahan korottamista ei voida odottaa 15 vuotta, asumislisän on vastattava kohonneisiin asumiskustannuksiin ja asumista tulisi tukea myös kesällä.

Opintolainaan panostamista ja opiskelija-asumisen investointiavustuksen nostamista (hallitusohjelman kirjauksen mukaisesti) ei unohdeta. Opintotukijärjestelmän huomioiminen sosiaaliturvan uudistamisen yhteydessä helpottaa erilaisten etuuksien yhteensovittamista.

Kunnallisvaalit ovat myös ensi vuoden suuri painopiste. On tärkeää, että nuoria ja opiskelijoita saadaan ehdokkaaksi vaaleihin sekä läpi valtuustoihin.

Liittokokouksessa oppii politiikan tekoa käytännössä: miten linjat muovautuvat ideologian puitteissa, ja mikä se opiskelijoiden ideologia oikeastaan on? Argumentoinnin jalosta taidosta on liittokokouksessa hyötyä. Liittarihuuma on upeaa! Tervetuloa uudet ja vanhat, viikonloppuna nähdään!

Valmiit asiakirjat löytyvät liittokokouksen jälkeen osoitteesta www.keskustaopiskelijat.fi.

Liisa Ansala

SYL:n hallituksen
koulutuspoliittinen vastaava
KOL:n liittohallituksessa
puhe- ja läsnäolo-oikeutettu

KOL:n puheenjohtajaehdokas
 

Anna-Kaisa Rinkinen: Ehkä aika kultaa muistot - meillekin

Elän elämäni parasta aikaa, kuulemma. Olen kyllä valmis allekirjoittamaan väitteen. Minulla menee ihan mukavasti. Mutta meneekö meillä kaikilla?

Hyvin usein opiskelusta puhuttaessa kuulee kaihoisalla äänensävyllä esitettyjä muistoja kultaisesta opiskeluajasta.

Kuinka mukavaa oli muuttaa maalta kaupunkiin. Saada avaimet omaan pieneen opiskelijaboksiin. Kuinka vähän rahaa oli, mutta kuinka hyvin sillä vähällä pärjättiin.

Oli uusia ihania opiskelutovereita, innoittavia keskusteluja, yhdessä puurtamista ja tekemistä. Saatettiin saada perheenlisäystä ja valmistumisen jälkeen koitti turvallinen arki ja työ. Oi niitä aikoja!

Usein näitä muisteluita seuraa jokin teesi tai oletus, joka perustuu vanhalle, mutta on kuvaavinaan nykypäivää. Ja usein myös moittii sitä. Tai meitä, nykyopiskelijoita.

”Oli sitä ennenkin vaikeaa. Mitä te oikein valitatte?” ”On sitä ennenkin maksettu lukukausimaksuja. Ja otettu lainaa.” Aina on selvitty. Juu. Hieno homma.

Miten näihin kommentteihin oikein tulisi reagoida? Ja pitääkö se olla niin kovin vaikeaa, että pitää ”selvitä”?

Joskus, niinä hyvinä päivinä kun kyynisyys ei ota valtaa tai sähköpostiin ei tulvi hätääntyneiden opiskelijoiden sähköposteja opiskelijaelämänsä epäkohdista, keskusteluun voi upota ja päästä mukaan siihen nostalgia henkeen ja kullan kimalteiseen.

Elää mukana sitä kaunista kuuskyt- tai seitkytlukua jolloin myytiin kaksi lehmää tai lammasta, jotta tytär pääsi opiskelemaan. Mutta noin normipäivänä tuollaiset kommentit lähinnä ketuttaa.

Ettekö te ihan oikeasti ole tietoisia kuinka tiukkaa opiskelijoilla nykypäivänä on?

Kuinka opiskelijoiden päät meinaavat levitä niin, että mielenterveyspalveluihin on kahden vuoden jonot? Kuinka kalliiksi se yhteiskunnalle tulee, jos meidän ikäluokista ja tulevista veronmaksajista ei huolehdita ja me kaikki ollaan siellä samassa jonossa?

Edustajistovaalit oli ja meni. Keskustalla meni ihan mukavasti. Uusia keskustalaisesti ajattelevia opiskelijoita pulpahti kaikkinensa vallankahvaan 37 kappaletta eri puolella Suomea. Se on oikein hieno homma, sillä töitä riittää.

Tässä vaiheessa varmaan olisi syytä keskustella ja spekuloida sitä, miksi äänestysinnokkuus edelleen on alle 30 prosenttia. Miksi opiskelijat ovat niin laiskoja ja passiivia. Kun ei kiinnosta.

Minusta se ei ole mikään ihme ettei kiinnosta. Ideaalimaailmassa kaikki, etenkin opiskelijat, olisivat kiinnostuneet ympärillä tapahtuvista asioista, ottaisivat niihin kantaa ja olisivat aktiivisia. Ideaalimaailmassa heillä myös olisi todellisia vaikutuskeinoja ja aikaa, huomattavasti nykyistä enemmän.

Mutta tässä epätäydellisessä maailmassa se ei ole valitettavasti mahdollista. Opiskelijan arkea repii ainainen suorittaminen ja kiire, jolle ei näytä tulevan loppua. Opiskelun ohella vain harvalla on voimia, aikaa ja tahtoa käytettävinä yhteisten asioiden hoitamiseen ja asioiden eteenpäin viemiseen.

Opiskeluaikaa on rajattu. Tahtia kovennettu. Silti opiskelijan elämään pitäisi sovittaa ne kaikki vaatimukset joita on ollut myös ”silloin ennenkin” ja menestyä.

Olisi hyvä tienata omat pennosensa työllä, eikä elää yhteiskunnan elättinä. Olisi hyvä harrastaa ja olla valveutunut. Mielellään niin valveutunut, että olisi mukana yhteiskunnallisessa vaikuttamistyössä ja sitä kehittämässä.

Jos ei itse sitä aktiivisesti tekemässä niin ainakin muistaisi äänestää ja tukea niitä, jotka siellä jaksavat. Sillä se yhteisten asioiden hoitaminenkin vaatii aikaa. Ja aika harvoin siitä saa juustoa leipänsä päälle.

Väliin mahtuu vielä melko liuta niitä pienempiä tavoitteita ja toiveita, joita elämältään tahtoisi. Kaikki tämä, mielellään viiteen vuoteen. Kiitos. Sitten sinne epävarmaan työelämään ja veroja maksamaan. Mukavaa on.

On mielenkiintoista, että opiskelijan pitäisi olla tyytyväinen tähän kaikkeen ja sopeutua. Olla nöyrä ja kunnon kansalainen. Valmistautua tulevaisuuden vastuunkantajaksi ja suurten ikäluokkien hoitajaksi.

Pitäisi olla kiitollinen valtiovallalle siitä, että opintotukea ja tulorajoja nostettiin (noin 15 vuotta elinkustannuksista jäljessä) vastaamaan tämän hetkisiä elinkustannuksia ja opiskelijan peruselämän edellytyksiä ja oikeuksia. Ja noin ylipäätänsä olla onnellinen.

Se voi olla mukavaa katsella näitäkin aikoja jälkeenpäin. Sillä kyllähän näistä selvitään.

Samalla pitää vaan toivoa, että kaikki ne ongelmiensa kanssa painivat opiskelijakollegat myös todella selviävät taakastaan. Ja että, ne uudet vastuunkantajat jaksavat tehdä töitä tosissaan opiskelijan arjen parantamiseksi.

Anna-Kaisa Rinkinen
Keskustan opiskelijaliiton

hallituksen jäsen

Mikko Alatossava: Rikoksesta kaidan tien kulkijaksi

Kuluneen vuoden aikana Oulua on puhuttanut raiskauksien aalto keskustan tuntumassa. Tapauksista tekee vieläkin kammottavampia se, että niihin syyllistyi useampi ihminen ja se, että ne tapahtuivat julkisilla puistoalueilla. Tällaiset tapaukset saavat ajattelemaan Suomessa annettavien rangaistuksien kovuutta. Ovatko rangaistukset liian lieviä, koska kiinnijäämisen pelko ei riitä estämään fyysisen väkivallan käyttöä?

Erään tutkimuksen mukaan Suomessa pahoinpitelyistä annetut rangaistukset ovat lievempiä kuin useissa muissa maissa. Tutkimuksessa usean eri maan oikeuslaitoksille esitetyssä kuvitteellisessa pahoinpitelytapauksessa Suomi ja Saksa olivat ainoat, jossa tuomio ei sisältänyt vankeusrangaistusta. Vankilaa ei tuomiota langetettaessa tulisi nähdä ainoastaan rangaistuslaitoksena vaan myös sen kouluttava ja syrjäytymistä estävä rooli tulee hyödyntää.

Suomen rangaistuskäytäntö tuntuu olevan hieman päälaellaan. Ylinopeuksista saadut sakot ovat suhteettoman korkeita vertailun muihin maihin nähden, mutta fyysistä väkivaltaa sisältäneet tapaukset saavat Suomen rangaistusjärjestelmässä muita maita lievemmän tuomion. Suomen pitäisi näyttää tässä asiassa esimerkkiä muille valtioille koventamalla tuntuvasti väkivaltarikosten tuomioita.

Suomessa vankilaan joutunut ensikertalainen istuu keskimäärin puolet oikeuden langettamasta tuomiosta, kun useissa muissa maissa määrä on vähintään kaksi kolmasosaa. Vankilatuomioiden lieventäminen hyvän käytöksen perusteella tulisi lopettaa kokonaan varsinkin henkirikosten kohdalla. Lisäksi alaikäisiin kohdistuvat raiskaukset pitäisi tuomita poikkeuksellisen ankarasti ja rinnastaa henkirikoksiin, koska raiskauksessa riistetään henkilön mahdollisuus normaaliin henkiseen kasvuun nuoruudesta aikuisuuteen ja tapahtuma vaikuttaa henkilöön koko elämän ajan.

Usein tuomittu uusii rikoksen kärsittyään tuomionsa. Jopa 80 % alle 21-vuotiaista tuomituista uusii rikoksen vapaalle päästyään. Hälyttävää on myös se, että lähes viidennes vangeista on ollut vähintään kahdeksan kertaa vankilassa. Tällainen toiminta ei palvele yhteiskuntaa laisinkaan ja prosenttiluvun vähentämiseksi tulisi tehdä voimakkaita toimenpiteitä. Näitä voisi olla ensikertalaisen tuomion koventaminen, jolloin tuomittu todennäköisesti oppisi läksynsä paremmin. Lisäksi tulisi keskittyä tuomitun vankilassa viettämään aikaan panostamalla hänen ohjaamiseen pois syrjäytyneisyydestä, kouluttamattomuudesta ja työttömyydestä. Tällöin tuomittu voisi tuomion kärsittyään olla yhteiskunnassa tuottoisa työntekijä.

Yhdyskuntapalvelu rikoksen rangaistusmuotona tulisikin ottaa yhä useammin käytäntöön. Valitettavan usein vankilat vaikuttavat ainoastaan negatiivisesti tuomitun henkiseen tilaan ja parhaimmassakin tapauksessa vankilassaolo tuo yhteiskunnalle ainoastaan taloudellisia kuluja. Yhdyskuntapalvelun laajempi käyttöönotto toisi vangeille enemmän aktiivista toimintaa, sosiaalista kanssakäymistä ja sitä myöten mahdollisuuksia kehittää itseä ja suoda itselle paremmat valmiudet tuomion jälkeiseen elämään osana yhteiskuntaa. Myös yhteiskunta hyötyisi vankien suorittamasta yhteiskuntapalvelusta. Tuomitun suorittaman rikoksen vakavuus tulisi olla yksi ehdottomista kriteereistä yhdyskuntapalveluun päästämisestä päätettäessä. Henkirikosten, raiskausten ja törkeiden fyysisten pahoinpitelyjen kohdalla tulisi soveltaa huomattavasti yhdyskuntapalvelua ankarampaa rangaistuskäytäntöä ilman poikkeuksia.

Suuri osa tämän päivän vangeista on huumausaineiden käyttäjiä, joilla toistuva aineiden käyttö on johtanut rangaistavien rikosten tekemiseen ja vankilatuomioon. On turha odottaa, että yksi yö putkassa muuttaisi henkilön käyttäytymistä jatkossa. Jo ensimmäisellä kiinniottokerralla henkilö olisi tuomittava tuntuvaan rangaistukseen ilman lievennyksiä johtuen huumausaineiden vaikutuksen alaisena suoritetusta rikoksesta vailla täyttä ymmärrystä.

Toivottavasti lähivuosina suomalainen rangaistusjärjestelmä tekee muutoksia jotka tuntuvasti ehkäisevät edellä mainittuja epäkohtia. Epäkohtien korjaaminen vie alussa taloudellisia voimavaroja, mutta yksikin tuomionsa jälkeen kaidan tien löytänyt kansalainen tekee uhrauksista kannattavia. ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen ihminen on tärkeä”, tämä tärkeä lausahdus tulisi muistaa myös tuomittujen kohdalla.

Mikko Alatossava
Oulun Keskustaopiskelijoiden hallituksen jäsen
Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen varajäsen

Julkaistu Suomenmaassa 31.10.2007

Maria Pohjamo: Ranskan ulkoministeri pitää yllä intellektualismin perinteitä

Bernard Kouchnerin mukaan Ranskan on oltava humanitaarisen toiminnan mallimaa kaikkialla maailmassa, kirjoittaa Maria Pohjamo.

Uudet tuulet puhaltavat Ranskan ulkopolitiikassa. Uusi voimakaksikko - presidentti Nicolas Sarkozy ja ulkoministeri Bernard Kouchner - on ollut vallassa vasta muutaman kuukauden, mutta otteet ovat olleet reippaita. Heidän vaikutuksensa tuntuu koko EU:n ulkopolitiikassa.

Kouchner on ollut otsikoissa viime aikoina “epädiplomaattisten” avaustensa takia. Hän on muun muassa sanonut, että Irakin pääministeri pitäisi vaihtaa ja varoittanut Irania sodan mahdollisuudesta, jollei maa luovu ydinaseohjelmastaan.

Hänen aiemman aktivisminsa valossa tällaiset puheet eivät tule yllätyksenä. Yli 40 vuotta kestäneen humanitaarisen aktivisminsa aikana Kouchner ei ole epäröinyt puhua julistaen maailman hädästä. Nykyinen virallinen asema diplomatian johtajana ei ole muuttanut hänen populistista tyyliään.
Kouchnerilla on ansioita: hän on perustanut Lääkärit ilman rajoja -järjestön, auttanut Vietnamin venepakolaisia ja toiminut monissa muissa, osin kiistanalaisissa humanitaarisissa operaatioissa. Kriittiset ranskalaiset ovat ottaneet hänet omakseen: hän on yksi Ranskan suosituimmista poliitikoista vuodesta toiseen.

Merkittävä piirre Kouchnerissa on hänen erityinen yhteiskunnallinen roolinsa. Hän on oman ranskalaisen kulttuurinsa tuote ja erityisesti maassa vallitsevan intellektualismiperinteen edustaja: älymystöllä on velvollisuus puuttua keskusteluun ja olla muutoksen moottori. Intellektuelli ottaa vahvasti kantaa poliittisiin kriiseihin.

Kouchner taistelee ennen kaikkea passiivisuutta vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta. Intellektuellilla on jopa velvollisuus puuttua keskusteluun radikaalisti, tarvittaessa jopa asein. Myös Sarkozyn räväköistä lausunnoista ja toimista on pääteltävissä, että hän mieltää itsensä intellektuelliksi.

Merkkejä Ranskan diplomatian uudesta aktiivisuudesta on nähty jo runsaasti. Ulkoministeri Kouchner on matkustanut muun muassa Irakiin, Libanoniin ja Washingtoniin ja vaatinut kansainväliseltä yhteisöltä nopeita toimia Darfurin kriisissä. Ranskan näyttävä rooli bulgarialaisten sairaanhoitajien vapauttamisessa Libyasta herätti kritiikkiä EU:n piirissä: Sarkozyn väitettiin ottaneen kunnian operaatiosta, jota EU oli pohjustanut jo vuosia.

Sarkozy on kuitenkin tehnyt selväksi, että hän pyrkii nostamaan Ranskan EU:n suunnannäyttäjäksi. Hän muotoili asian ranskalaisella itsevarmuudella: “Jos Ranska ei johda EU:ta, niin kuka sitten?”
Taustaltaan vasemmistolainen Kouchner tukee oikeistolaisen Sarkozyn linjaa vankkumattomasti, tosin omista syistään. Hän on nimittäin vakuuttunut, että Ranskan on oltava humanitaarisen toiminnan mallimaa kaikkialla maailmassa - rooli, johon Ranskan valtuuttavat jo perinteiset vapauden, veljeyden ja universaalisuuden arvot.

Kouchnerin ja Sarkozyn tehtävälistalla ylimpänä on elvyttää Ranskan suhteet Yhdysvaltoihin. Kouchner puhuu “kriittisestä strategisesta kumppanuudesta”, joka yksin mahdollistaa suhteet muihin maailmanpoliittisesti vahvoihin valtioihin.

“Amerikkalaiset ovat ystäviämme, mutta ystävät eivät ole asioista aina samaa mieltä, ja he voivat arvostella toisiaan”, Kouchner on todennut. Hänen mukaansa amerikkalaiset tekivät kaikki mahdolliset virheet Irakissa ja nyt Ranskan tehtävä on auttaa heitä.

On mielenkiintoista nähdä, mihin Kouchnerin ja Sarkozyn ulkopoliittinen aktiivisuus johtaa. He eivät selvästikään piittaa diplomatian varovaisista säännöistä vaan sekaantuvat rohkeasti ja jopa röyhkeästi kriiseihin eri puolilla maailmaa.
Eroavaisuuksista huolimatta miehiä yhdistää maine toiminnan miehinä. Kouchner on usein paheksunut kansainvälisen yhteisön toimettomuutta kriisien edessä. Nyt hän haluaa valtaan päästyään selvästikin muuttaa tätä suhtautumista.

Sarkozyn ja Kouchnerin diplomatian myötä haave yhteisestä ja harmonisesta EU:n ulkopolitiikasta saattaa olla jälleen askeleen kauempana.
MARIA POHJAMO

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka on tehnyt pro gradu -tutkielmansa Bernard Kouchnerista.

Julkaistu Helsingin Sanomissa 28.10.2007

Mirva Kauppinen: Maaseutua on kehitettävä laaja-alaisesti tulevaisuuteen katsoen

Alueellisesti tasapainoinen ja hyvinvoiva suomalainen yhteiskunta on useaan kertaan toistettu vaatimus tälläkin palstalla, mutta sen tärkeyden vuoksi haluan minäkin siitä muistuttaa. Suomea kehitettäessä myös maaseutu on pidettävä mukana tulevaisuuden tekijöissä. Olemme jo saaneet huomata, että pelkällä keskittymisellä eteläiseen maanosaamme ja kasvukeskuksiin koemme toisaalla kasvukipuja liian nopeasta kehityksestä, toisaalla näemme kuolettumisen merkkejä.

Maaseudun elinvoimaisuuden ehto on toimiva maatalous. Maatalouden ympärille tarvitaan kuitenkin myös toimivia kyläyhteisöjä. Maaseudun elvyttämiseksi Euroopan unioni tarjoaa pienille kylille tekohengitystä, jossa se on osin onnistunutkin. Esimerkiksi kotikylälläni Reisjärven Kangaskylässä EU-projektien avulla kylämme on saanut uimarannan sekä kauniit ja yhtenäiset postilaatikkotelineet. Nämä voivat olla niitä pieniä tekijöitä, jotka houkuttelevat uuden perheen muuttamaan alueelle. Projekteilla on ollut myös suuri vaikutus kylämme yhteishengen luomisessa. Lainatakseni Keskustaopiskelijoiden tilaisuudessa viikonloppuna Vaasassa puhunutta aluetieteen professori Hannu Katajamäkeä, voimme sanoa maaseudun siirtyneen kivenpyörittäjän kylästä projektinpyörittäjän kylään. Miksemme myös käyttäisi hyväksemme niitä mahdollisuuksia mitä meille on Euroopan unionin avulla luotu, jos niillä vain on mahdollisuus elävöittää maaseutua?

Toinen maaseudun elinehto on kyläkouluverkosto, jota ei saa lähteä liiaksi karsimaan. Kyläkoulu on yhdistävä tekijä, joka pitää alueen vireänä ja toimivana. Erityisesti pienille koululaisille on tärkeää, että heidän koulumatkansa on siedettävissä mitoissa, eikä koulupäivästä näin ollen tule liian pitkä ja raskas. Uskon pienellä kyläkoululla olevan myös positiivisen sosiaalisen puolensa. Pienessä yhteisössä ujommatkin koululaiset uskaltavat tulla esille ja heidät otetaan huomioon. Suuressa keskuskoulussa tällainen lapsi voi jäädä täysin huomioimatta ja pahimmassa tapauksessa ensimmäiset askeleet kohti syrjäytymistä on otettu. Kaikkine sivu- ja kerrannaisvaikutuksineen uskon todellakin pitkällä juoksulla tulevan yhteiskunnalle halvemmaksi säilyttää kyläkoulujen verkostoa mahdollisuuksien mukaan kuin keskittämällä peruskoulutus keskuskouluun ja esimerkiksi yhteen sivukylän kouluun.

Peruskoulutuksesta yliopistoihin. Alueellisesti tasapainoisiksi harkituilla koulutusmahdollisuuksilla takaamme laajasti menestyvän Suomen. Viitatakseni jälleen Katajamäkeen, voin hyvin allekirjoittaa hänen ajatuksensa siitä, että mikäli esimerkiksi yliopistoverkostoa kehitettäisiin tasapuolisesti, meillä olisi useampia tarttumispintoja
globaaliin virtaan. Jos taas kaikki voimavaramme ja huippututkimuksemme esimerkiksi kauppatieteellisellä alalla olisi keskitetty innovaatioyliopistoon Espoossa, ei epäonnistumisille juuri jäisi tilaa. Samanlaista verkkoa näkisin mielelläni kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Yhden jalan kompastuessa toinen ottaa vastaan ja auttaa takaisin ylös jaloilleen. Innovaatioyliopisto on kannatettava vain siinä vaiheessa, kun se ei vie muilta yliopistoilta mahdollisuutta huippututkimukseen esimerkiksi määrärahojen suhteen.

Aluepoliittisesti ajateltuna koulutus on myös yksi niistä  perustekijöistä, joka houkuttelee perheitä ja myöhemmin paikkaansa hakevia nuoria löytämään asuinseutunsa. Viihtyisä peruskoulu takaa lapsiperheiden kiinnostuksen ja lähellä olevat ammatti- ja ammattikorkeakoulut houkuttelevat nuoria jäämään alueelle. Maakunnan yliopisto kertoo omavaraisesta tutkimuksesta ja huippukoulutuksesta. On keskustalaisten velvollisuus ja omantunnon kysymys puolustaa juuriamme, maaseutua. Juuret eivät kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että samalla kun puolustamme maaseutua, unohtaisimme kaupungit, erityisesti pääkaupunkiseudun. Koko maan etu on, että meillä on sekä elävä ja hyvinvoiva maaseutu että kaupungit - niiden yhtäaikainen kehittäminen ei ole ristiriidassa keskenään, vaan toimii pikemminkin toisiaan täydentävästi.

Mirva Kauppinen
Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen jäsen

Sanna Isopahkala: Terve opiskelija tekee eniten tulosta

Jos opiskelijalla olisi edes yksi henkilö, joka tietäisi hänen taustansa ja tarpeensa ja osaisi neuvoa jo ennen kuin opiskelija ahdistuu, voitettaisiin sillä jo paljon.

Vaikka yliopisto-opiskelija sairastuisi, hän on onnekas, nimittäin hän saa lähes ilmaista hoitoa YTHS:ltä (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö). Itseltäni on leikattu kaikki neljä viisaudenhammasta, laitettu rokotuksia, otettu verenkuvaa ja tehty pieniä toimenpiteitä. Noihin kaikkiin yhteensä olen kuluttanut enintään sata euroa.

Jos olisin joutunut hakemaan apua kunnallisesta terveydenhoidosta, olisin luultavasti jonossa vieläkin. Maksuista en olisi opintorahan turvin selvinnyt, yksityisen puolen hinnoista puhumattakaan.

YTHS pelastaa monen opiskelijan arjen ja terveyden. On mahtavaa, että saamme hoitoa silloin kun tarve on, sillä avunsaannin viivästyminen vaikuttaa aina kielteisesti. Mutta jos joku luulee, että aion nyt pelkästään kehua järjestelmää, hän pettyy. Aion paukuttaa epäkohtia julki enkä yhtään säästele totuutta. Yliopisto-opiskeluun liitetään usein akateemisen vapauden termi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luennoille ei tarvitsisi mennä. Meillä luokanopettajaopiskelijoilla lähes koko opiskeluaika on pakollista läsnäoloa.

Sairaus ei ole tarpeeksi hyvä syy olla poissa, vaan kaikki täytyy korvata tai käydä kurssi uudelleen. Sairastun harvoin, mutta aina kun niin käy, täytyy luennolle raahautua joka tapauksessa. Jos sairaus vain jatkuu, on pakko päästä YTHS:n päivystykseen ja saada jokin ihmelääke jonka avulla jaksaa opiskella.

Luennot alkavat usein kahdeksalta ja pääsen päivystykseen vasta puolen päivän aikaan tauolla. Siinä vaiheessa päivystysajat ovat jo menneet ja minulle näytetään ovea. Päivystäviä lääkäreitä tai sairaanhoitajia ei ole tarpeeksi.

Kaikki nämä lukemasi seikat yhteenlaskettuna summaksi saadaan seuraava: Opiskelija ei saa sairastua, tai ainakaan nauttia parasta lääkettä, eli lepoa.

Flunssasta ja tulehduksista selviää aina, mutta kun opiskelijan mieli järkkyy tai hän uupuu, hän saa odottaa hoitoon pääsyä liian kauan.

Vuodesta 2000 YTHS:n mielenterveyspalvelujen vuosittainen potilasmäärä on kasvanut 54 prosenttia. Kasvu on ollut yli kolminkertainen verrattuna toimipiirin kasvuun. Eli myöskään mielenterveyspuolen henkilökuntaa ei ole riittävästi.

En väitä, että opiskelijoiden mielenterveysongelmat olisivat räjähdysmäisesti kasvaneet. Vaikka mielenterveysongelmat lisääntyvätkin jatkuvasti, tuon 54 prosentin selittää pitkälti myös se, että hoitoon hakeudutaan helpommin kuin ennen, ja se on pelkästään hyvä asia.

Sairauksista kaikkein voimakkaimmin työkykyyn vaikuttavat nykyään mielenterveyden häiriöt ja sama pätee varmasti opiskelukykyyn. Opiskeluaika elämänkaaressa sijoittuu kohtaan, jossa lähes kaikki asiat muuttuvat. Asuinpaikka on uusi, ystäväpiiri on luotava alusta, vanhemmat ja muu perhe eivät olekaan enää lähellä tukemassa, ja opiskelukäytännöt pitää opetella nopeasti.

Liian moni opiskelija kohtaa nämä haasteet yksin. Tällöin mielenterveyden häiriöt usein tulevat esille opiskelua ja ihmissuhteita haittaavina.

Mielenterveyspalveluita ei voida kuitenkaan loputtomasti lisätä. Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon sen vielä: ongelmia täyty ehkäistä ennalta. Opiskelija tarvitsee myös toisenlaisen turvaverkon kuin baariin houkuttelevan pienryhmäohjaajan.

Monesti auttaisi jo se, jos joku yliopiston henkilökunnasta kysyisi mitä kuuluu tai miten jaksat.

Yliopistossa korostetaan aina sitä, että siellä kukaan ei katso perään eikä huolehdi kenenkään opinnoista. Kaikesta täytyy pysyä selvillä itsekseen. Koko ajatushan on aivan järjetön, sillä onhan työelämässäkin esimies.

Yksi lääke tähän koko vyyhtiin on opintojen ohjaus. Siihen ei tällä hetkellä panosteta tarpeeksi. Jos opiskelijalla olisi edes yksi henkilö, joka tietäisi hänen taustansa ja tarpeensa ja osaisi neuvoa jo ennen kuin opiskelija ahdistuu, voitettaisiin sillä jo paljon.

En tiedä kuka tämän kaiken tehokkuusajattelun ja yksin pärjäämisen on keksinyt, mutta voin kertoa, että tosielämässä ne eivät toimi. Koska kovat keinot eivät toimi, voidaanko jo ottaa käyttöön pehmeämmät, esimerkiksi inhimillisyys ja välittäminen?

Sanna Isopahkala

Keskustan opiskelijaliiton varapuheenjohtaja
luokanopettajaopiskelija

Julkaistu Suomenmaassa 2.10.2007

Keskustelija 1/2007

Keskustelija 1/2007

Juha Iso-Aho: Taikoja ja muutoksia

Maaliskuussa käytyjen eduskuntavaalien tuloksen kaikki tämän kirjoituksen lukijat varmaankin tuntevat. Keskusta menetti ääniä, mutta voitti silti vaalit säilyttäen suurimman puolueen asemansa. Toinen vaalien lopputulos on kuitenkin taas jäänyt hetken ihmettelyn jälkeen pimentoon.

Nuorten äänestysaktiivisuus jatkoi jälleen laskuaan ja tällä kertaa enää kaksi alle 30-vuotiasta kansanedustajaa valittiin Eduskuntaan. Tämän päivän paavoväyrysiä ja erkkituomiojia, siis suunnilleen vaahtosammuttimen kokoisena Eduskuntaan ensikertaa valittuja poliitikkoja on yhä harvemmassa. Syynä tähän ei ole pullamössösukupolven jonkinlainen huonommuus suuriin ikäluokkiin verrattuna, vaan se kokonaisvaltainen muutos asenteissa, joka 80-luvulla johti politiikan sulkemiseen kokonaan koulujen ulkopuolelle.

Kun nuoria ei koulussa riittävästi perehdytetä kansalaisvaikuttamiseen, demokratiaan ja politiikkaan, ei se muutamia hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta myöskään jaksa kiinnostaa ennen keski-ikäistymistä. Tätä kautta myös nuorten äänen esille tuominen on yhä vaikeampaa (arvokkaasti) harmaantuvassa eduskuntalaitoksessamme. Onhan se kivaa ja mukavaa, että nuorisojärjestöjä kuullaan heitä koskevien lakien valmisteluvaiheessa, mutta onko sillä oikeasti jotain merkitystä mitä nuoret sanovat, jos he eivät saa näkemyksilleen tukea kansanedustuslaitoksen sisältä?

Suomessa tarvitaan politiikan tuomista takaisin kouluihin. Tämä on välttämätöntä paitsi asioita syvällisesti tuntevien nuorisopoliitikkojen “tuottamiseksi”, niin myös yleisen politiikkaa kohtaan tunnetun kiinnostuksen lisäämiseksi. Mitään valtavaa ja yhtäkkistä muutosta ei kuitenkaan ole syytä odottaa. Valtaosa nuorisosta ei yks kaks heitä pleikkareita seinään ja ryhdy politikoimaan kaikkena vapaa-aikanaan, eikä se minun mielestäni olisi pitkällä tähtäimellä edes toivottavaa. Sen sijaan yleisen tietoisuuden lisääminen kasvattaisi samalla nuorten kiinnostusta myös vähemmän itseä sitoviin vaikuttamisen muotoihin, kuten äänestämiseen.

Tämän johdosta yhteiskunnallisten aineiden osuutta tulee Suomessa lisätä niin perus-, kuin toisen asteen koulutuksessakin. Samalla nuorille tulee antaa enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa oman koulunsa ja elinympäristönsä asioihin. Yhtenä tärkeänä keinona vaikutusmahdollisuuksien ja kiinnostuksen lisäämiseen toimisi äänestysikärajan laskeminen kunnallisvaaleissa 16 ikävuoteen.

Keskustan puoluevaltuuskunta otti äänioikeusikärajan laskun puolesta kantaa viime marraskuussa Porissa. Kannanotossa todetaan yksiselitteisesti, että 16-vuotiaiden äänioikeutta on kokeiltava jo vuoden 2008 kunnallisvaaleissa. Myös vaaliohjelmassamme tavoitteeksi julistettiin äänioikeusikärajan laskeminen 16 vuoteen kunnallis- ja seurakuntavaaleissa.

Mikäli näiden tavoitteiden eteen aiotaan tällä hallituskaudella jotain tehdä, niin nyt alkaa olla jo kiire. Seuraaviin kuntavaaleihin on aikaa enää reilu vuosi. Tuolloin 16-vuotiaiden äänestämistä on puoluevaltuuskunnan kannan mukaan jo kokeiltava jossakin päin Suomea. Samalla on kuitenkin tehtävä päätös myös yhteiskunnallisten aineiden osuuden lisäämisestä kouluissa, sillä nämä kaksi tekijää ovat kiinteästi kytköksissä toisiinsa. Ilman tietoa eri vaihtoehdoista ja ilman, että kansalaisvaikuttaminen tuodaan lähelle ihmistä, eivät nuoret sen paremminkin kuin aikuisetkaan lähde äänestämään.

Joten eiköhän kääritä hihat ja ruveta kerrankin muuttamaan asioita pitkällä tähtäimellä? Jos ei muusta syystä, niin ainakin siksi, etteivät vain keksisi seuraavien eduskuntavaalien alla pistää pystyyn vaikkapa äänestysaktiivisuuskampanjaa jolla ongelma kuin taikaiskusta taas kerran ratkaistaan…

Juha Iso-Aho

Puheenjohtaja

Keskustan Opiskelijaliitto

Tuomas Vanhanen: Vetoomus siementen saamiseksi

Keskustaopiskelijat haluavat nyt tehdä osuutensa pelätyn järjestökoneiston kunnostamiseksi.

Hyvät aatesisaret ja -veljet: sitä niittää, mitä kylvää. Keskustalaisen kansanliikkeen järjestökoneisto on vuosikymmenien ajan aiheuttanut hämmennystä poliittisissa kilpailijoissamme. Lienee kuitenkin selvää, että koneistomme on alkanut nitisemään ja natisemaan inhottavalla tavalla. Kunniakkaasti harmaantuva kenttäväki olisi yhtäällä ja toisaalla jo valmis siirtämään vetovastuun nuoremmilleen, mutta tämän aikakauden nuoria ei juurikaan mikään asia voisi kiinnostaa vähempää kuin politiikka.

Kahvipöydissä myös nuoret puhuvat aktiivisesti ajankohtaisista ilmiöistä ja ovat lähtökohtaisesti edelleen kiinnostuneita elinympäristönsä tapahtumista. Tämä ei kuitenkaan realisoidu poliittiseksi toiminnaksi. Outolintuja me nuoret poliittisesti aktivoituneet olemme ikäistemme silmissä. Ei tässä maassa enää ole normaalia, että joku olisi kiinnostunut yhteisten asioiden hoitamisesta.

70-luvun radikalismista en haaveile, mutta on kieroutunutta, jos nuoren politiikan harrastajan ajatusten taustalla nähdään ainoastaan oman edun tavoitteleminen ja pyrkyryys.

Voimme omalla toiminnallamme vaikuttaa siihen, että politiikkaan osallistumisesta tulee jälleen sosiaalisesti hyväksyttävä harrastus. Politiikka on harrastus siinä missä jalkapallo tai partio, mutta vasta kun itse siihen uskomme. Edistyksen lippua ei tule piilotella, mutta on muistettava harrastukselle tyypillinen piirre: kaikista junnuista ei koskaan tule ammattijalkapalloilijaa. Samoin jokaisesta poliittisesti aktiivisesta nuoresta ei tarvitse tulla kansanedustajaa. Harrastaa voi siitä huolimatta edelleen vaikkapa piirikunnallisissa.

Yliopistoissa kautta maan on kasapäin keskustalaisissa kodeissa kasvaneita nuoria. Keskustan Opiskelijaliiton resurssit markkinoida yliopistoilla toimintaamme ovat kuitenkin rajalliset. Vaikka meillä on toimivia osastoja eri puolilla Suomea, emme yksinkertaisesti tavoita kaikkia potentiaalisia jäseniämme.

Jotain toimintamme mielekkyydestä kertoo se, että lähestulkoon poikkeuksetta kaikki toimintaamme mukaan tulleet ovat viihtyneet Keskustaopiskelijoissa opiskeluaikansa loppuun saakka. Toimimme Keskustalle perinteisesti kovin vaikeilla kaupunkialueilla, mutta olemme monella paikkakunnalla onnistuneet saamaan hyvin organisoidun toiminnan ansiosta vankan aseman. Vaikutamme tehokkaasti monen yliopiston hallinnossa ylioppilaskuntien kautta.

Tässä ei kuitenkaan vielä kaikki! Opiskelijapolitiikan harrastamisen lisäksi tehtävänämme on luoda innoittava kasvuympäristö tuleville keskustavaikuttajille. Meidän seurassamme korkeakouluopiskelija voi suorittaa käytännön harjoittelun vaikuttamisesta. Muutaman vuoden jälkeen hyvien ystävien lisäksi mukaan on taatusti tarttunut jokaisen työnantajan arvostamia neuvottelu-, esiintymis- ja verkostoitumistaitoja.

Joten vaikka aikomuksemme ei olekaan oman edun tavoitteleminen, niin ei tässä oppimattakaan voi olla. Ennen kaikkea parhaimmillaan onnistumme sytyttämään elinikäisen kiinnostuksen politiikkaan. Monet jäsenistämme päätyvät opintojensa jälkeen vähintään paikallisyhdistyksen aktiiviksi.

Tavallisesti opiskelijat ovat kiinnostuneita seuraamaan yhteiskunnan tapahtumia omaa opintoalaansa laajemmin. Silti tyypillinen jäsenemme on vasta yhteydenottomme jälkeen havahtunut mahdollisuuteen vaikuttaa myös kahvipöydän ulkopuolella. Erityisesti ylioppilaskuntien edustajistovaalien, siis opiskelijoiden omien kunnallisvaalien, myötä moni on jäänyt mukaan toimintaamme.

Kuluvana syksynä järjestettävät edustajistovaalit tarjoavatkin meille loistavan mahdollisuuden jatkaa keskustalaisen arvomaailman vankistamista opiskelijoiden keskuudessa.

Keskustaopiskelijat haluavat nyt tehdä osuutensa pelätyn järjestökoneiston kunnostamiseksi. Toivon, että helpotatte urakkaamme ilmoittamalla yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa opiskelevien keskustahenkisten läheistenne yhteystietoja pääsihteerillemme. Teillä on meille kullanarvoista tietoa pitäjänne nuorten sijainnista.

Luonnollisesti kaikki korkeakouluopiskelijat saavat tulla mukaan toimintaamme ilman välikäsiäkin. Osastojen yhteystiedot löytyvät osoitteesta www.keskustaopiskelijat.fi.

Tuomas Vanhanen

Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen jäsen
 

Panu Litmanen: Suomi, valittamisen suurvalta

Jos suomalaisen kansanvallan tilaa pystyttäisiin mittaamaan ihmisten mielipidekirjon esilletulolla, demokratian toimivuudesta ei liene suurta huolta. Vaikka tilastointiin ja numeroihin päihtyneenä aikanamme ei toistaiseksi ole kehitelty luotettavaa menetelmää valittamisen tieteelliseen analysointiin, karkea tuntuma on, että valittaminen ei ainakaan ole vähenemään päin. Taloustiede opettaa, että ihmisen tarpeet ovat loputtomat. Valittamisen tiede voisi opettaa, että ei ole olemassa niin pientä asiaa, etteikö siitä voisi valittaa.

Valittajia voi luokitella monella tavalla. Vähiten valittavassa päässä ovat satunnaiset valittajat, siis sellaiset ihmiset, jotka ovat pääosin tyytyväisiä, mutta löytävät silloin jonkun polttavan epäkohdan, joka vaatii ehdottomasti reagointia. Ihmisen synnynnäisen itsekkyyden huomioon ottaen ei ole yllättävää, että epäkohdan korjaaminen vaikuttaisi suoraan satunnaisten valittajien elämän laatua parantavasti. Mittaluokaltaan satunnaisten valittajien huomioimat epäkohdat ovat useimmiten melko pieniä. Kotitielle on ehdottomasti saatava ajohidaste, jotta oma kullannuppu voisi rauhassa temmeltää pihalla ilman auton alle jäämisen pelkoa. Jos satunnaiset valittajat kokoontuvat yhteen ennen valittamista, saattaa tuloksena olla astetta villimpi ehdotus kuten tienpätkän sulkeminen toisesta päästä.

Paljon suurempi ja hienosyisempi ryhmä on ammattivalittajat, jotka voidaan helposti jakaa kolmeen alaryhmään sekä yhteen erityisryhmään. Ensimmäinen alaryhmä on ikäihmiset, joiden huolenaiheet liittyvät hyvin usein perustoimeentuloon, käytännössä kansaneläkkeen pienuuteen. Näiden ihmisten mukaan syylliset tähän onnettomaan asiaintilaan on erittäin helppo löytää. Itselleen etuja kahmivien ja kansasta vieraantuneiden poliittisten päättäjien vika on, että ikäihmiset joutuvat sinnittelemään pelkästään pienen kansaneläkkeen varassa.

Nimimerkkivalittajat eivät välttämättä ole varsinainen alaryhmä, mutta tietyt erikoispiirteet erottavat heidät muista vapaa-aikansa valittamiseen uhraavista ihmisistä. Nimimerkin suojista valittamisella on pitkät perinteet. Nimimerkki turvaa henkilöllisyyden ja antaa rohkeutta ilmaista asiansa ilman pelkoa siitä, että vaikkapa lähikaupan kassa reagoi poikkeuksellisen voimakkaaseen kannanottoon. Suomalaiselle ujoudelle tyypillistä on, että kasvokkain kohdatessa nimimerkkikirjoittelija taivastelee säätä, eikä anna pientäkään vihjettä aivolohkossa kolkuttavasta epäkohdasta.

Kokonaan oma ryhmänsä ovat yltäkylläisyyden kyllästämät nuoret valittajat, joille mikään ei riitä. He elävät tässä hetkessä, eivätkä viitsi pysähtyä katsomaan millaiseen yhteiskuntaan ovat sattuneet syntymään. Heille ei merkitse juuri mitään se, että maamme aineellinen elintaso on noussut viimeisen sadan vuoden aikana valtavasti, tuskin edes muistavat edellistä lamaa. Lisää pitäisi saada. Kaikkea. Ja mielellään heti. Pikavippikierteessä rimpuilevatkin valittavat ryöstökorkoja.

Erityisryhmä valittajissa ovat institutionaaliset valittajat, kuten erilaiset etujärjestöt tai ammattiliitot. Tämä valittamisen muoto on erittäin pitkälle jalostettu ja sitä säätelevät erilaiset lait ja asetukset. Yksilön kannalta hyvin toimiva institutionaalinen valittaminen on helppo ratkaisu. Maksamalla jäsenmaksua tai usein vain ilmoittamalla jäsenhalukkuutensa tiettyyn viiteryhmään yksilö voi sysätä valittamisen muiden harteille ja oikeutetusti odottaa, että valittaminen tuottaa häntä hyödyttäviä tuloksia. Institutionaalisen valittamisen kasvu seurailee melko tarkkaan sopimusyhteiskunnan kehittymistä.

Teknologinen muutos on tuonut aivan uudenlaiset mahdollisuudet valittamiseen. Enää ei tarvitse tyytyä pyhäpäivän kirkonmäellä tapahtuvaan valitukseen tai satunnaiseen kahvikestivalitukseen, vaan voi käyttää sähköisiä viestintävälineitä. Internetin keskustelupalstat, blogit ja interaktiivisuuteen uskovien tiedotusvälineiden sähköiset mielipideosastot tarjoavat lähes loputtoman määrän keinoja valittaa ympäri vuorokauden, vuoden jokaisena päivänä ja parhaimmillaan sadoille miljoonille ihmisille. Elämme valittajien paratiisissa.

Valittamisen kääntöpuoli on valittamattomuus. Tyytyväiset eivät valita. Huomattava valittajien ulkopuolelle jäävä ihmisryhmä ovat ihmiset, joilla todella olisi valittamisen aihetta. He eivät jaksa tai kykene valittamaan, jolloin valittaminen jää muille. Apua tarvitsevat, mutta sitä itse hakemaan kykenemättömät voivat vain toivoa, että valittajat jaksavat valittaa myös heidän puolestaan.

Panu Litmanen

Keskustan Opiskelijaliiton pääsihteeri ja kansanedustaja Antti Kaikkosen avustaja

Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Suomenmaasssa 7.8.2007

Teemu Karttunen: Miten opiskelijat selviävät kesästä?

Työnteon on oltava aina kannattavaa, sisäinen yrittäjyys pitää saada valjastetuksi jokaisen opiskelijan alitajuntaan.
Pääsääntöisesti kaikki työelämässä olevat odottavat kesäkuukausia, silloin on aika rentoutumisen ja palkallisen kesäloman. Opiskelijan tilanne voi olla päinvastainen, miten välttyä henkilökohtaiselta konkurssilta kesäkuukausien aikana, mistä saada rahat vuokraan ja ruokaan?

Syyskuusta toukokuuhun opiskelijalla on mahdollisuus opintotukeen, joka muodostuu opintorahasta, asumistuesta ja opintolainan valtiontakauksesta. Kesäopintoja suorittamalla voi saada kesäopintotukea, joka on samanlaista kuin opintotukikin. Kuitenkin, jos kesä on pelkkää ahkeraa opiskelua, ei opiskelija välttämättä ehdi ladata sisäistä akkuaan.

Akun lataus on elinehto opintojen edistymiselle syksyllä. Lisäksi on hyvä muistaa, että opintotukikuukausien määrä on rajallinen ja sidonnainen opintosuorituksiin. Jos opintopisteitä ei kerry riittävästi, opintotuen maksu keskeytetään.

Kesäkuukaudet tulee nähdä myös mahdollisuutena. Yritykset tarvitsevat kesätyöntekijöitä, jotta vakituisten työntekijöiden kesälomat saadaan pidettyä lainmukaisesti. Samalla opiskelijat pääsevät soveltamaan koulussa oppimaansa käytännössä. Kesätyössä hankitut kokemukset ja kontaktit voivat olla korvaamattoman arvokkaita valmistumisen jälkeistä työnhakua ajatellen.

Aina koulutusta vastaavia kesätöitä ei ole tarjolla, sillä työt edellyttävät pätevyyttä tai töitä ei yksinkertaisesti ole. Vaikkei kesätyö vastaisikaan täysin opiskelijan opiskelualaa, kannattaa se ottaa vastaan.

Kesätyötä tehdessään saa ajatukset pois opiskelusta ja pääsee kokemaan konkreettisen työnteon hyvät ja huonot puolet. Nämä kokemukset laajentavat kokonaiskuvaa työnteosta ja antavat ehkä mahdollisuuden teorian ja käytännön vertaamiselle myöhemmissä opinnoissa.

Jos kesätyö ei ole alkuunkaan mielenkiintoista, ei sekään välttämättä ole pahasta. Tällöin opiskelumotivaatiota syksyllä ei varmasti tarvitse etsiä, sillä halu opiskelualan töihin pääsemiseen kasvaa kohisten.

Hallitusohjelmassa on maininta opiskelijoiden tulorajojen 30 prosentin korotuksesta 1.1.2008 alkaen. Tämä korjausliike on enemmän kuin tarpeen, sillä tulorajat ovat tällä hetkellä erittäin jälkeenjääneet. Kiitos hallituspuolueille jo ennakkoon, tätä on odotettu!

Työnteon on oltava aina kannattavaa, sisäinen yrittäjyys pitää saada valjastetuksi jokaisen opiskelijan alitajuntaan. Jos opiskelija haluaa pärjätä paremmin töitä tekemällä, ei se ole keneltäkään pois.

Opiskelijoiden tuoma työpanos yhteiskuntaamme on merkittävä. Opiskelijat maksavat veronsa samoin kuin muutkin ja ennen kaikkea tekevät töitä, jotka saattaisivat muuten jäädä tekemättä.

Kuntien tulee tarjota nykyistä enemmän kesätyöpaikkoja ja edesauttaa opiskelijoiden kesätyöpaikkojen saamista myös yksityiseltä sektorilta. Monesti kunnan kesätyön saaminen edellyttää, että opiskelijan tulee olla kirjoilla kunnassa, joka sinänsä on täysin ymmärrettävää.

Pöyristyttävää on se, ettei joissakin kunnissa kesätöitä voi hakea esimerkiksi yli 21-vuotiaat. Alle 21-vuotiaillekin tulee tarjota kesätöitä, mutta parhaaseen lopputulokseen päästään, kun työt jaetaan osaamisen ja soveltuvuuden perusteella.

Tämän edellä mainitsemani epäkohdan takia moni korkeakouluopiskelija joutuu nostamaan toimeentulotukea, siksi etteivät rahat yksinkertaisesti riitä elämiseen kesäaikana. Samaan aikaan voidaan miettiä, millainen osaaminen hukataan, kun esimerkiksi historian opiskelija makailee kotonaan, museossa työskentelyn sijaan.

On ehdottomasti parempi jättää nämäkin toimeentulotuet maksamatta ja pitää mahdollisesti pientä ylimiehitystä museoilla, asiakkaat eivät taatusti valittaisi. Opiskelijat saavat arvokasta, koulutusta vastaavaa työkokemusta ja parhaassa tapauksessa välttävät syrjäytymiskierteen.

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseeni: miten opiskelija selviää kesästä?

Yksinkertaisesti ei siinä muu auta, kun ahkeroida työn tai opintojen parissa ja pitää haave tulevaisuudessa odottavasta palkallisesta kesälomasta kirkkaana mielessä.
Teemu Karttunen KOL:n liittohallituksen varajäsen

Teemu Karttunen: Miten opiskelijat selviävät kesästä?

Pääsääntöisesti kaikki työelämässä olevat odottavat kesäkuukausia, silloin on aika rentoutumisen ja palkallisen kesäloman. Opiskelijan tilanne voi olla päinvastainen, miten välttyä henkilökohtaiselta konkurssilta kesäkuukausien aikana, mistä saada rahat vuokraan ja ruokaan?

Syyskuusta toukokuuhun opiskelijalla on mahdollisuus opintotukeen, joka muodostuu opintorahasta, asumistuesta ja opintolainan valtiontakauksesta. Kesäopintoja suorittamalla voi saada kesäopintotukea, joka on samanlaista kuin opintotukikin. Kuitenkin, jos kesä on pelkkää ahkeraa opiskelua, ei opiskelija välttämättä ehdi ladata sisäistä akkuaan. Akun lataus on elinehto opintojen edistymiselle syksyllä. Lisäksi on hyvä muistaa, että opintotukikuukausien määrä on rajallinen ja sidonnainen opintosuorituksiin. Jos opintopisteitä ei kerry riittävästi, opintotuen maksu keskeytetään.

Kesäkuukaudet tulee nähdä myös mahdollisuutena. Yritykset tarvitsevat kesätyöntekijöitä, jotta vakituisten työntekijöiden kesälomat saadaan pidettyä lainmukaisesti. Samalla opiskelijat pääsevät soveltamaan koulussa oppimaansa käytännössä. Kesätyössä hankitut kokemukset ja kontaktit voivat olla korvaamattoman arvokkaita valmistumisen jälkeistä työnhakua ajatellen.

Aina koulutusta vastaavia kesätöitä ei ole tarjolla, sillä työt edellyttävät pätevyyden tai töitä ei yksinkertaisesti ole. Vaikkei kesätyö vastaisikaan täysin opiskelijan opiskelualaa, kannattaa se ottaa vastaan. Kesätyötä tehdessään saa ajatukset pois opiskelusta ja pääsee kokemaan konkreettisen työnteon hyvät ja huonot puolet. Nämä kokemukset laajentavat kokonaiskuvaa työnteosta ja antavat ehkä mahdollisuuden teorian ja käytännön vertaamiselle myöhemmissä opinnoissa. Jos kesätyö ei ole alkuunkaan mielenkiintoista, ei sekään välttämättä ole pahasta. Tällöin opiskelumotivaatiota syksyllä ei varmasti tarvitse etsiä, sillä halu opiskelualan töihin pääsemiseen kasvaa kohisten.

Hallitusohjemassa on maininta opiskelijoiden tulorajojen 30 prosentin korotuksesta 1.1.2008 alkaen. Tämä korjausliike on enemmän kuin tarpeen, sillä tulorajat ovat tällä hetkellä erittäin jälkeenjääneet. Kiitos hallituspuolueille jo ennakkoon, tätä on odotettu! Työnteon on oltava aina kannattavaa, sisäinen yrittäjyys pitää saada valjastetuksi jokaisen opiskelijan alitajuntaan. Jos opiskelija haluaa pärjätä paremmin töitä tekemällä, ei se ole keneltäkään pois. Opiskelijoiden tuoma työpanos yhteiskuntaamme on merkittävä. Opiskelijat maksavat veronsa samoin kuin muutkin ja ennen kaikkea tekevät töitä, jotka saattaisivat muuten jäädä tekemättä.

Kuntien tulee tarjota nykyistä enemmän kesätyöpaikkoja ja edesauttaa opiskelijoiden kesätyöpaikkojen saamista myös yksityiseltä sektorilta. Monesti kunnan kesätyön saaminen edellyttää, että opiskelijan tulee olla kirjoilla kunnassa, joka sinänsä on täysin ymmärrettävää. Pöyristyttävää on se, ettei joissakin kunnissa kesätöitä voi hakea esimerkiksi yli 21-vuotiaat. Alle 21-vuotiaillekin tulee tarjota kesätöitä, mutta parhaaseen lopputulokseen päästään, kun työt jaetaan osaamisen ja soveltuvuuden perusteella.

Tämän edellä mainitsemani epäkohdan takia moni korkeakouluopiskelija joutuu nostamaan toimeentulotukea, siksi etteivät rahat yksinkertaisesti riitä elämiseen kesäaikana. Samaan aikaan voidaan miettiä, millainen osaaminen hukataan, kun esimerkiksi historian opiskelija makailee kotonaan museossa työskentelyn sijaan. On ehdottomasti parempi jättää nämäkin toimeentulotuet maksamatta ja pitää mahdollisesti pientä ylimiehitystä museoilla, asiakkaat eivät taatusti valittaisi. Opiskelijat saavat arvokasta, koulutusta vastaavaa työkokemusta ja parhaassa tapauksessa välttävät syrjäytymiskierteen.

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseeni: miten opiskelija selviää kesästä? Yksinkertaisesti ei siinä muu auta, kun ahkeroida työn tai opintojen parissa ja pitää haave tulevaisuudessa odottavasta palkallisesta kesälomasta kirkkaana mielessä.

Teemu Karttunen
KOL:n liittohallituksen varajäsen

Hanna Saarni: Huomisen valinnat tehtävä tänään

Keskustalaiseen perinteeseen kuuluu ajatus siitä, että tila tulee jättää vähintään yhtä hyvässä kunnossa – mielellään paremmassakin -  kuin mitä se oli itselle saataessa. Millaisessa kunnossa me aiomme jättää maamme ja maapallomme tuleville sukupolville? Olemmeko valmiita kantamaan vastuumme, ehkä myös luopumaan jostain lastenlastemme tähden?

Sinusta ja minusta voi tuntua mahdottomalta vaikuttaa ilmastonmuutokseen tai suurkaupunkien jätevuoriin. Kuitenkin jokaisen, pienilläkin, valinnoilla on merkitystä: muistatko irrottaa kännykän laturin latauksien välillä, kierrätätkö, valitsetko kaupassa ympäristömerkityn tuotteen, käytätkö julkista liikennettä, tuhlaatko vettä? Pienistä puroista syntyvät valtameret, pienistä karkkipapereista jätevuoret.

Maailman mittakaavassa meidän ratkaisumme tuntuvat pisaralta valtameressä: yksin emme voi pysäyttää ilmastonmuutosta. Voimme kuitenkin näyttää esimerkkiä, olla edelläkävijöitä, tukea ympäristöteknologian kehitystä, olla valmiita silloin, kun muut vasta havahtuvat ja myydä osaamisemme myös muille. Tämä edellyttää rohkeita valintoja, jotka on tehtävä nyt, heti. Esimerkiksi ympäristöystävällisiä ratkaisuja rakentamisessa olisi tuettava selvästi nykyistä enemmän, mikä kasvattaisi niiden kysyntää ja edistäisi tekniikan kehittymistä ja uusien yritysten syntymistä alalle.

Ympäristöpoliittisen keskustelun helmasynti tuntuu olevan, että keskustelu on jumittunut eri energiamuotojen välillä tehtävään valintaan ja uusien energialähteiden kehittelemiseen. Kukaan ei todella ole nostanut esille kysymystä siitä, miten energiankulutusta voitaisiin vähentää. Arkipäivän valinnoilla voimme yhdessä vähentää energiankulutusta merkittävästi, jolloin emme ehkä tarvitsekaan taas uutta ydinvoimalaa. Osa valinnoista on tehtävä myös yhteisillä päätöksillä, esimerkiksi Australiassa päätettiin kieltää hehkulamput. Tämä ei liene mahdoton ratkaisu Suomessakaan.

Globaalien haasteiden lisäksi emme voi ummistaa silmiämme kotimaamme ongelmilta. Tekemämme valinnat näkyvät ensimmäiseksi omalla takapihallamme, jätteet kasvattavat omia kaatopaikkojamme, ilmansaasteet tuntuvat ympäröivässä luonnossa ja Itämeren Suomen rannikolla olevista ongelmista on turha syyttää yksin Pietarin päästöjä tai Puolan maataloutta. Rannikolla lilluvien levälauttojen syy löytyy paljon lähempää.

Osa ympäristöratkaisusta vaatii taloudellista panostamista, mutta osa merkitsee myös säästöä. Ympäristöystävällinen ratkaisu on usein myös taloudellinen, ainakin pitkällä aikavälillä. Lisäksi vahinkojen ennalta ehkäiseminen tulee halvemmaksi kuin jälkikäteinen. On myös muistettava, että vahingot voivat olla peruuttamattomia, eivätkä korjattavissa millään summalla. Sukupuuttoon kuolleita lajeja emme saa koskaan takaisin, eikä ilmastonmuutoksen vaikutuksia korjata vuosikymmenessä, eikä sadassakaan.

Taloudellinen menestyminen ja ympäristöstä huolehtiminen eivät saa olla, eivätkä ole toisensa poissulkevia valintoja. Ympäristöosaamisen lisäksi voimme myös matkailun saralla hyötyä puhtaasta luonnosta: puhdas luonto, hiljaisuus ja laajat asumattomat tai harvaan asutut alueet eivät ole itsestäänselvyys monessakaan maassa. Matkailun edistämisessä on kuitenkin tämän hetkistä enemmän kiinnitettävä huomiota luontoarvojen turvaamiseen.

Luonnolla on itseisarvoa, jota ei voi rahalla tai millään muullakaan mittarilla mitata. Emme ole vastuussa pelkästään siitä mitä teemme, vaan myös siitä, mitä jätämme tekemättä. Kuten perustuslakimme 20 §:ssä säädetään: vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Keskustalla on nyt ympäristöministerin painava salkku ja vastuu kannettavanaan. Toivon, että se näkyy myös päätöksenteossa rohkeina, näkyvinä ratkaisuina. On psykologista harhaa ajatella, että meillä on aikaa torjua ilmastonmuutosta tai muita merkittäviä ongelmia 10 tai 20 vuotta. Aika on nyt. Sinä, minä ja me teemme valinnat. Luonto on lainassa lapsiltamme.

Hanna Saarni
Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen varajäsen
 

Juha Jäämaa: Mikä on parasta ihmisille?

Kunta- ja palvelurakenneuudistus eli Paras-hanke on tähän mennessä suurin kunnallishallinnon ja -palveluiden uudistus Suomen historiassa. Säädösten mukaisesti hankkeen tarkoituksena on vahvistaa kunta- ja palvelurakennetta, edistää uusia palveluiden tuotantotapoja ja organisointia, uudistaa kuntien rahoitus- ja valtionosuusjärjestelmiä sekä tarkistaa kuntien ja valtion välistä tehtävänjakoa siten, että
kuntien vastuulla olevien palveluiden järjestämiseen ja tuottamiseen sekä kuntien kehittämiseen on vahva rakenteellinen ja taloudellinen perusta tulevina vuosikymmeninä.

Aikamääre tulevina vuosikymmeninä tarkoittaa, että rakenneuudistus on kauaskantoinen, eikä perusta siten voi olla heppoinen. Silti aikataulu on tiukka, vaikka hanke lain mukaisesti kestääkin vuoteen 2012 saakka. Tiukkuudesta voidaan puhua etenkin niiden seitsemäntoista kaupunkiseudun kohdalla, jotka laissa on erikseen velvoitettu tekemään
uudistamissuunnitelma tämän vuoden elokuun loppuun mennessä.

Paras-hanke keskittyy siis kuntien taloudellisen tilanteen parantamiseen ja rakenteiden kehittämiseen suurempien yksiköiden muodossa. Suurempi yksikkö on yhtä kuin yhdistyneet kunnat tai yhteistoiminta-alue. Suuremmat yksiköt tulevat keskimäärin
edullisemmiksi. Mutta jo tällä hetkellä ihmiset kokevat uudet suuremmat palveluyksiköt kovin etäisinä. Tämä on mielestäni koko hankkeen ongelma ja kulmakivi: etusijalla ovat taloudelliset seikat ihmisten ja heidän tarpeidensa sijaan. Lisäksi hankkeen valmistelu vie
runsaasti aikaa ja resursseja.

Koen, että palvelurakenteen uudistamisessa tärkeintä pitäisi olla palvelujen laadun takaaminen ja palvelujen tuominen lähelle niiden käyttäjiä, myös fyysisesti. Erityisesti väestön ikääntymisen takia. Yhteistoiminta-alueiden ja uusien kuntien sisällä tämä tuskin toteutuu tasa-arvoisesti, vaan palvelut kustannussyistä keskitetään yhteen paikkaan. Sinne, missä suurin olemassa oleva yksikkö sijaitsee. Tämä taas vaikeuttaa palvelujen käyttöä etenkin pitkien välimatkojen alueilla, ja luo tyytymättömyyttä ja epäarvoisuutta palveluiden käyttäjien eli ihmisten keskuuteen. Palvelujen tason määrittää se
millaiseksi ne mielletään.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen valmistelu on kuormittanut valmisteluun osallistuneita paljon. Esimerkkinä valmistelun vaativuudesta ja vaikutuksista on Kuntien eläkevakuutuksen ja Suomen kuntajohtajien tekemä tutkimus, jonka mukaan Paras-hanke on teettänyt kuntajohtajille runsaasti ylimääräistä työtä normaalien virkavelvollisuuksien lisäksi sekä aiheuttanut sitä kautta stressiä. Tutkimus käsitteli ainoastaan kuntajohtajia, joten voi vain arvailla miten hanke on kuormittanut kuntien muita virkamiehiä sekä
luottamushenkilöitä. Tilanne on luonnollisesti hankalin pienissä kunnissa, joissa työvoimaa muutenkin on vähän.

Kokonaan oma lukunsa on pääkaupunkiseudun neljän kunnan eli Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten muodostama yhteistoiminta-alue. Näissä kaupungeissa tehdään jo nykyisellään paljon seudullista yhteistyötä ja palvelut tuotetaan suurissa yksiköissä minimihinnalla. Palvelujen saaminen kestää toisinaan kauan ja laatu vaihtelee. Nyt palvelutuotantoa ollaan yhdistämässä ja tehostamassa entisestään eli suurentamassa tuotantoyksikköjä edelleenkin. Ja sitä kautta palvelut siirtyvät yhä kauemmaksi niiden käyttäjistä. Osassa kaupungeista haaveillaan jopa yhdistymisestä yhdeksi isoksi metropolialueeksi, joka vielä olisi kansainvälisessä kehityksessä mukana pysymisen edellytys. No, kansainvälisyys ei sentään kuulu Paras-hankkeeseen.

Toivon suuresti, että Paras-hanketta eteenpäin vietäessä tullaan ottamaan entistä enemmän huomioon myös loppukäyttäjät, eli ihmiset. Heidän tyytyväisyytensä määrää hankkeen onnistumisen, ja sitä kautta perustan tulevalle.

Juha Jäämaa
Keskustan opiskelijaliiton liittohallituksen varajäsen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 27.6. 

Salla Remes: Opiskelijapolitiikka kouluttaa uusia päättäjiä

Erityisen tärkeää on saada vaaleihin ehdolle oikeat ihmiset.

Ylioppilaskunnissa valmistaudutaan syksyn koitokseen, edustajistovaaleihin. Edustajistovaalit pidetään marraskuussa ja niissä valitaan ylioppilaskuntiin edustajisto, joka pitää ylintä päätösvaltaa yliopisto-opiskelijoiden asioista.

Edustajistovaaleihin valmistautuu myös keskusta ja erityisesti nuoret keskustalaiset opiskelijat. Jälleen on näytön paikka!

Äkkiä voisi ajatella, että opiskelijapolitiikka on turha hiekkalaatikko. Opiskelijalle ylioppilaskunnassa aktiivisesti toimiminen opettaa kuitenkin paljon. Vaikka kaikista ei ammattipoliitikkoja voikaan tulla, on Keskustan Opiskelijaliitostakin noussut näyttävä kaarti tämän päivän eturivin päättäjiä.

Opiskelijaliiton seitsemänkymmenvuotisen historian kunniaksi ei kuitenkaan ole varaa heittäytyä tuleen makaamaan. On aika jälleen rekrytoida uusia aktiivisia tulevaisuuden nimiä tänä syksynä.

Keskustan Opiskelijaliitto lähtee edustajistovaaleihin hyvistä asemista. Viime vaaleissa noustiin vahvasti, jopa veret seisauttavasta vaalivoitosta voitiin puhua. Vahvinta nousu oli pienemmissä yliopistoissa.

Erityisesti Joensuun ylioppilaskunnassa noustiin vahvasti. Näihin vaaleihin lähdetään jälleen voittamaan. Tätä varten tarvitaan vahvaa työtä kampuksilla. Taikatemppuja vaalivoittoihin ei ole, vaan voiton saaminen vaatii sitkeyttä.

Erityisen tärkeää on saada vaaleihin ehdolle oikeat ihmiset. Edustajistovaalit ovat kaverivaalit, eli niissä eniten ääniä saa se, jolla on eniten kavereita. Poliittiset meriitit eivät näissä vaaleissa välttämättä paina.

Vaaliteemoina Keskustan Opiskelijaliitto luottaa siihen, että oma osaaminen näkyy. Liitto on ollut pitkään vahva koulutus- ja sosiaalipolitiikassa, ja näillä alueilla ollaan vahvasti esillä nytkin. Jotain uutta ja ehkä lainattuakin on, kuten hyvässä liitossa ainakin.

Keskustalaiset opiskelijat haluavat olla nostamassa ulkomaalaisten opiskelijoiden asemaa. Piikkinä puolueen lihassa tai ei, liitto vastustaa lukukausimaksuja. Haluamme korostaa erityisesti liitossa aktiivisesti toimivien, mutta vielä kansalaisuutta vailla olevien opiskelijoiden asemaa.

Myös ympäristöasiassa opiskelijat haluavat nostaa osaamistaan ja perinteitään esille. Keskustan Opiskelijaliittohan on perinteisesti ollut varsin vihreä liitto. Tässä halutaan nousta esille jälleen. Opiskelijaliiton toiminnan aktiivisuudessa on ollut luonnollisesti suhdannevaihteluita. Nyt vaikuttaa kuitenkin selkeästi siltä, että keskustalaiset opiskelijat ovat vahvassa nousussa.

Ohjelmatyö, vilkas keskustelu ja aktiivisten osastojen toiminta kertovat hyvää. On kuulunut kentältä kommentteja, että toimintahan alkaa olla kuin ”vanhoina hyvinä aikoina”. Tämä kiitos lämmittää aktiivin mieltä.

Edustajistovaaleissa nouseville, nuorille poliitikonaluille löytyy varmasti jatkossa Keskustassa tilausta. Kunnallisvaalit ovat ovella ja nuoria tarvitaan niissä mukaan paljon. Kunnallisvaaleissa nuorilla on mahdollisuus saada kokemusta ja näkyvyyttä tulevia koitoksia varten.

Keskustan Opiskelijaliitto ei lähde vaalitaistoon taitamattomasti. Liiton kampanjaa tekevät mainosalan ammattilaiset ja teemojen lisäksi tarkkaan on mietitty myös vaalimateriaali.

Myös ehdokkaita halutaan kannustaa tekemään henkilökohtaista kampanjaa. Jokaisessa liiton osastossa tehdään oman näköinen kampanja. Liitto haluaa erottua edukseen positiivisella tavalla.
Opiskelevien keskustalaisten haasteet ovat jokaisessa ylioppilaskunnassa erilaiset. Isommilla paikkakunnilla on usein vastassa negatiivinen asenne politiikkaan. Keskustalainen opiskelijapolitiikka on kuitenkin politiikkaa, joka ottaa koko ylioppilaskunnan edun huomioon.

Rakentava asenne asioihin ja yhteistyön painottaminen ovat olleet ominaista edustajistoryhmille. Tämä oli myös se syy, miksi viime vaaleissa niin moni lähti ehdolle Keskeisten listalle. Keskeiset on ylioppilaskunnassa yleisimmin opiskelijaliiton listan nimi.

Edustajistovaaleissa ehdolle lähteminen ei vaadi vahvaa tietämystä ylioppilaskunnasta. Edustajistossa tehdään opiskelijapolitiikkaa ja opetellaan asioita samalla. Ehkä juuri siksi opiskelijapolitiikka on sitä värikkäintä politiikkaa ja sen käänteet ovat monenlaisia. Parasta on se, että oppii tuntemaan mukavia ihmisiä.

Keskustan Opiskelijaliiton edustajistovaalikampanjat käynnistyvät syksyllä. Liitto tarvitsee kampanjalleen niin puolueen kunnallisjärjestöjen kuin nuorisojärjestöjenkin tuen. Toivomme, että otatte yhteyttä ja kerrotte hyvistä ehdokkaista. Rakennamme keskustalaista tulevaisuutta myös edustajistovaaleissa.

Salla Remes
Keskustan Opiskelijaliiton
varapuheenjohtaja

Edustajistovaalipäällikkö 2007

Tuomas Vanhanen: Tervetuloa kasvamaan soihdunkantajiksi

Sa soihtu, kauas kaaokseen
sun viemme päällä päämme.
Päin astumme me pimeyteen
ja tyhjyyden me näämme.
Mut vanan jätät välkkyvän,
miss’, soihtu, auot yötä.
Hän näkee meitä enemmän,
ken seuraa meidän myötä.

Ylioppilaat, tulevana lauantaina pääsette riemuitsemaan. Palkkioksi uutterista nuoruusvuosistanne saatte painaa päähänne valkolakin. Osa teistä pitää kesän jälkeen opiskelusta välivuoden tai useamman, hankkien samalla arvokasta elämänkokemusta. Ympäröivä yhteiskunta painostaa kuitenkin siirtymään mahdollisimman nopeasti takaisin opintojen pariin. Sillä työskentely kaupassa tai kouluavustajana ei ole kuulemma kansantalouden kannalta riittävän tuottavaa. Montakohan suomalaista yritystä joutuisi laittamaan lapun luukulle, jos välivuottaan pitävät nuoret sekä opiskelijat eivät enää olisikaan käytettävissä joustavana työvoimareservinä?

Kolmasosa teistä siirtyy heti korkeakouluihin ja valtaosa lopuista aikanaan. Olette astumassa itsellenne kokonaan uudenlaiseen maailmaan – teistä on tuleva tiedeyhteisön jäseniä. Yhteisön jäseninä saatte nauttia akateemisesta vapaudesta eikä kukaan enää päätä puolestanne, vaan teette itse valintanne. Vapaus kuitenkin samalla velvoittaa kasvamaan sen oikeaoppiseksi käyttäjäksi. Joudutte ottamaan jatkossa yhä suuremman vastuun tekemisistänne.

Täysivaltaisina jäseninä teillä on myös oikeus vaatia. Me opiskelijat emme ole viime vuosina kunnostautuneet tämän oikeuden käyttämisessä. Olemme katsoneet sormiemme läpi, kun opintojemme laatu heikentynyt. Opettajaa kohden meitä opetettavia on nyt selvästi aiempaa enemmän. Opiskelijamäärien kasvaessa joukkoomme mahtuu myös enemmän niitä, jotka tarvitsisivat vahvistusta opiskelukykyynsä. Olemmeko olleet lojaaleja näille ystävillemme vai olemmeko vain hyväksyneet puutteet ohjauksessa? Emme ole myöskään vaatineet opettajiamme kehittämään keskiaikaisia opetusmetodejaan vastaamaan kasvatustieteilijöiden hyväksi toteamia käytäntöjä. Toisaalta emme ole huomioineet työtaakan alle nääntyvää opetushenkilökuntaakaan. Niin ikään olemme kaikessa hiljaisuudessa hyväksyneet tehottomat investoinnit osaamispääomaamme. Vai mitkä ovat perustelut sille, että ”nomeja” korkeakoulutetaan liukuhihnan taakse istumaan? Ei meitä ole haitannut sekään, että tutkintojamme ei ole päivitetty vastaamaan työelämän muuttuneita tarpeita. Yliopisto-opiskelijoiden suuri massa ei työllisty tutkijoiksi vaan meistä tulee asiantuntijoita eri aloille. Missä vaiheessa meille opetetaan asiantuntijan tehtävissä tarvittavia projektisuunnittelun ja -hallinnan taitoja? Entä neuvottelutaitoa? Barrikadille meidät opiskelijat on saanut nousemaan korkeintaan huoli sosiaalisista etuuksistamme.

Opiskelijaliikettä onkin vaivannut sama pöhöttyneisyys kuin yliopistoja ylipäätänsä. Koko yhteisöltämme puuttuu palava tekemisen meininki. Nyt olemme sortumassa itsepetokseen kuvittelemalla huippua syntyvän yksinomaan naittamalla yksiköitä yhteen. Ei huippua synny nyt eikä tulevaisuudessakaan ilman motivoituneita opettajia ja opiskelijoita.

Haluankin toivottaa, teidät uudet ylioppilaat, muuttamaan luutuneita käytäntöjä. Teillä on tuorein silmin mahdollisuus havaita ongelmia arjen perusasioissa. Ottakaa rohkeasti vaatelias paikkanne yhteisössä ja auttakaa yhteisöämme kehittymään. Älkääkä antako lupaa tehdä meistä opiskelijoista nöyristeleviä asiakkaita. Muistakaa kuitenkin, että soihdunkantajien rooli on vastuullinen ja haastava.

Hän näkee valon edessään,
mit’ emme koskaan nää me,
tien löytää yönsä hämärään,
me tietä vaille jäämme.
Mut soihtuamme kantaen
ei uuvu askeleemme.
Vuossatain kautta kansojen
me valonpiirin teemme.

V.A. Koskenniemi: Soihdunkantajat

P.S. Monessakohan mediassa muistetaan tänä keväänä ammattiin valmistuneita? Arvon hekin ansaitsisivat.

Tuomas Vanhanen
Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen jäsen

Sanna Isopahkala: Sitoutumiskammoiset lama-ajan lapset

Sitoutumiskammoiset lama-ajan lapset

”Vältellyt valmistumista ja sitoutumista” kertoi vanha koulukaveri koulukaverit.com –sivuilla. Tein pikaisen tutkimuksen siitä, mika on entisten koulukavereiden elämäntilanne. Selailin yhtäaikaa ala- ja yläasteella olleiden kertomuksia, ja ajattelin, että harvapa meistä on asettunut aloilleen. Useat olivat kokeilleet yhtä jos toistakin koulua, aloittaneet ja jättäneet kesken, ja vieläkin välttelevät valmistumista. Ja kuitenkin se kolmekymppinen alkaa olla lähempänä kuin kaksikymmentä.

Myönnän, että pidin itsekin välivuosia oikeastaan kaikissa mahdollisissa väleissä. Jo yläasteen jälkeen menin vuodeksi kansanopistoon opiskelemaan kuvataiteita. Lukion suoritin kyllä normien mukaan kolmessa vuodessa, niin kuin useimmat muutkin, mutta kirjoitusten jälkeen en tiennyt yhtään mitä haluaisin seuraavaksi. Enkä edes stressannut sitä. Etsin töitä ja pääsinkin kouluavustajaksi erityisluokkaan. Keväällä olin valmis antamaan periksi kutsumukselle ja hain luokanopettajakoulutukseen.

Poikkean asiasta tämän kerran, ja mainitsen tässä, että valtio voisi kyllä jotenkin palkita ne tuhannet ylioppilastytöt ja –pojat, jotka vuosittain tekevät ilmaista työtä 30h/vko kouluavustajana. Palkka, eli työmarkkinatuki, on saman verran kuin sillä, joka ei tee mitään. Useimmat maksavat itse avoimen yliopiston opintonsa, jotta saisivat välivuodesta mahdollisimman paljon irti. Miksi heidän täytyy käydä tämä kaikki ruljanssi ennen opiskelujen aloittamista? Siksi, että opintojen ohjaukseen ei edelleenkään panosteta tarpeeksi, harva valkolakkinen tietää mitä kaikkea on tarjolla ja mitä kaikesta tarjotusta haluaa. Toisekseen, he ovat ahkeria ja kunnianhimoisia, ei mitään pullamössöporukkaa. Lisäksi tietyille aloille yliopistoon ei pääsekään noin vain. Aikanaan minun koulutusohjelmaani pääsi 4% hakijoista, eikä se liene paljoa muuttunut. Että repikää siitä.

- Kun ne ei valmistu, niin menisivät edes naimisiin ja perustaisivat perheen, kuulin kerran jonkun puuskahtavan. Niin, miksi ne eivät edes mene naimisiin, ne nykyiset kolmeakymmentä lähestyvät? Siksi, että he ovat sitoutumiskammoisia lama-ajan lapsia. Eräs poika kertoi, ettei voinut ajatellakaan kosivansa tyttökaveriaan ennen kuin oli varma työpaikka valmistumisen jälkeen. Kun muisti lapsuudesta sen, että firma meni nurin, äiti istui lieden ääressä ja itki. Isä ei puhunut lapsille enää, ja yhtäkkiä kaikille ei riittänytkään talvikenkiä.

Muistan minäkin sen, kun kouluihin tuli uusiopaperivihot, joihin ei lyijykynän jälki meinannut tarttua millään. Opettaja kertoi vakavana, että nyt on lama, ja kaikesta täytyy säästää. Eikä kukaan oikeastaan selittänyt, mitä lama tarkoittaa. Lapsesta se kuulosti lomalta, mutta sitä se ei totisesti ollut. Ja olihan niitä paljon, niitä perheitä, joissa vanhemmilta loppui työt ja joitakin puheenaiheita täytyi vältellä. Kun jonkun isä tai äiti teki itsemurhan, niin piti teeskennellä, ettei kukaan tiedä mitään. Opettajia lomautettiin vähän väliä ja luokassa tehtiin itsenäisesti tehtäviä. Tehtäväkirjoja ei ollut ja kaikkiin ruokiin laitettiin hillosipulia. Näitä pikkuasioita paljon vakavampaa on se turvattomuuden ja epävarmuuden tunne, joka jäi jonnekin alitajuntaan elämään.

Meitä on nimitetty ”kaikki mulle heti”-sukupolveksi, mutta kärsivällisesti me olemme joitakin asioita odottaneet. Ensin opiskelupaikkaa, sitten työpaikkaa, ja miten sen perheen uskaltaisi perustaa, koska mitä jos käy samoin kuin silloin 90-luvulla? Aikuistuminen ja kaikki siihen kuuluva pelottaa. Siksi nyt onkin korkea aika puhua vanhemmuuden ja sitoutumisen hyvistä puolista. Myös työelämän pitää olla houkuttelevaa ja turvallista, ilman pätkätöiden ja loppuun palamisen uhkaa. Onneksi nykyinen hallitusohjelma lupaa lisätä arjen turvallisuutta ja inhimillistä hyvinvointia. Mitä se sitten konkretian tasolla onkaan, olkoon se niin toimivaa, että kun vuoden päästä käyn koulukaverit.com –sivuilla, niin siellä on valmistuneita ja vanhempia.

Sanna Isopahkala 
Luokanopettajaopiskelija
Keskustan opiskelijaliiton varapuheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 16.5.2007.

Jäähyväiset 70-luvulle

Keskustan Opiskelijaliiton puheenjohtajan Juha Iso-Ahon mielestä suomalainen yhteiskunta kaipaa poliittista kasvatusta. Nuoret on demokratiakasvatuksen kautta tutustutettava politiikkaan ja äänestämiseen.   

Vaalien jälkipelit alkavat olla useimpien puolueiden osalta jo pikkuhiljaa ohi. Puoluejohtoa on kunkin ryhmän vaalituloksesta riippuen kehuttu tai haukuttu. Tosin se haukkumispuoli on puolueissa ilmeisen hyvin onnistuttu jättämään suljettujen ovien taakse. Vaaleissa menestymisiä ja menestymättömyyksiä tarkasteltaessa on kuitenkin jäänyt kovin vähälle huomiolle se ikävä seikka, että suomalainen demokratia kokonaisuutenaan kärsi näissä vaaleissa jälleen takaiskun. Enkä nyt puhu vaalien lopputuloksesta valtapoliittisessa mielessä vaan äänestysaktiivisuudesta, jolla mitaten kansanvalta joutuu myöntämään kannatuksensa laskun olevan taas kerran tosiasia.

Poliittisen osallistumisen alamäki on lista surullisia faktoja; äänestysprosentti jatkoi taas vakaata laskuaan, suomalaiset ovat kaikista pohjoismaalaisista selkeästi vähiten kiinnostuneita puoluetoiminnasta ja poliitikot ammattiryhmänä ovat vakiinnuttaneet paikkansa eri ammattien arvostusta mittaavien kyselyiden sylkykuppina.

Suomessa poliittisen osallistumisen huippukausi on helppo ajoittaa 1970-luvulle. Silti tuskin kukaan täysijärkinen unelmoi paluusta tuolle junttaamisen ja ahdaskatseisuuden aikakaudelle. Ylipolitisoitumisen pelästyttäminä siirryimmekin suoraan toiseen ääripäähän - politiikan halveksimiseen. Menneisyyden traumojen takaa politiikka nähdään vieläkin likaisena puuhana, joka tulee ulkoistaa ammattipoliitikoille. Näin se ei pääse saastuttamaan niin sanotusti tavallisia ihmisiä. Poliittinen osallistuminen rajataan siis ’tavisten’ osalta äänestämiseen ja toisaalta siihenkin yhä harvemmin.

Vallitseva kehityssuunta nakertaa pitkällä tähtäimellä pohjaa koko valtiomuodoltamme. Poliittisesti aktiivisten ihmisten harvalukuisuus syö toisaalta puolueiden taitoja ja näkemyksiä, toisaalta niiden uskottavuutta ja legitiimisyyttä. Ilman puolueiden pitkäjänteistä, asiantuntevaa ja tavallisilta ihmisiltä alkusykäyksensä saavaa työtä päätöksenteko perustuisi entistä enemmän eturyhmien ”lisää minulle” –politiikkaan ja populistien ”hyvältä kuulostaa” –ratkaisuihin.

Onhan ongelma kyllä huomattu jo aiemmin ja siihen on yritetty useaan otteeseen puuttuakin. Viimeistään oikeusministeriön tämänvuotisesta äänestysaktiivisuuskampanjasta kuitenkin näimme, että on täysin hyödytöntä herätä kosiskelemaan nuoria uurnille pari kuukautta ennen vaaleja. On aivan eri asia vakuuttaa äänioikeuttaan käyttäviä ihmisiä jonkin puolueen erinomaisuudesta, kuin lähteä muutamassa viikossa televisiomainosten avulla perustelemaan nuorille kansalaisoikeuksien käytön autuaaksi tekevyyttä. Nuoria ei pystytä vakuuttamaan äänestämisen tärkeydestä, elleivät he edes tiedä mitä eroa on esimerkiksi Kokoomuksella ja kommunisteilla.

Työ äänestämisen ja sitä kautta myös poliittisen aktiivisuuden lisäämiseksi täytyykin tehdä jo paljon ennen vaaleja. Itse asiassa se ei saa perustua mihinkään tiettyihin vaaleihin ollenkaan, vaan toimintaväylänä tulee olla kriittisen ajattelun ja vaihtoehtojen esittelyn tie. Tämä työ on luonnollisinta aloittaa jo peruskoulussa. Keskustan tulee linjauksillaan edistää ja lisätä yhteiskuntaopetuksen ja –kasvatuksen tarjontaa kouluissa. Opetuksessa ei myöskään riitä se, että kuvataan teoreettisesti eduskunnan ja kunnanvaltuuston päätöksentekorakennetta, vaan oppilaille tulee lisäksi antaa tietoa eri puolueiden katsantokannoista ja puolueissa vaikuttamisesta konkreettisin esimerkein.

Poliittisuus ajettiin Suomen kouluista ja siinä ohella koko yhteiskunnasta omiin piiritoimisto-ghettoihinsa 80-luvun kuluessa toisaalta nuorten radikalismin kauhistuttamina ja toisaalta opettajien henkilökohtaisten vakaumusten esille tulon pelossa. Ajateltiin, että jompikumpi näistä asioista tekisi yhteiskuntaopetuksesta jotakin tiettyä puoluetta suosivaa. Toisin sanoen olosuhteiden muuttumisen pelossa koko demokratia-kasvatuksen annettiin Suomessa rappeutua. Aika on kuitenkin nykyään toinen. Meillä ei ole enää ole tasa-arvon nimissä esiintyvää (ja sitä kautta nuorisoon vetoavaa) selkeää kilpailijaa demokraattiselle järjestelmälle. Tämän johdosta nuorison lisääntyvä tietämys politiikasta tulisi rakentamaan, eikä raastamaan kansanvallan periaatteita. Suurin uhka demokratialle nykyisin tuleekin passiivisuudesta ja alistuneisuudesta, ei liiasta osallistumisesta ja vallankumouksellisuudesta. Opettajien osalta taas uskon, että maamme korkeasti koulutetut opettajat ottavat yhteiskunnallisen opetuksen antamisen yhtä vakavasti kuin muihinkin aiheisiin perehdyttämisen. Siis kiihkottomasti ja puolueettomasti.

Suomen ja suomalaisen demokratian olisi jo aika irtautua menneisyytensä haamuista. Ei kai taistolaisten ja muiden ääriliikkeiden pelko voi vielä vuosikymmeniä myöhemminkin sanella suomalaista koulutuspolitiikkaa? Nykylinjalla jatkamisen tuloksena nimittäin on tappavan tasainen luisu muka-demokratiaan, jossa vain korkeasti koulutetut ja hyvin ansaitsevat ihmiset vaivautuvat äänestämään ja jossa sitä kautta vain heidän mielipiteillänsä on merkitystä.

Demokratian pelisääntöjen hallitseminen ja vaikutusmahdollisuuksien hahmottaminen kun ei ole jotakin ihmisissä sisäsyntyistä sen paremmin kuin vaikkapa kokoustekniikan hallitseminen. Demokratian ymmärtäminen ja sisäistäminen vaatii kasvatusta ja opiskelua.

Juha Iso-Aho
Keskustan Opiskelijaliiton puheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu verkkolehti Apilassa 3.5.2007

Pääsihteeri Litmasen puhe Keskustan Itä-Savon piirin vapputapahtumassa

Panu Litmanen / FINAL

Puhe Keskustan Itä-Savon piirin Vihreä vappu-tapahtumaan 1.5.2007
Joel Lehtosen patsas, Savonlinna

Arvoisat läsnäolijat, hyvä vappuväki,

Minulla on ilo ja kunnia tuoda teille terveisiä juuri 70 vuotta täyttäneeltä Keskustan Opiskelijaliitolta. Aloitimme vapun juhlinnan lauantaina Helsingissä yli sadan juhlavieraan ja akateemisten vuosijuhlien voimin. Vedän seuraavassa muutamia suuntaviivoja koulutukseen ja työhön keskustalaisen opiskelijaliikkeen ja suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta. Viivat alkavat 1930-luvulta ja päätyvät jonnekin lähitulevaisuuteen.

70 vuotta on pitkä aika. Erityisen pitkä se on poliittiselle opiskelijajärjestölle, jossa yksittäiset aktiivit toimivat useimmiten vuoden, parin tai korkeintaan muutaman ajan. On siis hyvä pysähtyä hetkeksi ja pohtia asioita hieman pidemmällä aikajänteellä ja maalata hiukan laajemmilla kaarilla.

Nopeasti ajatellen 1930-luvun Suomella ja nyky-Suomella ei tunnu olevan muuta yhteistä kuin maantieteellinen sijainti. Muutos on syvällinen ja lähes kaikkia yhteiskunnan osa-alueita koskeva.

Seitsemäänkymmeneen vuoteen mahtuu merkittävä osa itsenäisen Suomen historiaa ja kehitysvaiheita. 1930-luvun lopun Suomi oli maatalousvaltainen ja köyhähkö maa jossain Euroopan laidalla. Valtaosa ihmisistä sai elantonsa suoraan maataloudesta. Ylioppilaaksi saakka ponnistelleet olivat merkkihenkilöitä lähes automaattisesti, maisterit jostain lähiplaneetalta ja tohtorit vähintään puolijumalia. Toisin on nykyään. Maamme korkeakouluissa on kirjoilla yhteensä yli 300 000 ihmistä. Vuosittain korkeakouluopintonsa saa päätökseen nelisenkymmentä tuhatta opiskelijaa. Suomessa on tällä hetkellä 50 korkeakoulua runsaalle viidelle miljoonalle asukkaalle.

Luvut ovat valtavia. Mikäli tuijotetaan pelkkiä numeroita, maailmalla ylistetty koulutusjärjestelmämme toimii suorastaan pelottavan tehokkaasti. Ihmisten keskimääräinen koulutustaso on noussut jatkuvasti, jopa siinä määrin, että viime aikoina on herätty kysymään – mielestäni varsin oikeutetusti – että onko olemassa joku raja korkeakoulutuksen määrälle? Pyritäänkö siis kouluttamaan jokainen suomalainen maisteriksi tai ammattikorkeakoulututkintoon saakka? Entäpä tohtorit? Eikö olisi mukavaa, jos vaikkapa puolet ikäluokasta väittelisi tohtoriksi? Kansahan viisastuisi ennennäkemättömästi.

Aivan näin epärealistisia tavoitteita ei toistaiseksi ole asetettu, mutta ajassamme on tullut tavaksi korostaa koulutuksen merkitystä kaikenlaiseen menestymiseen sekä koulutusta yleensäkin suorastaan itseisarvoisesti. Ikään kuin vain muodollisen koulutusputken läpikäynyt olisi kelvollinen kansalainen ja kykenevä sopeutumaan työmarkkinoille ja yhteiskuntaan.

Esimerkki. Jotkut puhuvat kauhistellen koulupudokkaista, joiden sielu on nähtävästi menetetty, jos koulutusputki katkeaa jo varhaisessa vaiheessa. Tuossa ajattelutavassa koulupudokkaista tulee lähes automaattisesti avuttomia yksilöitä, jotka eivät tajua omaa etuaan ja jotka on nostettava takaisin hihnalle – tarvittaessa vaikka väkisin. En ole pedagogi, mutta vapaaehtoisuus ja halu oppia auttanee myös hyvien oppimistuloksien saamisessa.

Vappuna, suomalaisen työn päivänä, on kai hyvä uhrata muutama ajatus myös työlle ja sen tekijöille.

Koulutus kytkeytyy kiinteästi työelämään. Ennen kuin termi “elinikäinen oppiminen” oli lanseerattu, jatkumo meni jotenkin näin: syntymä, peruskoulu, ammattioppilaitos,  työelämä, eläke ja kuolema.

Korkeakoulutetuille sama rimpsu meni puolestaan näin: syntymä, peruskoulu, lukio, korkeakoulu, työelämä, eläke ja kuolema.

Nyt, kun elinikäinen oppiminen on keksitty ja globaali talous kuuluu puristelevan mehuja ihmisistä, jatkumo menee seuraavasti: syntymä, koulutus, työ, koulutus, työ, koulutus, kuolema. Siististi ja kivuttomasti ilman eläkeiällä tapahtuvaa turhaa loikoilua ja elämästä nauttimista tahi lonnimista.

Jos nyt eläkkeelle joku sattuisi pääsemään, se tapahtuu useimmiten yrityksen tai kunnan tehostaessa toimintojaan eli suomeksi sanottuna irtisanoessa väkeään.

Synkistely sikseen, suomalaisilla menee kokonaistarkastelussa hyvin. Monella ei ole minkäänlaisia vapaa-ajan ongelmia, koska vapaa-aikaa ei juuri ole, tai jos on, sillä tapahtuvaa tekeminen on valmiiksi mietitty ja aikataulutettu, jotta kallisarvoinen hetki voitaisiin käyttää tehokkaasti hyväksi, siis ei mitenkään laiskotellen tai sohvalla loikoillen, vaan tarkasti ja täsmällisesti kellotettuna…hieman kuten työkin.

Keskustan Opiskelijaliiton perustaminen osuu lähes päällekkäin Charlie Chaplinin klassikkoelokuvan Nykyaika (Modern Times, 1936) valmistumisen kanssa. Nyt voi kysyä, että mitä ihmettä näillä asioilla on tekemistä keskenään. Itse asiassa paljonkin. Sekä Chaplin että ihmiset Keskustan Opiskelijaliitossa tekivät teräviä havaintoja ympäröivästä yhteiskunnasta, kritisoivat sen epäkohtia ja nauroivat sen hulluuksille, samalla politiikan sisältöön ja yhteiskunnalliseen kehitykseen omilla tahoilla vaikuttaen.

Nyt emme elä massatyöttömyyden aikaa emmekä toivu maailmanlaajuisesta lamasta, mutta epäkohtien huomioijille ja parannusehdotusten tekijöille löytyy tai ainakin pitäisi löytyä tilaa yhtä paljon nykyaikana kuin 1930-luvun lopun Suomessa. Massatyöttömyydestä olemme siirtyneet lähes täystyöllisyyteen ja maailmanlaajuisesta lamasta ennennäkemättömään aineelliseen vaurauteen.

Chaplin kritisoi yhteiskunnan koneistumista, mutta hän tuskin osasi aavistaa miten pitkälle teknologinen kehitys on edennyt vuosituhannen vaihteen jälkeisessä maailmassa. Suomalaiset ovat jostain minulle lähes käsittämättömästä syystä onnistuneet korkean teknologian kehittämisessä. Varsin neuvokkaat insinöörimme ovat olleet luomassa hyvin tunnettuja menestystarinoita, joita maailman media on viime vuosina suorastaan hävettävän intomielisesti evankelioitunut koko planeetalle.

Teknologinen kehitys lienee pohjimmiltaan laiskuutta - siis sellaista uunoturhapuromaista laiskuutta, kun ei jaksa nousta sängystä aamiaiselle vaan suunnittelee mieluummin koneen, joka herättää, pukee ja syöttää – mutta välillä olin epäuskoinen siitä, missä ovat sisältö, tarinat ja kertomukset. Harva jaksaa innostua pelkästään välineistä, joilla näitä saa levitettyä. Tai jos innostuu, taustalla on useimmiten merkittävä ja hyvin voideltu markkinointikoneisto kertomassa mitä todella haluat, vaikka et sitä vielä tiedäkään.

Onneksi sisällöntuotanto on nyttemmin tuotteistettu, kun erilaiset oman elämän sankaritarinat saa internetiin kuvina, ääninä ja tekstinä, parhaimmillaan kännykällä ja reaaliaikaisesti….pääministeriä myöten. Enää ei tarvitse odottaa iltapäivän keltaista lehteä, vaan voi lukea aatokset suoraan suden suusta blogia vilkaisemalla.

Teknologian olemme siis jo onnistuneet tuotteistamaan, paketoimaan ja myymään. Mikäli valtiovaltaa on uskominen, seuraavana on vuorossa koulutus. Olen puhunut koulutuksesta korostuneen kansallisessa kontekstissa. Se ei ole sattumaa, sillä moneen muuhun EU-maahan verrattuna Suomessa opiskelee vähän ulkomaalaisia, eivätkä suomalaiset yliopistot ja ammattikorkeakoulut voi lainsäädännöllisistä ja muista esteistä johtuen toistaiseksi juurikaan myydä koulutuspalveluja ulkomaille, vaikka halua olisi.

Opetusministeriön ja ennen kaikkea valtionvarainministeriön virkamiehet ja monet poliitikot sen sijaan eivät epäröi hinnoitellessaan ja markkinoidessaan koulutusta tuotteena. Markkinataloudessa kaikilla hyödykkeillä on hintansa ja koulutuksen hinta on ollut kasvamaan päin. Kääntäen siis, että koulutuksen myynnillä voisi tienata rahaa ja kerätä verotuloja, kenties runsaastikin.

Toisaalta opiskelijat on helppo nähdä pelkkänä kulueränä, varsinkin, jos heidän valmistumisensa venyy, eikä opiskelija syystä tai toisesta siirry jouhevasti kiltistä tenttikirjojen pänttääjästä kelvolliseksi ja vastuuntuntoiseksi veronmaksajaksi.

Veronmaksajaksi siirtymistä on Suomessa viime vuosikymmeninä helpotettu taloudellisin kannustein. Opiskelusta jopa maksetaan rahaa opintotuen muodossa, ja opiskelu mielletään parhaimmillaan täysipäiväiseksi työksi, johon pitäisi ainakin teoriassa käyttää useita kymmeniä tunteja viikossa. Näin ei vain usein käy, vaan opiskelijat tekevät töitä opintojensa ohessa. Kysymys on siitä, että onko suomalainen opiskelija ahne, vai olisivatko opintososiaaliset etuudet jälkeenjääneitä kustannustason kohoamisen myötä?

Vanhasen toisen hallituksen ohjelmaneuvotteluissa päästiin lopputulemaan opiskelijoiden ahneuden suhteen. Hallitusohjelmassa todetaan seuraavaa: “Opintotukea kehitetään nykyrakenteen pohjalta siten, että opintotuki turvaa päätoimisen opiskelun aikaista toimeentuloa, edistää tehokasta opiskelua ja tutkinnon suorittamista tavoiteajassa. Opintorahaa korotetaan 15 prosentilla kaikilla koulutusasteilla ja opiskelijan omia tulorajoja korotetaan 30 prosentilla.” Ei siis syytä huoleen. Tasavallan hallitus ei pidä opiskelijoita ahneina, vaan ojentaa kättänsä. Rahaa tulee ja kruunu kyllä keksii miten se aikanaan peritään korkoineen takaisin.

Opiskelijaliikkeessä koulutuksen ja sivistyksen nähdään usein olevan sen kaltaisia asioita, että niille ei haluta laskea välitöntä hintaa tai taloudellista arvoa. Myös keskustalaiseen ajatusmaailmaan on ainakin joskus kuulunut ihmisyys, sivistys, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kansanvalta. Vuosikymmenien saatossa nuo ajatukset ja ideat ovat pahimmillaan laimentuneet juhlapuheiden täytesanoiksi, joilla halutaan osoittaa eroja johonkin toiseen poliittiseen liikkeeseen, johon ei enää pysty tekemään eroa kuin historiallisilla viittauksilla. Paketoidaan, markkinoidaan ja myydään äänestäjille. Kaikki tarpeeksi tiiviisti, että kukaan ei ehdi kyllästyä tai vielä pahempaa; ajatella itse.

Ultrastabiilin poliittisen järjestelmän Suomessa demokratia alkaa olla pelkästään sitä, että europarlamentti-, eduskunta- ja kunnallisvaaleja järjestetään määräajoin ja niissä äänestää prosentuaalisesti yhä pienempi joukko äänioikeutettuja. Positiivinen tulkinta asiasta on se, että suomalaiset ovat niin onnellisia ja hyvinvoivia, että me emme tarvitse vaaleja ja poliittista päätöksentekoa ongelmiemme korjaamiseen. Negatiivinen tulkinta on puolestaan se, että ongelmia on niin runsaasti, että ne eivät äänestämällä korjaannu eivätkä kaikkein ongelmaisimmat ihmiset viitsi edes äänestää.

Ovatko ihmiset siis vieraantuneet politiikasta vai onko politiikka vieraantunut ihmisistä? Toisin sanoen, onko järjestelmä voimakkaan muutosresistantti, jolloin eroja eikä eduskuntapaikkamäärien siirtymiä ei vain synny, todellisista sisällöllisistä eroista puhumattakaan. Pitäisikö äänestysapatiasta olla huolissaan, onko se oire jostain huolestuttavammasta?

En tiedä. Mutta sen tiedän, että seniorit äänestävät. Politiikassa valta on niillä, jotka sen ottavat. Demokratia on mitä suurimmassa määrin demografiaa.

Tässä mielessä nuorison ja opiskelijoiden ruikutus siitä, että heitä ei huomioida päätöksenteossa on täysin totta. Miksi huomioitaisiin, nuoriahan on yhä vähemmän. Epäitsekkyys ei tunnu olevan juuri nyt muodissa. Kenties se tulee taas joskus muotiin. Odotellessa voi vaikka varmistaa omat etunsa.

Suomalaisen työn päivänä toivon vilpittömästi, että opiskelulle ja itsensä sivistämiselle sekä itsensä kehittämiselle annetaan muutakin kuin rahallista arvoa myös tulevaisuudessa, eikä opiskelua nähdä pelkästään nuoruuden välivaiheena siirryttäessä johonkin pysyvämpään ja – sanon suoraan – tylsempään olotilaan.

Aurinkoista vappupäivää ja kiitoksia huomiostanne.

Puheenjohtaja Juha Iso-Ahon puhe KOL:n 70-vuotisjuhlissa, 28.4.2007, Ostrobotnia, Helsinki

Arvoisa vuosijuhlaväki, keskustaveljet ja –sisaret, hyvät opiskelija- ja nuorisoaktiivit, rakkaat ystävät, naiset ja herrat;

Tervetuloa Keskustan Opiskelijaliiton 70-vuotisjuhliin!

Helsingin Osuuskaupan kerhohuoneistossa Runeberginkatu 60 A:ssa huhtikuun 23. päivänä 1937 perustettiin Maalaisliittolaiset Ylioppilaat. Tuolloin puheenjohtajaksi valittiin oikeustieteiden ylioppilas Martti Honkavaara ja toiminnanjohtajaksi maatalous ja metsätieteiden ylioppilas Johannes Virolainen. He molemmat toimivatkin MY:ssä aina sotien syttymiseen ja niiden jälkeen toiminnan uudelleenkäynnistämiseen saakka eli vuoteen 1945.

Katsottaessa nyt taaksepäin tuota Suomen ja KOL:n kulunutta 70 vuotta, voidaan todeta maan muuttuneen paljon. Köyhästä, maatalousvaltaisesta ja ääriaineksille monin paikoin tukensa antaneesta maasta on kehkeytynyt yksi maailman vauraimmista, kehittyneimmistä ja vakaimmista valtioista. Kaikki maamme politiikan osa-alueet ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa myöten ovat kokeneet tuona aikana syviä ja osin jopa täydellisiä muutoksia.

Tähän saliin on nyt kokoontunut sellainen määrä viime vuosikymmenien ja nykypäivänkin politiikan asiantuntijoita ja ammattilaisia, että minun yritykseni tiivistää tai eritellä tuota muutoksen sekamelskaa olisi tuomittu häpeään epätäydellisyytensä vuoksi. Sen takia sallinette, että luokittelun ja erittelyn sijaan tuon esille jotakin, joka on ollut kaikkina näinä vuosikymmeninä pysyvää.

Ensinnäkin pysyvää on ollut se vakavuus, jolla Keskustan johto on opiskelijaliikkeeseen suhtautunut. MY:n perustamisesta lähtien kansanedustajat ja ministerit ovat olleet vakituisia vieraita tilaisuuksissamme. Nimenomaan opiskelijat on nähty sinä ideologisena osana keskustalaista sielunmaisemaa, joka ylläpitää mutta myös tuo uusia tulkintoja keskustalaisuuteen ja sitä kautta pitää tämän kansanliikkeen vireänä.

Kuten kaikki tiedätte, keskustalainen opiskelijaliike on vuosien saatossa vaihtanut nimeään useaan otteeseen, ensin Akateemisiksi Maaseudun Nuoriksi, sitten Opiskeleviksi Keskustanuoriksi, ja lopulta vuonna 1965 Keskustan Opiskelijaliitoksi. Haluan kuitenkin korostaa, että vaikka liitto nimeään onkin aika ajoin joutunut uudelleen miettimään, niin aatteestamme emme ole koskaan tinkineet.

Keskustalaisuus rakentuu ihmisyyden, sivistyksen, oikeudenmukaisuuden ja kansanvallan periaatteille. Keskustalaisuudessa ihmisyys ei tarkoita itsekeskeisyyttä, vaan kaikissa meissä sisäänrakennettuna olevan itsensä kehittämisen ja sivistämisen tunnustamista, ihmisen itsensä ja hänen kykynsä, halunsa ja tarpeidensa ottamista kaiken politiikanteon lähtökohdaksi.  Oikeudenmukaisuus merkitsee tasa-arvoa ja yhtäläisten mahdollisuuksien takaamista kaikille sukupuolesta, varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Kansanvalta taas sekä kumpuaa näistä kaikista, että mahdollistaa näiden periaatteiden toteutumisen parhaalla mahdollisella tavalla.

Maalaisliittolaiset Ylioppilaat perustettiin alun perin vastustamaan Akateemisen Karjala-Seuran autokraattista kiihkoisänmaallisuutta. Suomen nuorison ja yliopistolaitoksemme hulluina vuosina 60- ja 70-luvuilla KOL oli puolustamassa kansanvaltaa äärivasemmiston rynnistykseltä. Keskustalaisessa opiskelijaliikkeessä sanottiin ei niin Suur-Suomelle, kuin Suomen kansandemokratiallekin. Ainakin Keskustaopiskelijoiden osalta ei-liikkeen maineella on siis jo pitkät perinteet.

Tuon kaiken ohessa ehdittiin myös linjaamaan koko maan koulutuspolitiikkaa viemällä ”mies ja ääni” –periaatetta yliopistoihinkin. Tuossa operaatiossa KOL oli kiistatta koko asian alullepanija ja mukaan saatiin myös opetusministeri Virolainen. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että aatteen puolesta taisteltiin, vaikka tuo kamppailu onneksi hävittiinkin.

Nykypäivänä demokratia tarvitsee taas puolestapuhujia. Menneisyyden pahat kokemukset ovat johtaneet ajattelumalliin, jossa kaikenlainen poliittinen osallistuminen nähdään pahaksi. Demokratiaa pidetään itsestäänselvyytenä ja ajatellaan, että äänestysprosentin laskulla on vaikutusta korkeintaan siihen, miten kansanedustajien paikat jakautuvat eri puolueiden välillä. Kysytään, että saiko jokin puolue äänestäjänsä liikkeelle, vai ei? Pitäisi pikemminkin kysyä, miksi äänestäminen, varsinaisesta poliittisesta aktiivisuudesta puhumattakaan on niin vierasta yhä useammalle suomalaiselle.

Keskustaopiskelijoilla, niin kuin kaikilla suomalaisilla, on syytä kamppailla demokratian puolesta siis jatkossakin.

Arvoisa juhlaväki!

Näitä pohdiskeluja, samoin kuin muistoja menneistä ja toiveita tulevasta tullaan varmasti jatkamaan ja jakamaan tämän illan aikana enemmänkin. Ennen kuin päästän virallisesti meidät kaikki aloittamaan tämän iloisen illan vieton, haluan esittää teille vielä yhden toiveen; pitäkää hauskaa ja viihtykää.

Kiitos.

Ville Impiö: Hallitusohjelma opiskelijan silmin

Hallitusohjelma opiskelijan silmin

Sunnuntai-illan jännitysnäytelmä päättyi kello 21 mennessä, kun hallitusneuvottelija Vanhanen esitteli uusien hallituskumppaneiden kera tulevan vaalikauden hallitusohjelman.

Itse tiedotustilaisuutta saattoi seurata suorana lähetyksenä Yleisradion internetsivulta, kunhan ensin malttoi vain odottaa pienen aikataulun muutoksen.

Uudesta hallitusohjelmasta pystyy jokainen hakemaan itselleen ne sopivimmat ja epäsopivimmat kohdat.

Ystäväni huomasi heti ensimmäisenä kohdan, jossa mainittiin perintö- ja lahjaverotus koskien maa- ja metsätilojen sukupolvenvaihdoksia.

Muutkin veronkevennykset olivat varmasti jokaisen ajatuksissa ensimmäisenä. Viinaveron korotus oli odotettavissa ja se onkin ainoa oikea keino vähentää suomalaisten alkoholinkulutusta, sillä hinta on se mikä ratkaisee – ei valistustyö.
Itse opiskelijana olin hyvilläni siitä, että opiskelijoiden asiat on vihdoinkin noteerattu konkreettisesti valtakunnan johdon puolesta. Opintotukeen nimittäin luvataan Keskustan Opiskelijaliitonkin ajama tavoite 15 prosentin korotuksesta.

Eikä ohjelmassa ole unohdettu työssäkäyviäkään opiskelijoita, joiden tulorajoja korotetaan 30 prosentilla. Tulorajojen korotuksella luulisi olevan vaikutusta etenkin niiden opiskelijoiden rahatilanteeseen, jotka joutuvat maksamaan esimerkiksi asuntopulan takia korkeita vuokria.

Se millä aikataululla opintotukea nyt sitten nostetaan, onkin seuraava kuuma peruna, joka polttelee jo monen nuoren opiskelijan mielessä. Tapahtuvatko uuden hallituksen lupaamat korotukset vuoteen 2009 vai vuoteen 2011 mennessä?

Opintososiaalisten etujen uudistukset vaativat kuitenkin toteutuakseen 80 miljoonaa euroa joka vuosi, joten opiskelijaliike voi olla erittäin tyytyväinen saavutettuihin päätöksiin.

”Opiskeluterveydenhuollon saatavuus, laatu ja vaikuttavuus varmistetaan. Erityisesti kehitetään ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuoltoa.”

KOL onkin esittänyt erillistä lakia, jolla ammattikorkeakoulujen opiskeluterveydenhuolto lopullisesti määriteltäisiin.

Edellä mainittuun lainaukseen panevat nyt sitten kaikki ne ammattikorkeakouluopiskelijat toivonsa, jotka joutuvat käyttämään opiskelupaikkakuntansa terveydenhuoltopalveluita. Sillä monet kunnat kiertävät vastuutaan amk-opiskelijoiden suhteen.
Historian opiskelijana tiedän sen, miten ympäristössä aiheutuneet muutokset ovat vaikeuttaneet ihmisten elämää kautta aikain.

Muutokset eivät todellakaan ole aina olleet positiivisia eivätkä ne tapahdu hetkessä, siksi muutokseen tulee myös varautua.

Ilmastonmuutoksen torjumisesta ei saa kuitenkaan tulla uuden hallituksen ainoata ympäristöpolitiikka, vaan päättäjien tulee myös keskittyä meidän tärkeisiin kansallisiin ja alueellisiin kysymyksiin.

Vesivoiman vahvistaminen energialähteenä nykyisten voimalaitosten tehoa parantamalla on mahdollista.

Kirjaukset jäteverojen korotuksista näen myös myönteisenä asiana. Kulutustottumusten muutos, jos mikä on kiinni siitä, ovatko suomalaiset valmiita muuttamaan asenteitaan paisuvia jätevuoria vastaan.

Suomalaisten energiantuotantoa kehitettäessä meidän tulee kuitenkin myöntää se tosiasia, että asumme napapiirin tuntumassa, joten asuntojen lämmitys on ihan suotavaa.
Vahvana alueellisena ympäristökysymyksenä näen tietysti myös Pohjois-Suomen metsähakkuut ja niistä käytävän keskustelun.

Suomi elää vihreästä kullastaan. Kestävällä ja luonnon monimuotoisuutta kunnioittavalla metsätaloudella taataan työpaikkojen säilyminen pohjoisen alueen metsäteollisuuden piirissä.

Näihin päätöksiin ei saa kuitenkaan päästää sotkeutumaan ulkomaalaisia ympäristötahoja, jotka yhtiöiden julkisuuskuvaa mustamaalaamalla voivat vaikuttaa suurten paperin- ja sellunostajien päätöksiin.
Ville Impiö

Kirjoittaja on Suomen- ja
Skandinavian historian opiskelija
Oulusta

sekä Keskustan Opiskelijaliiton
liittohallituksen jäsen

Eija Heinola: Vanhemmuus ja ura aikataulutettuina

Nykyisin meiltä kaikilta vaaditaan enemmän panostusta mitä lukuisimpiin asioihin. Ihminen halutaan kaikkeen toimintaan mukaan täysillä ja tosissaan, puolilla mukana roikkuminen on pois ajanhengen valinnanvaihtoehdoista.

Myös työelämä osaa nykyisin olla raaka ja vaativa, jossa menestyvät ne, jotka antavat eniten itseään työn vietäviksi.

Jo pitkään on puhuttu ihmisten aikatauluongelmista ja kiireestä, joka osittain on jokaisen itse itselleen luomaa, mutta myöskään yhteiskunnan merkitystä kyseisessä asiassa ei voi sivuuttaa, koska tietyt suorituspaineet ja vaatimukset tulevat juuri yhteisesti päättämistämme kriteereistä.

On mielenkiintoista, että työelämän vaatimuksia kiristetään edelleen, vaikka on jo huomattu, kuinka paljon se vaikuttaa sekä itse työntekijään että myös hänen perheeseensä. Työnantajat toivovat ei-perheellisiä työntekijöitä, ja työntekijät inhimillisyyttä ymmärtää vanhempana olemisen velvollisuuksia.

Kiire ei ole vain itse perheellisen työntekijän ongelma, vaan heijastuu pelottavan selvästi juuri siihen yhteiskuntamme perusyksikköön, eli perheeseen, jossa kasvaa se maamme tuleva työtätekevä sukupolvi.

Perheessä tulisi olla aikuisia, joilla olisi antaa aikaa lapsilleen ja viettää sitä normaalia arkea, johon toki kuuluu työ, mutta ei lasten jatkuvaa yksinoloa, kaulan ympärillä roikkuvia avainketjuja tai muistilappuja jääkaapissa odottavista valmisaterioista.

Emme kuitenkaan saa syyllistää vain ylityöllistettyjä ihmisiä perheen laiminlyönneistä, vaan lähteä miettimään, miksi yhteiskunta sallii kiristetyn työtahdin ja antaa arvostusta vain hyvin työssään menestyvälle. Eli minne tulee asettaa menestymisen ja tehokkuuden reunaehdot ja rajat ja kenen ne tulee asettaa?

Missä viipyy yhteiskunnan arvostus niitä kohtaan, jotka tekevät normaalin työpäivän, kieltäytyvät ylitöistä ja jotka haluavat antaa aikaa perheelleen, ollakseen vaihtoehtoisesti menestyviä vanhempia.

Lapset ovat usein se ryhmä, joka vastustuskyvyttömästi kärsii yhteiskunnan kiristyvän tahdin alla. He ovat niitä, jotka kotona odottavat vanhempiaan, ei pelkästään kotiin, vaan antamaan heille myös sitä yhteistä aikaa.

Yhteiskunnalla on monia vaikutuskanavia, joiden kautta vanhempia pystytään tukemaan. Työtä tekevän vanhemman jaksamiseen ja vanhemmuuteen tulee panostaa. Vanhemmille tulee antaa mahdollisuus olla täysipainoinen huoltaja sekä silti saada samat mahdollisuudet oman uran kehittämiseen kuin ilman lapsia elävä.

Lehdistä saa usein lukea, kuinka uraa luoneet henkilöt katuvat eniten aikaa, jota heillä ei koskaan ollut antaa lapsilleen. Tiedetään, että elämä vaatii uhrauksia, mutta niin myös lapset tarvitsevat vanhempiaan.

Sosiaalisena asiana on ymmärrettävä, että mikäli tietynlainen arvomaailma ei muutu tämän asian suhteen, niin on tulevaisuudessa odotettavissa mahdollisesti syrjäytyneiden lasten esiinmarssi, joka tulee syömään kaikki ne säästöt, joita työtä paljon ja tehokkaasti tekemällä ajateltiin säästää.

Eikä tarkoitus kuitenkaan ole ajatella yhteiskunnan ja yksilöiden taloudellista tilannetta, vaan erityisesti jalostaa ajatusta, jokaisen oikeudesta onnelliseen ja ennen kaikkea inhimilliseen ja turvalliseen elämään.

Eija Heinola
Keskustan opiskelijaliiton liittohallituksen jäsen

Asko Autelo: On aika lunastaa lupaukset

“Yleisesti voi todeta ettei Keskustan uudelta eduskuntaryhmästä puutu tahtoa parantaa opiskelijoiden asemaa.”

Kuka voi sanoa enää näiden vaalien jälkeen, että politiikka on tylsää eikä siinä ole jännitystä!

Sunnuntai-iltana keskustan vaalivalvojaisissa Hotelli Presidentissä ei jännityksen määrää voinut sanoin kuvailla. Saavutimme suurimman puolueen aseman, jota olimme lähteneet hakemaan. Voitto on voitto, tuli se sitten yhden paikan tai kymmenen paikan erolla. Siitä ei pääse mihinkään.
Kaiken tämän vaalihumun jälkeen paluu arkeen on nopea, sillä jo hallitusohjelmassa on lunastettava ennen vaaleja annetut lupaukset. Pelkät jännittävät vaalit eivät demokratiassa riitä, vaan tarvitaan myös tekoja.

Keskusta voi olla ylpeä siitä, että sen vaaliohjelma oli järkevissä mitoissa. Sen sijaan kokoomuksen ja SDP:n lupaukset tuntuivat kasvavan kasvamistaan, mitä pidemmälle kampanjointi eteni.

Myös Keskustalle jäi parannettavaa ensi vaaleja silmällä pitäen. Vaalitaistelussa ei tarpeeksi puhuttu siitä miten puolueet aikovat luoda kansantalouteen lisää liikkumavaraa. Etenkään poliittisessa vasemmistossa ei haluttu nostaa esille vaikeita rakenteellisia uudistuksia, joita taloutemme vaatii.

Lupauksien antaminen on pettävän helppoa, mutta toteuttaminen jo ihan toinen juttu.
Keskustan linjaukset yrittäjyyden ja ylipäänsä työelämän uudistuksista tuovat toteutuessaan kaivattua dynamiikkaa talouteen. Myös tuloveronkevennykset ja yritysten sukupolvenvaihdosten helpottaminen auttavat yrittäjiä ja luovat siten lisää työpaikkoja.

Keskustan vaaliohjelma olikin tasapainoinen valtion menojen lisäyksien ja talouskasvun suhteen. Nähtäväksi jää, miten vaaliohjelman asioita saadaan hallitusohjelmaan.
Palataan kuitenkin vielä suurista talouden linjakysymyksistä tarkastelemaan annettuja lupauksia, joista valitut kansanedustajamme ovat kirjoitelleet vaalikoneisiin. Opiskelijana minua kiinnostavat luonnollisesti opiskelijoille annetut lupaukset opintotukijärjestelmän parannuksista.

Yleisesti voi todeta ettei keskustan uudelta eduskuntaryhmästä puutu tahtoa parantaa opiskelijoiden asemaa. Ylen vaalikoneen kyselyyn vastasi 49 ehdokasta 51:stä valituksi tulleesta. Vastanneista 57 prosenttia pitää opiskelijoiden toimeentuloa melko tärkeänä tai tärkeänä asiana. Merkityksettömäksi asiaa ei katsonut yksikään uuden eduskuntaryhmän jäsen.
Opiskelijan kannalta hyvää oli myös se, että lähes 90 prosenttia vastanneista suhtautui kielteisesti opintojen rahoittamiseen lainalla. Lainapainotteisuutta kannatti vain 8 prosenttia keskustan uudesta eduskuntaryhmästä. Sen sijaan 63 prosenttia ilmoitti suoraan kannattavansa opintorahan korottamista.

Tulorajojen korottamisen puolesta liputti 24 prosenttia vastanneista. Myös muut tukimuodot, kuten verohelpotukset, nousivat kommenteissa esille. Suurin osa ehdokkaista mainitsi opintotuen ja yleisesti opiskeluedellytyksien parantamisen tärkeäksi, sen enempää yksilöimättä tukimuotojen keskinäistä paremmuusjärjestystä. Heidän vastauksiaan ei ole laskettu lukuihin.

Kokonaisuudessaan keskustan uudet kansanedustajat ovat huomioineet opiskelijoiden vaikean aseman todella hyvin.
Hallitusneuvottelut ovat ensimmäinen paikka lunastaa odotukset. Opiskelijoille annettuja lupauksia ei ole vaikea toteuttaa, sillä myös kokoomus ja SDP ovat luvanneet parannuksia opiskelijoiden taloudelliseen asemaan. Lupausten pitäminen on kansanedustajille uskottavuuskysymys.

Opiskelijoiden silmissä, perääntyminen lupauksista vain todistaisi väitteen, ettei poliitikkoihin voi luottaa. Itse luotan siihen, että eduskuntaryhmä osoittaa varmasti olevansa sanojensa mittainen!
Asko Autelo
Keskustan Opiskelijaliiton
liittohallituksen jäsen

Helsingin keskustaopiskelijoiden
puheenjohtaja

Kirjoituksessa esiintyvät tilastot ja taustamateriaalin on koonnut
Helsingin Keskustaopiskelijoiden
varapuheenjohtaja Kimmo Kamppari

Anna-Kaisa Rinkinen vastaa pääministeri Vanhaselle

Arvoisa Pääministeri,

kiitos kovasti vastauksestanne. Oli tärkeää kuulla myös ajatuksista tämän periaatteellisen ja suuren päätöksen takana. Haluaisin vielä lyhyesti kommentoida muutamaa esittämäänne asiaa.

Ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden osuus todellakin on vähäinen Suomessa ja todelliseen kansainvälistymiseen on pitkä matka. Haasteita tiellämme on paljon. Vaikea kieli, erikoiset luonnonolosuhteet ja kulttuuri eivät aina ota ulkomaalaista avosylin vastaan. Pidän erityisen hullunkurisena ajatusta, että kaiken tämän lisäksi lukukausimaksut  toisivat avaimen onneen, joka houkuttelisi kansainvälisiä tutkinto-opiskelijoita luoksemme ja ennen kaikkea jäämään tänne.

Integroituminen yhteiskuntaan on vaikeaa ja vaatii aikaa. Minullakaan ei ole viisastenkiveä millä tämän monimuotoinen ongelma ratkaistaisiin. Sen tiedän kuitenkin, että lukukausimaksut vievät opiskelijat yhä kauemmas yhteiskunnastamme. Yhteiskunnan viesti ei tule olla eriyttävä vaan yhdistävä. Valmistumisen jälkeen töiden löytäminen on vaikeaa kaikille, erityisen vaikeaa se on ulkomaalaiselle. Päätös kolmen kuukauden ”armonajasta” töiden etsimiseen on jälleen oikean suuntainen poliittinen päätös, mutta käytännössä miltei mahdottomuus.  Vaikka opinnot suoritettaisiinkin englanniksi, tarvitaan Suomessa ja suomalaisessa työelämässä suomenkieltä. Suomenkielen oppimisen tukemiseen olisi hyvä osoittaa riittäviä varoja. Myöskin, jonkinlainen tuki työnantajalle työllistäessään näitä opiskelevia tai valmistuneita ulkomaalaisia, voisi olla tarpeen? Työn  ja verojen kautta myös ulkomaiset tutkinto-opiskelijat maksavat koulutustaan takaisin. Ei ehkä olisi hullumpi ajatus kysyä ratkaisua asiaan niiltä, jotka täällä näiden kysymysten kanssa päivittäin painivat?

Tarjoamamme ”huippukoulutus” ja ”huippututkimus” tapahtuu pääasiassa omalla kielellämme. Yliopistot on ajettu melkoiseen taloudelliseen ahdinkoon. Ne tarvitsevat resursseja, joilla ylläpitää koulutusta ja tutkimusta. Puitteet pitäisi saada kuntoon niin suomalaisille kuin ulkomaisille opiskelijoillekin. Vuoden alusta voimaan tullut uudistus yliopistojen varainhankintaan on oikean suuntainen avaus, mutta ei ratkaise koko ongelmaa.

Kysyntää koulutuksellemme on ja olisi hullua, jos emme pystyisi siihen vastaamaan.  Myös tässä asiassa olen samaa mieltä, koulutuksemme voi/tulisi olla menestyvä vientituote. Jotta kysyntä ei siirry muualla, tarvitsemme hyvin nopeaa ja rohkeaa poliittista päätöksentekoa. Koulutusvienti voi parhaimmillaan elvyttää  taloudellista tilannettamme, lukukausimaksut sen sijaan eivät. Puuttuvia varoja koulutukseen saadaan kohdistamalla ja järkeistämällä korkeakoulutusta ja korkeakoulutuksen tarjontaa.

Lukukausimaksujen suuruus (3 500 – 12 000 euroa) ja vähäiset maksajat eivät kykene tuomaan edes pientä helpotusta koulutusjärjestelmämme ylläpitoon, opetuksen laadun parantamiseen tai edes ulkomaisten opiskelijoiden tukipalvelujen rahoittamiseen. Järjestelmän muokkaamisesta, apurahajärjestelmän käyntiin saattamisesta yms. johtuvat kulut tulevat auttamatta niin suuriksi, ettei niillä yksittäisillä EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilla pennosilla pystytä kattamaan merkittävää osaa niistä.

Ongelmallista on myös, että mikäli yliopistot itse voivat määrittää koulutuksensa arvon (mikä näyttää indikoivan houkuttelevuutta), on maassamme tuleva olemaan ”eritasoista” koulutusta ja ”eritasoisia” yliopistoja. Vielä kummempaa on jos joku taho tekee sen heidän puolesta. Myöskin eri alojen hintalaput määrittävät suoraan koulutuksen arvoa (ja arvostusta) sekä ovat auttamattomasti lisäämässä akateemisten eriarvoa.

Olen täysin samaa mieltä, että kansainvälinen korkeakouluyhteisö hyödyttää opiskelijoita. Todellinen kansainvälinen yhteisö, niin kuin mikä tahansa yhteisö, on aidosti tasa-arvoinen ja suvaitseva. Se, ei hyötymään toinen toisistamme vaan lisää myönteistä suhtautumista, muiden arvostusta ja hyvinvointia. Monikulttuurinen ja kansainvälinen yhteiskunta on rikkaus.

Päämäärämme on yhteinen, mutta en näe, että valitsemanne linja vie tosiasiassa sitä kohti. On todella kunnioitettavaa, että taustalla ovat hyvät aikeet. On myös sinänsä valitettavaa, että nämä hyvät aikeet eivät yleensä riitä, ellei niillä teoilla saavuteta haluttua päämäärää.
Kunnioittaen,

Anna-Kaisa Rinkinen
Keskustaopiskelija

Salla Remes: Nuorten vaikuttamisen mahdollisuudet ovat todellisia

Nuorten tavoitteena on näissä vaaleissa saada läpi nuoria kansanedustajia. Yhteistyöllä se on mahdollista. Uskoa itseen ja nuoriin ei saa menettää. Lähtölaskenta on jo alkanut.

SEITSEMÄN. Kun nuoret haluavat, heillä on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Määrällisesti nuoria on niin paljon. Ei ole siis totta, ettei äänestämällä voisi vaikuttaa. Jokaisella äänestysikäisellä on mahdollisuus tehdä selväksi mielipiteensä äänestyskopissa. Eikä äänestäminen ole edes vaikeaa!

KUUSI. Nuorten osallistuminen politiikkaan on monimutkainen asia. Toisaalta toivotaan, että nuoret osallistuisivat, mutta kun nuori osallistuu, seinä nousee pystyyn hänen eteensä. Nuoret halutaan mukaan tekemään töitä ja kaunistamaan imagoa. Nuoret on osittain itsekin opetettu ajattelemaan, että nuori ihminen ei voisi olla yhtä hyvä vaikuttaja kuin vanha. Nuoruus ei tarkoita tyhmyyttä. Oppia voi koko ikänsä, mutta kiistämätön tosi asia on, että nuorena oppii helpoiten.

Keskustanuoret ovat kampanjoineet viime vuonna tunnuksella ”Joku toivoo, että olisit hiljaa”. On varmaa, että joku kokisi uhaksi nuorten aktiivisuuden. Kuitenkin monet nyt vallassa olevat päättäjät ovat itse aloittaneet vaikuttamistyönsä hyvin nuorina. Nuorina eduskuntaan päässeitä on heitäkin vallassa nyt runsaasti: Paavo Väyrynen, Erkki Tuomioja ja monet muut eivät olleet kuin juuri kaksikymmentä vuotta täyttäneitä nuoria miehiä tulleessaan valituiksi. Väyrynen oli menestyksekkäästi ulkoministerinäkin ollessaan noin 30-vuotias. Ei ole siis totta, ettei nuori voisi pärjätä. Kyse on äänestäjien halusta valita nuoria edustamaan heidän asiaansa.

VIISI. Politiikka voi nopeasti vilkaistuna tuntua ”oikealle ja normaalille” nuoren ihmisen elämälle vieraalta asialta. Politiikka voi tuntua likaiselta ja liian monimutkaiselta. Politiikassa mukana olevat ihmiset voivat tuntua esimerkiksi pyrkyreiltä, valehtelijoilta, juopoilta ja laiskoilta. Näin varmasti myös osittain on. Vaalikamppailun aikana ihmisten raadollisuus kenties vain korostuu. Meillä on kuitenkin mahdollisuus muuttaa tätä kuvaa politiikasta valitsemalla edustajikseen uusia ihmisiä.

NELJÄ. Eduskunnassa käsitellään paljon sellaisia asioita, jotka eivät nuoria kiinnosta. Politiikkaan liittyvät asiat ja eduskunnan tekemät päätökset tulevat kuitenkin edustajilta. Jos nuorten asiat ovat edustettuina eduskunnassa, niitä myös käsitellään ja niistä päätetään. Hyviä esimerkkejä nuorten edustuksen puutteesta johtuvista epäkohdista ovat opintotuen jälkeenjääneisyys, opintoaikojen rajoittaminen ja tekijänoikeuslaki. Keski-ikäinen ei voi muistaa riittävästi nuoruutensa aikoja eikä ennen kaikkea ymmärtää nyt ajankohtaista nuorten maailmaa. Siksi tarvitaan nuoria vaikuttajia.

Muutosta tarvitaan, paikoilleen pysähtynyt yhteiskunta jähmettyy. Nuoret ovat oikeita muuttajia ja yhteistyössä kokeneiden päättäjien kanssa voimme saada hyviä tuloksia aikaan.

KOLME. Kysymykseen rahasta ja sen vaikutuksesta on vaaleissa aina keskeinen. Raha ei kuitenkaan ratkaise kaikkea. Nuori ehdokas tekee kampanjansa kekseliäisyydellä ja ahkeruudella. Tärkeintä on, että puskaradio toimii tehokkaasti. Nuorten tavoittaminen on helpompaa internetin välityksellä. Netti onkin tasannut nuorten ja vanhojen ehdokkaiden välistä kuilua. Ei pidä hämääntyä rahalla kyllästetyistä kampanjoista, vaan voi tietoisesti etsiä uusia naamoja ja mennä juttelemaan nuoren ehdokkaan kanssa.

KAKSI. Politiikka on tietenkin myös nuorten asioiden hoitoa. Tarvitaan nuoria päättäjiä, että nuorten asiat etenevät. Mielellään tietysti sellaisia nuoria päättäjiä, jotka uskaltavat avata suunsa oikealla hetkellä! Olisi pahan kerran panettelua väittää, ettei nuoria politiikka kiinnosta. Erityisesti kansainvälinen politiikka herättää voimakkaita tunteita, nuorilla on vahvat mielipiteensä siitä.

YKSI. Tehdään historiaa! Tehdään muutos! Haluamme jokainen olla mukana tekemässä mahdottomasta mahdollisen. Suomi ja keskusta ansaitsevat nuoria edustajia, ja nuorilla on nyt, juuri näissä vaaleissa, mahdollisuus toteuttaa tämä. Maalisvaalit ovat täällä nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa!
Salla Remes
Keskustan opiskelijaliiton varapuheenjohtaja

Pääministeri Vanhasen vastaus Anna-Kaisa Rinkiselle

Matti Vanhanen: Koulutusvienti edellyttää koulutuspalveluiden hinnoittelua 6.3.2007
Verkkolehti Apila (www.keskusta.fi)
Keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen vastaa Anna-Kaisa Rinkisen 27.2. Verkkolehti Apilassa julkaistuun avoimeen kirjeeseen. 

Kiitos avoimesta kirjeestäsi, joka koski lukukausimaksuja ja koulutusvientiä. Keskustelen mielelläni tästä tärkeästä aiheesta. Aivan kaikesta en ole samaa mieltä kanssasi, mutta siinäpä demokratian rikkaus onkin. Tulkitsin kirjettäsi niin, että päämäärämme on kuitenkin yhteinen: kansainvälisempi, kilpailukykyinen ja sosiaalisesti oikeudenmukainen suomalainen korkeakoulutus.

Ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden kokonaismäärä on muihin EU-maihin ja keskeisiin OECD-maihin verrattuna Suomessa varsin alhainen. Itse olen päätynyt siihen, että meidän pitäisi tehdä rohkeasti myönteinen päätös lukukausimaksuista EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville tutkinto-opiskelijoille. Hankkeen taustalla on vilpitön halu auttaa yliopistoja ja ammattikorkeakouluja kansainvälistymään.

Kansainvälinen yhteistyö on korkeakoulutuksessa arvo sinänsä, sillä se voi edistää koulutuksen ja tutkimuksen laadun kohottamista ja vahvistaa kansallista innovaatiopohjaa. Yhä useammin kansainvälisen yhteistyön määrää käytetään myös laadun mittarina: ulkomaisia opiskelijoita ja tutkijoita houkutteleva korkeakoulu arvioidaan laadukkaammaksi kuin muut.

Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen kansainvälistyminen on tärkeää koko maan kilpailukyvyn kannalta. Koulutusjärjestelmämme on käyntikorttimme maailmalla. Olemme maailman huippua sekä tutkimus- ja kehittämispanoksissa että kansainvälisten tiedejulkaisujen määrässä mitattuna. Koulutuksen ja tutkimuksen kilpailukyky pitää turvata jatkossakin. Tämä tarkoittaa paitsi suomalaisten osaajien viemistä ulkomaille myös suomalaisen osaamisen vientiä.

Miksemme tekisi muualla kadehditusta koulutusjärjestelmästämme menestyvää vientituotetta? Samalla vastaisimme maailmalla voimakkaasti kasvavaan korkeakoulutuksen kysyntään. Vahvat koulutuksen tarjoajamaat ovat tehneet koulutusviennistä yhden nopeimmin kasvavista liiketoiminnan aloistaan.

Kiinnostavia vieraskielisiä koulutusohjelmia on oltava riittävästi tarjolla, jotta pystymme houkuttelemaan osaajia Suomeen. Opetuksen laatua on parannettava ja ulkomaisten opiskelijoiden tukipalveluja tehostaa. Osa näistä voitaisiin kattaa EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksuilla.

Maksujärjestelmän rinnalle tulee luonnollisesti kehittää apurahajärjestelmä ja Suomeen jäävien opiskelijoiden maksuja voidaan kompensoida esimerkiksi verotuksella. Kehitysyhteistyön määrärahojen turvin voitaisiin tukea Suomen kehitysyhteistyön kohdemaiden opiskelijoiden opintoja Suomessa. Maksujen turvin korkeakoulut voisivat myös suunnata räätälöityjä koulutuspalveluja aliedustetuille ryhmille.

Käytäntö on yleiseurooppalainen: Ulkomaisilta tutkinto-opiskelijoilta peritään lukukausimaksu useimmissa Euroopan maissa ja suomalaiset maksavat lukukausimaksuja Euroopan ulkopuolella opiskellessaan. Korkeakoulut voivat itse päättää lukukausimaksun suuruudesta, eikä kertyvä lisätulo pienennä niiden perusrahoitusta.

Kansainvälinen korkeakouluyhteisö hyödyttää myös opiskelijoita. Koko yhteiskunnan kannalta se tukee kulttuurien välisen ymmärryksen ja arvostuksen kehittymistä. Monikulttuurinen korkeakouluyhteisö voisi omalta osaltaan toimia kansainvälistämisen veturina maan eri alueilla. On tärkeää, että nuoret ja opiskelijat ottavat jatkossakin omakseen myönteisen suhtautumisen moniarvoisuuteen ja kansainvälistymiseen.

Ulkomaalaisten opiskelijoiden ja vastavalmistuneiden integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan on varmasti paikallaan parantaa. Tavoitteena on, että nykyistä suurempi osa korkeakouluista valmistuneista ulkomaalaisista jää Suomen työmarkkinoille. Olisiko sinulle hyviä ideoita siihen?

Lopuksi haluan vielä todeta, että pidetään yhdessä kiinni suomalaisten opiskelijoiden koulutuksen maksuttomuudesta muuttuvassa maailmassa.

Matti Vanhanen
Keskustan puheenjohtaja

Anna-Kaisa Rinkinen: Pääministerille lukukausimaksuista

Arvoisa Pääministeri!

Otan mallia puoluesihteeristämme ja kirjoitan Teille näin julkisuuden kautta. Toivon, että kuuntelette, sillä asiani on  minulle tärkeä. Kuulin juuri STT:n uutisista kantanne lukukausimaksuihin. Olen hyvin pettynyt, mutten lainkaan yllättynyt kannastanne. Haluaisin nyt kertoa oman kantani ja toivon, että kuulette, sillä onhan ääneni vielä hetken aikaa teille kaikille niin kovin tärkeä.

Olen pitkään pohtinut lukukausimaksuasiaa ja olen tullut seuraaviin johtopäätöksiin. Maksuton koulutuksemme kaikille opiskelijoille on hyvinvointivaltiomme tukijalkoja. Emme katso ihon väriä, emmekä synnyinmaata koulutusta tarjotessamme. Toivotamme miltei jokaisen tervetulleeksi veronmaksajaksi maahamme. Koulutuksemme on laadukasta ja se on huomattu myös muualla.

Ymmärrän, että tämän hetkisen lainsäädäntömme  vuoksi emme pysty vastaamaan koulutuskysyntään. Tähän kysyntään vastaaminen ja sen keinot on teidän, Arvon Päättäjien käsissä. Lainsäädäntöä voi muokata myös niin, että voimme pitäytyä erossa eri-arvoistavasta järjestelmästä, jonka  EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille suunnatut lukukausimaksut eittämättä toisivat mukanaan. Koulutusviennin mahdollistaminen ei yksi yhteen tarkoita lukukausimaksuja.

Eräs argumentti lukukausimaksujen puolesta on, miksi meidän tulisi (ainoana maailmassa) antaa ilmaiseksi koulutusta ulkomaisille opiskelijoille? Ensinnäkään koulutusta ei noin vain anneta kenelle tahansa sitä toivovalle. Myös ulkomaisille opiskelijoille opiskelemaan pääseminen ei ole helppoa, jo pelkästään siitä syystä, että heillä ei ole mahdollista pärjätä suomenkielisissä koulutusohjelmissa ja englannin kielellä tarjottava koulutus on vähäistä. Toinen peruste, ei lainkaan vähäinen sellainen, perustuu toimeentuloon. Toisin kuin yleisesti luullaan, ulkomaiset opiskelijat eivät ole suomalaisen sosiaalietuuden, opintorahan, piirissä. Toimeentulo on turvattava opiskelun ohella töitä tekemällä. Ei liene tarvetta kysyä, kuinka vaikea on ulkomaisen opiskelijan saada töitä heikolla/kohtalaisella suomenkielellä. Absurdia on ylipäätänsäkin, että töiden saaminen, lue verojen maksaminen, on Suomessa asuvalle ulkomaalaiselle vähintäänkin haastavaa. Integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan tuetaan hyvin heikosti.

Ulkomaiset opiskelijat ovat voimavara, eivät uhka Suomalaiselle Hyvinvointivaltiolle. Lukukausimaksut lisäävät voimassa olevia stereotypioita ulkomaalaisista ja lisäävät jo olemassa olevaa muukalaisvihaa. Lukukausimaksut eriarvoistavat myös suomalaisia yliopistoja ja heidän opiskelijoitaan. Enkä Matti hyvä, ole huolissani maksuista, jotka kohdistuisivat suomalaisiin opiskelijoihin. Siihen muurahaispesään edes te ette haluaisi sohia J

Toivoisinkin, että kävisitte katsomassa maailmalla reissatessanne, kuinka hyvin nämä stipendijärjestelmät toimivat ja kuinka paljon taloudellista tms. hyötyä niistä oikeasti saadaan aikaan sekä miettisitte tarkkaan onko niitä, edes mahdollista soveltaa tänne Suomen maahan. Toivoisin myös, että muistaisitte myös mistä kehitysavussa on ihan oikeasti kyse, kun siihen stipendijärjestelmäänne sovellatte.

Kunnioittaen,

Anna-Kaisa Rinkinen
Keskustaopiskelija

Juha Iso-Aho: Palvelukseen halutaan: huippuyliopisto

Nyt se on sitten vihdoinkin tulossa. Huippuyliopisto, jossa on Innovaatioinstituutti ja jossa huippuosaajat saavat niin suuria synenergiaetuja, että oksat pois. Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu aikovat ottaa yhteisen nimen ja asettaa uuden hallituksen vanhojen hallitusten yläpuolelle. Varo maailma, Pohjolasta kajahtaa!

Vakavasti ottaen, mikä tätä maailmaa vaivaa? Jos siirretään kolmen korkeakoulun tohtorituotanto samaan sarakkeeseen, nostaako se todella yliopiston maailman kärkeen? Ja toisiko täysin yliopiston ulkopuolinen, visioiden mukaan suurelta osin yksityisten rahoittajien nimeämä hallitus, oppilaitokseen sellaista pitkäjänteistä tutkimusta, jota jokainen korkeatasoinen yliopisto tarvitsee?

Jotkut luulivat, että Suomi selvisi pahimmasta markkinakännäilystä it-kuplan puhkeamiseen 2000-luvun alussa. Kyse oli kuitenkin vain lyhyestä laskuhumalasta, josta raimosailasmaiset kansakunnan baarimikot nostivat maamme uuteen bilevaiheeseen äärimmäisen lyhyen moraalisen krapulan jälkeen kaatamalla lisää juomaa laseihin. Viskipaukkujen virkaa hoitavat tällä hetkellä viralliset© ja arvovaltaiset© tutkimukset, jotka vetävät surutta yhtäläisyysmerkkejä markkinatalouden ja valtion taloudenhoidon välille poliitikkojen jo sumenneissa mielissä.

Optioiden jakamisen tai massairtisanomisten aikaan poliitikotkin muistavat paheksua yritysmaailman neljännesvuoden mittaista keskittymiskykyä, mutta seuraavalla viikolla hoetaan taas dynaamisuuden ja tehokkuuden nimeen. Mihin ihmeeseen katosi pitkäjänteisyyden arvostaminen? Valtiosihteeri Sailaksen uusimmassa raportissa todetaan, että nykyisenkaltaiset yliopistojen hallitukset eivät kykene “uudistumaan tarpeeksi nopeasti”. Pitäisi olla tavoitteena, että tutkintolinjoja, tiedekuntia ja professuureja muutellaan koko ajan?

On myös äärimmäisen harhaanjohtavaa verrata suomalaisia yliopistoja Massachusetts Institute of Technologyyn (MIT), tai muihin kansainvälisten ranking-listojen kestosuosikkeihin. Noiden listojen suosikit ovat lähes poikkeuksetta tutkimuspainotteisia yliopistoja. Niiden tarkoituksena ei ole kouluttaa merkittävää määrää maistereita, vaan ne keskittyvät tutkimukseen ja tohtoritutkintoihin.

Mainitussa MIT:ssa on yhteensä vain 6500 perustutkinto-opiskelijaa, mutta 3500 tohtorin tutkintoa suorittavaa. Uudessa ‘huippuyliopistossamme’ puolestaan olisi vuonna 2005 ollut 17600 perustutkinto-opiskelijaa ja 1000 tohtoriksi pyrkivää. Samaan aikaan MIT:n menot olivat vuonna 2005 noin 1.5 miljardia euroa. Kotimainen huippukolmikkomme joutuu tyytymään tästä kymmenesosaan. Kyse on eri tarkoitusta palvelevista yliopistoista.

Tilastonikkarointi ja loputon kvantitatiivinen kikkailu ärsyttää, mutta tuntuu siltä, että muuta kieltä poliitikot eivät enää ymmärrä. Ilmastonmuutoksen ehkäiseminenkin nousi tärkeäksi teemaksi vasta siinä vaiheessa, kun joku keksi laskea paljonko muuttuneet olosuhteet tulisivat kansantaloudelle maksamaan. Kun lukema meni tarpeeksi paljon miinusmerkkiseksi, niin puolueetkin saatiin heräämään: haistettiin epävarmuuden ilmapiiri, jota lievittämään on hyvä lupailla ilmastolääkettä.

Toki politiikassa on aina omaa uraa varmisteltu kuorolaulannalla. Se nyt vain on riskittömin tapa päästä eteenpäin lauman nokkimisjärjestyksessä. Mutta voisimmeko palata kultaiselle 70-luvulle siinä mielessä, että laulujen sanoituksista päättäisivät edes politiikan alfa-urokset, eivätkä virastojen byrokraattinorsut?

Juha Iso-Aho

Keskustan Opiskelijaliiton puheenjohtaja

puheenjohtaja@keskustaopiskelijat.fi
 

Sanna Isopahkala: Suomalainen kurkku voittaa espanjalaisen

Keskustan opiskelijaliitossa haluamme tänä vuonna perehtyä muun muassa maaseudun asioihin.

”Matu liippaa viikatteen terää, kuka nyt tylsällä viikatteella viitsisi niittää?” lukee neljävuotias veljenpoikani ulkomuistista Mauri Kunnaksen maatilasta kertovaa lastenkirjaa ja toinen, kolmevuotias, toistaa lauseen kuin kaiku.

Nämä pojat ovat maatilan miehiä henkeen ja vereen. Joulun alla kun leivoimme pipareita, neljävuotias viljelijänalku teki niistä lietekärryn muotoisia. Täti vähän epäili, että voiko sellaisia pipareita olla, mutta pikkunassikka tiesi nämä asiat paremmin. ”No jos on possun muotosia pipareita niin tietenkin voi olla lietekärryjä kans.”

Olen joskus leikilläni sanonut opiskelijapiireissä, että sitten kun olen opetusministeri, niin jokainen Suomessa peruskoulua suorittava lapsi tekee kuukauden harjoittelun maatilalla. Monet lapset ovat usein kesän suorastaan heitteillä, ja nekin joista huolehditaan, ovat monesti vailla tekemistä.

Mikä olisi parempaa kesän viettoa kuin tutustua ja osallistua maatilan töihin? Ennen kaikkea lapsi oppisi mistä vehnäjauhot piirakoihin ja herneet hernekeittoihin tulevat, miten maitoa saadaan ja miksi kotimainen leipä on niin hyvää.

Maatilan töissä myös lasten paljon puhuttu ylipaino saattaisi hävitä kuin itsekseen ja lihaksetkin joutuisivat töihin. No, ehkä tätä ideaa pitäisi vielä jalostaa ja tehdä muutama raportti ja selvitys ennen kuin sitä huolitaan hallitusohjelmaan.

Vakavasti ottaen, jouduin noin vuosi sitten perustelemaan eräälle opiskelijakaverilleni, miksi Suomessa on yhä maataloutta. En osaa kuvata sanoin sitä järkytystä, jota koin kuunnellessani opiskelijakaverini saarnaa siitä, miten maanviljelijät ovat rikastuneet tukien ansiosta ja miten maatalous näin kylmässä maassa on suorastaan teennäistä ja se olisi sama lopettaa kokonaan. Eikä hän ainakaan arvosta maanviljelijän työtä ollenkaan.

Miten ihminen voikaan olla vieraantunut omista juuristaan, ihmettelin. Selvitin oman kotitilani arkea, miten tilaa tällä hetkellä hoitava veljeni elättää oman perheensä, lisäksi työllistää yhden vieraan työntekijän viitenä päivänä viikossa ja kiirekausina useita muita, tilintarkastajista ja jalostusasiantuntijoista puhumattakaan.

Kuinka moni makkaratehtaalla työskentelevä joutuisi työttömäksi, jos Suomessa loppuisi maatalous?!

Lisäksi avasin sitä, miten maatalous ja kotimainen ruoka on meille elinehto. Kuka nyt turkkilaista kalkkunaa haluaisi ostaa? Ja kuka nyt söisi espanjalaista kurkkua, jos suomalaistakin on tarjolla? Maalailin tilannetta, jossa muualla EU:ssa riehuu ruoan kautta tarttuva epidemia ja suomalaista ruokaa ei ole tarjolla.

Kerroin, että minä ainakin ostan mieluummin tutun viljelijän kananmunia kuin sellaisia, joista ei tiedä mistä ne tulevat. Ja kehuskelin vielä, ettei mistään saa niin hyvää pullaa kuin meidän omista vehnäjauhoista leivotut.

Lopuksi kerroin tuolle tulevalle kansankynttilälle, että maanviljelys on minun mielestäni yksi arvostetuimmista ammateista, koska nykyisin se on niin vaativaa ja haastavaa, ettei siihen kenestä tahansa ole.

Tapasin kesällä opiskelijakaverini uudelleen. Silloin hän oli vielä raskaana, nyt pienen tytön äiti. Vauvaa odottaessaan hän oli alkanut arvostaa suomalaista ruokaa uudella tavalla. Kyllä niin suuren asian edessä kuulemma miettii, minkälaisia myrkkyjä itseensä ruuan kautta ahtaa. Toriltakin saa ihania suomalaisia varhaisperunoita, ja kaikki vihannekset ovat parempia tuoreina.

Mikä tärkeintä, hänestä tuntui, että lapsella on parempi olla, kun hän syö puhdasta ruokaa. Kuuntelin muuttunutta äänensävyä lähes liikuttuneena. Näköjään asennekasvatusta voi tehdä aikuistenkin parissa.

Keskustan opiskelijaliitossa haluamme tänä vuonna perehtyä muun muassa maaseudun asioihin. Vaikka olemmekin akateemisen koulun kävijöitä, arvostamme suomalaista maataloutta niin, että haluamme pysyä kärryillä mitä sillä kentällä tapahtuu. Haluamme myös tehdä työtä maatalouden säilyttämiseksi Suomessa.

Ja maanviljelijät, varautukaa koululaislaumoihin työmaallanne, sillä tuleva keskustalainen opetusministeri saattaa hyvinkin innostua ideastani jo nyt, ja minä saan keskittyä opettamiseen myös jatkossa.

Sanna Isopahkala

luokanopettajaopiskelija

Keskustan opiskelijaliiton

varapuheenjohtaja 2007

Asko Autelo: Älä inise, käytä ääntäsi!

Vaaleissa äänestämättä jättäminen on nuorilla muita ikäluokkia yleisempää. Poliittiset nuorisojärjestöt ovat yhdessä rintamassa puhuneet sukupolvivallankumouksesta. Eivätkä syyttä. Eduskunta tarvitsee lisää nuoria päättäjiä, jotka tuntevat nuorten opiskelijoiden tarpeet ja ymmärtävät korjata opintorahan jälkeenjääneisyyden. Tähän tarvitaan kuitenkin kaikkien nuorten panostusta ja heidän ääniään nuorille ehdokkaille.

Vaikka poliittisten opiskelijajärjestöjen työskentely voi vaikuttaa ehkä välillä tehottomalta, ei asia todellisuudessa näin ole. Olemme esimerkiksi Keskustan Opiskelijaliitossa saaneet eteenpäin asioita, kuten opintotuen asumislisän vuokrakaton nostaminen 252 euroon ja ateriatukien korotuksia. Lisäksi olemme saaneet läpi paljon muitakin hyviä asioita opiskelijoille, vaikka opintorahaa ei vielä toistaiseksi ole saatu nousemaan. Pitää muistaa, että eduskunnassa on lukuisia muitakin asioita, joihin erilaiset etujärjestöt vaikuttavat todella paljon. Opiskelijat eivät ole siellä ainoina pitämässä puoliaan. Siksi opiskelijat tarvitsevat sinne kansanedustajia, joilla on ymmärrystä opiskelijoidenkin asioihin, jotta 15 prosentin korotus opintorahaan sekä monet muut parannusta vaativat opiskelijoiden asiat onnistuisivat. Käytä siis ääntäsi ja vaikuta!
Asko Autelo
Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen jäsen
Helsingin keskustaopiskelijoiden puheenjohtaja
Mielipiteet  • YO-lehti 03/2007 (16.02.2007)

Panu Litmanen: Poliittista lajistomäärittelyä

Suomeen on parina viime vuosikymmenenä pesiytynyt erikoinen laji, joka esiintyy varsin runsaslukuisena erilaisten valtionhallinnon yksiköiden liepeillä ja munii paperinmakuisia munia tasaisin väliajoin huolimatta siitä, että nimenkin perusteella kyseessä ovat lähes yksinomaan urospuoliset yksilöt. 

Lajin varsin vahva ja elinvoimainen kanta juontaa juurensa 1970-luvun komiteoihin, joissa edulliset elinolosuhteet antoivat lajille ihanteelliset kasvu- ja harjoitteluolosuhteet tulevien vuosien kiihtyviä muutoksia varten. Julmimpien lajinmääritysten mukaan kyseessä on loislaji, joka sopivan isännän löydettyään imee siitä erilaisia resursseja, mutta ei luovuta vastineeksi juuri mitään käyttökelpoista. Toisten mukaan kyseessä ei suinkaan ole loinen, vaan symbioottisessa suhteessa elävä laji, josta poliittinen isäntä tai emäntä saa pienellä vaivalla monenlaista hyödyllistä materiaalia, jonka työstämiseen hän joutuisi muuten käyttämään omaa tai virkamieskuntansa aikaa.

Uuden elämän syntymisen ihme nähdään tällä lois- tai symbioottisella lajilla isännän järjestämässä vastaanottotilaisuudessa, kun lajin valittu yksilö luovuttaa pienokaisensa juhlallisin menoin ja kätellen isännälleen, joka vastavuoroisesti ojentaa kätensä ja kumartaa, joskus syvään, joskus vain kevyesti nyökäten, jos pienokainen on poikkeuksellisen ruma tai vastenmielinen. Aina ei saada mitä salaa haluttiin. 

Lajin tulevaisuus näyttää Suomessa sangen turvatulta. Monet lajin poikaset jäävät elämään suotuisassa ilmapiirissä, mutta joskus tälle sitkeälle lajille riittää myös hankalat ja niukat olosuhteet. Onpa joidenkin yksilöiden nähty selviävän yli hallituksen vaihtumisen, ruokinnan pitkäaikainen niukkuuden ja vihamielisten virkamiesten hyökkäysten, kansalaismielipiteestä puhumattakaan. Suojelulla on merkittävä osuus lajin tulevaisuuden kannalta. Määrältään pienet, mutta kaikenlaisilta julkisilta hyökkäyksiltä hyvin tehokkaasti suojellut rauhoitusalueet turvannevat lajin säilymisen ja paikoitellen jopa populaation merkittävän kasvun. Kyvykkäimmistä yksilöistä on onnistuttu kehittämään muninta-automaatteja, jotka täsmäruokitun siipikarjan tavoin munivat tasalaatuisia, mauttomia ja hajuttomia selvityksiä, jotka eivät yllätä edes tekijäänsä.

Joidenkin mielestä lajista on jo haittaa Suomen poliittisen luonnon monimuotoisuudelle ja yhteiskuntapoliittisen ajattelun tasolle. Lajin melko homogeeninen ja runsas selvitysten matto uhkaa pusertaa alleen useita muita lajeja, joiden aiempi menestys on perustunut kaikkiruokaisuuteen ja pitkälliseen kehitysprosessiin. Nyt uusi aggressiivisempi ja vapaammin toimiva tulokaslaji on vallannut elintilaa useilta alkuperäislajistoon kuuluvilta ryhmiltä. Pahimpia tai positiivisesti ajateltuna parhaita häiriköitä ovat erityisen mesenaatin turvista hyökkäyksiin ponnahtavat nopeat yksilöt, jotka mureenamaisesti vetäytyvät pikaisesti turvaan julkisuuden valokeilan pysäyttäessä ne kuin jänikset ajovaloihin.

Parhaimmillaan vanhempi komitealaji ja uusi selvitysmieslaji voivat tulla toimeen samalla reviirillä, jos populaatioiden koko on tiettyä raja-arvoa pienempi ja resurssien niukkuus ei aiheuta vahvemman henkiinjäämiseen johtavaa taistelua. Viimeisimpänä riskinä on uusi geneettisesti muunneltu selvitysmieslaji, jonka yksilöitä on jo onnistunut karkaamaan erityisiltä valtionhallinnon koealueilta muun muassa sähköiseen maailmaan ja erilaisiin konsulttiyhtiöihin. Joskus selvitysmieslaji kesyyntyy. Usein tämä tapahtuu ikääntymisen myötä, jolloin ehdotusten äkäisyys, äkkipikaisuus ja yllätyksellisyys johtuvat paremminkin muistihäiriöistä ja ajan kultaavasta vaikutuksesta kuin selvitysmiehen ulkopuolisuudesta suhteessa päätöksentekijöihin.

Poliittisten päätöksentekoprosessien monimutkaistuessa ja käsiteltävien asiakokonaisuuksien laajetessa ei ole mahdotonta, että poliitikot, valtio ja yliopistot jatkojalostaisivat selvitysmieslajin kirkkaimpia tähtiä. Eräs näkökulma on se, että kehittynyttäkään lajin yksilöä ei tulisi käyttää päättämään asioista, vaan antaa sen elää rauhassa ja mahdollisimman vähällä hoidolla ilman turhaa näpelöintiä, mutta pullanmuruja silloin tällöin heitellen. Kunnollinen yksilö tulee aikanaan isäntänsä luo ja munii kultaisen munan. Päättää se ei osaa.

Tämän kirjoituksen innoittajana toimi sydäntalven lajihavaintojen lisäksi Kuntalehden artikkeli Yhden miehen komitea (18/2003).

Panu Litmanen

Kirjoittaja on Keskustan Opiskelijaliiton pääsihteeri ja kansanedustaja Antti Kaikkosen eduskunta-avustaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 7.2.2007

Juha Iso-Aho: Kohti elämän huomioivaa opiskelua

Vaalihuuman keskellä ihmiset vaativat ja poliitikot lupaavat. Kaikki hakevat sitä oman tai ryhmänsä aseman parantamista. Opiskelijat eivät ole tässä karnevaalissa tietenkään poikkeus.

Opiskelijajärjestöjen vuosi sitten aloittama Nouse Jo! –kampanja keskittyy lähes 15 vuotta syväjäädytyksessä olleen opintorahan herättelyyn 2000-luvulle. Mutta miksi juuri opintoraha on otettu yhteiskampanjan aiheeksi? Kyllähän opiskelijoiden elämässä on monta muutakin remontin paikkaa. Opintotuen tulorajat, perheellisten opiskelijoiden asema, ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuolto, sekä vanhempien tulojen vaikutus nuorten, itsenäisesti asuvien opiskelijoiden tukeen ovat vain muutamia esimerkkejä opiskelijoiden tukijärjestelmän sudenkuopista.

Tukijärjestelmästä puhuttaessa unohtuu lisäksi helposti itse opiskeluun vaikuttavat parannukset. Opinto-ohjauksen lisääminen, korkeakoulujen rahoitusjärjestelmän kehittäminen, sekä opiskelupaikkojen ja työmarkkinoiden kohtaavuus kelvatkoon esimerkeiksi tästä puolesta koulutuksen ongelmia.

Miksi opiskelijajärjestöjä sitten on niin vaikea saada yhteisrintamaan parantamaan opiskelijoiden asemaa? Yksinkertaisesti siksi, ettei mitään yhtä ”opiskelijaa” ole olemassakaan. Kaikki opiskelijajärjestöt ajavat erilaisten opiskelijoiden etuja.

Erot opiskelijoiden elämäntilanteissa jo pelkästään toisen ja korkea-asteen välillä ovat huimat, mutta sama pätee myös lukiolaisten ja ammattikoululaisten kesken, samoin kuin ammattikorkeakouluja käyvien ja yliopisto-opiskelijoiden välillä. Eikä unohtaa sovi tietenkään muitakaan opiskelumuotoja, kuten jatko-opiskelijoita, täydennyskoulutusta, tai avointa yliopistoa suorittavia. Tähän kun lisätään vielä samassa oppilaitoksessa opiskelevien erot esimerkiksi työssäkäynnin, tai lasten määrän suhteen, niin ”opiskelijat” nimikkeenä paljastuukin tilkkutäkiksi, jossa on käytetty paitsi kaikkia saatavissa olevia värejä, niin myös materiaaleja villalangasta viinikumiin.

Nyt käynnissä oleva opintorahan korottamiseen tähtäävä kampanja pyrkii korjaamaan nyky-Suomen suurinta tukijärjestelmän jälkeenjääneisyyttä, mutta kovin kauaskantoiseen tai rakenteita paremmin nykyaikaa vastaavaan muutokseen sekään ei tähtää. Parannuksia haetaan pikemminkin vanhaan jotain lisäämällä kuin uutta rakentamalla. Kaikkihan ymmärtävät mitä pidemmän päälle seuraa siitä, että seinän homevauriota korjataan uudella maalikerroksella. Uusi pinta on välttämätön, mutta sisustan lahoaminen pilaa parannukset nopeasti.

Seuraavalla hallituksella riittääkin siis työsarkaa. Opiskelijoiden opintorahaa ja tulorajoja täytyy korottaa, mutta samalla tulee olla itselleen rehellinen ja myöntää, että nuo toimenpiteet käyvät vain ensiavusta. Pidemmän tähtäimen tavoitteeksi tulisikin siis ottaa sekä opintotuki-, että korkeakoulujärjestelmien uudistaminen.

Opintotuen uudistamisessa tulee näkyä opiskelijoiden moninaiset elämäntilanteet. Opiskelijat kun eivät ole jaloistaan kirjaston tenttikirjahyllyyn kahlehdittuja. Elinikäinen oppiminen ei fraasina tarkoita pelkästään sitä, että työelämässä jo oleva läppärinnaputtaja päivittää jatkuvasti osaamistaan. Se viittaa myös siihen, että jo varsinainen opiskeluaika sulautuu lujemmin muuhun elämään. Elämää opiskelun ohella on, ja tulee olemaan jatkossakin. Perheen perustamiseen tulee kannustaa jo opiskelujen aikana sen sijaan että siitä rangaistaisiin. Työssäkäynnin tulee olla opiskelijallekin kannattavaa niin kauan kuin opiskelu ei siitä kärsi ja toisaalta kokopäiväisen opiskelun täytyy olla mahdollista ilman lainanottoa.

Korkeakoulujärjestelmässä taas tavoitteeksi tulee ottaa oppilaitosten autonomian lisääminen. Koulutuspalvelujen myynti yhteisöille tulee tehdä mahdolliseksi, mutta samalla Suomen suurin houkutin, maksuton koulutus, tulee säilyttää. Opinto-ohjaukseen panostaminen taas olisi opiskelijoiden itsensä kannalta kaukokatseisin ratkaisu. Hyvällä opintojen ohjauksella ja tukemisella karsitaan pääaineen vaihtamisia ja vähennetään gradua vaille valmiiden maistereiden määrää. Näin helpotettaisiin paitsi tulevaisuuden toivojemme opiskelua, niin myös elämää.

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaasssa 31.1.2007 

Juha Iso-Aho

Puheenjohtaja

Keskustan opiskelijaliitto

Sanna Isopahkala: Rautalankaa ja paalinarua

Englannin etelä-rannikolla on pieni kaupunki, Exmouth, joka lähes vuosittain ottaa vastaan suomalaisia vaihto-opiskelijoita. Sain viettää siellä kuluneen syksyn opiskeluvaihdossa. Maailmankuva avartui taas hiukan ja toivottavasti jotain oppiakin tarttui päähään. Ainakin siellä oli paljon ihmeteltävää! Englantilaiset asentavat edelleen kaksi eri hanaa altaan reunalle, joten kuuma ja kylmä vesi tulevat eri hanoista. Aluksi mietin, mikä minussa on vialla, kun ihmiset kyselivät jatkuvasti olenko okei. Aika pian kuitenkin opin, että se on kohteliaisuutta ja tarkoittaa ”mitä kuuluu”.

Toinen mikä ihmetyttää edelleenkin, on englantilaisten heikko yleissivistys. Kuvaamataidon tunnilla kerroin tulevani Suomesta, niin kysymys kuului ”Missä se on?”. Kysyjä oli kuitenkin yliopistossa opiskeleva, tuleva luokanopettaja. No, kohtelias päätin olla minäkin. Harjoittelukoulun opettajainhuoneessa puhuin suomalaisen kaverini kanssa Vladimir Putinin Suomen vierailusta. Käänsin keskustelun englanniksi ja kysäisin eräältä opettajalta, että mitä he pitävät Putinista. Vastaukseksi sain kummastuneen katseen, ja selvensin, että Putin on Venäjän presidentti. Opettaja puisti päätään ja kielsi koskaan kuulleensakaan moista nimeä. Kävin aika usein Lontoossa, sinne on Exmouthista korkeintaan 250 km. Bussilla matkan pitäisi kestää 4h 30 minuuttia, koska bussireitti ei ole suorin reitti. Reilu neljä tuntia on kuitenkin vain ohjeellinen aika, matka saattaa kestää myös 12 tuntia! Näin kävi minullekin kerran. Myöhästyminen johtui monien sattumusten summasta, mutta se aiheutti runsaasti harmia ja menetettyjä rahoja useille matkustajille, jotka myöhästyivät lennoiltaan Etelä-Afrikkaan, Australiaan, Thaimaahaan.

Käyttämäni bussilinja menee Lontooseen Heathrown lentokentän kautta ja jättää sinne usein kymmeniä matkustajia, joilla on lentoliput kaukomaihin. Yksi syy bussin myöhässä oloon oli rikkonainen ruuman ovi, jota varten oli asemalle tilattu korjausmies, jonka työ kesti yksi ja puoli tuntia, eikä valmista tullut. Monta kertaa ehdin ajatella, että suomalainen bussikuski olisi viritellyt paalinnaru- tai rautalankasysteemin, ja pitänyt huolen siitä, että matkustajat ehtivät lennoilleen. Vieläkin mietin, mitä kuuluu 80-vuotiaalle pariskunnalle, jotka olivat lähdössä Australiaan kolmeksi kuukaudeksi pakoon kylmiä tuulia, ja jotka myöhästyivät lennoltaan eivätkä saaneet mitään korvauksia. Väsyneinä, kumaraisin hartioin he häipyivät Lontoon yöhön matkalaukkujensa kanssa edessään epätoivoinen yritys löytää majapaikka jouluruuhkaisesta suurkaupungista.

Englantilaisilla on huipputeknologiaa kouluissa. Koulun kirjastoon voi palauttaa kirjoja sormenjäljen tunnistinta käyttäen. White boardia, eli interaktiivista, kosketukseen reagoivaa valkoista taulua käytetään huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Taulu antaa huikeita mahdollisuuksia erityisesti matematiikan ja äidinkielen opetukseen, ja sen avulla oppilaat jaksavat pelata matematiikkapelejä loputtomasti. Opettajan työtäkin taulu helpottaa, kun muutamalla napin painalluksella saa koko tuntisuunnitelman käyttöön. Aika pian havaitsin myös taulun käytöstä johtuvat ongelmat: oppilaat eivät tarvitse enää mekaanista laskujen ja lauseiden kirjoittamista. Se mikä lasten osalle jää, on valita oikea vastaus iskemällä kämmenellä tauluun. Siksi hienomotoriikka kehittyy heikosti ja kynä ei meinaakaan enää pysyä kädessä. Sorminäppäryys kehittyy nuorella iällä nopeasti, jos sitä harjoitetaan. Mutta harjoittamatta sekään ei kehity, ja vanhemmalla iällä käden taitojen oppiminen on jo huomattavasti vaikeampaa. Englantilaisessa koulussa on muutenkin selvästi vähemmän taideaineita kuin meillä. Äidinkieli ja matematiikka ovat ne, mihin siellä panostetaan. Kyselin harjoitteluni aikana, että missä koulun käsityöluokka on ompelukoneineen ja sukkapuikkoineen. Eräs opettaja nauroi, että kyllä niitä hänen kouluaikanaan vielä käytettiin, mutta ei enää. En kehdannut näyttää kauhistustani: eikö englantilaislapsi todellakaan opi neulomaan villasukkia! Ilmeisesti neulominen puikoilla on liian vaarallista, toisaalta vaatteita ei enää tarvitse osata valmistaa, koska kaiken saa kaupasta. Myöskään sahaa eikä vasaraa englantilaislapsi opi käyttämään koulussa, vaarallista sekin. Näin sain siis selityksen myös sille, miksi bussikuski ei osannut korjata ovea itse tai edes kehitellä sitä rautalankasysteemiä. Jos näitä luovia taitoja ei opi koulussa, niin missä sitten?

Vaikka eurooppalaiset elävätkin hyvinvointiyhteiskunnassa ja kaikilla on kaikkea enemmän kuin tarvitsee, eivät asiat välttämättä aina ole näin hyvin. Ilmastonmuutos tai joku muu syy saattaa tuoda pulakauden ennen kuin kukaan osaa ennustaa ja silloin pitää osata etsiä ruokaa metsistä ja pelloilta, pitää osata valmistaa vaatteita ja villasukkia itse, kenties sahata seinähirretkin omin käsin. Siksi on tärkeää, että siirrämme kulttuuriperintöämme, käden taitoja aina seuraaville ja seuraaville sukupolville. Ja turvallisin paikka opetella näitä taitoja on koulu. Koululaitoksen tehtävänä ei ole kehittää vain akateemisia taitoja. Koululaitoksen tehtävä on kasvattaa arjessa suoriutuvia, tasapainoisia kansalaisia. Englannissa on paljon hyviä asioita, erilaisia kuin meillä. Luonto on kaunis, mutta myös arkkitehtuuri miellyttää silmää, eikä autioituneita, ränsistyneitä taloja juuri näe. Kerran etsin hiivaa kaupassa, ja kun yhdeltä kysyin apua, niin pian oli jo kolme muutakin auttamassa. Kohtasin monia todella ystävällisiä ja suvaitsevaisia ihmisiä. Puoli vuotta menee nopeasti, niin paljon siellä on mukavaa tekemistä ja nähtävää, kulttuurista puhumattakaan. Tärkein mitä vaihtoaikanani opin, on se oivallus, että vaikka asiat ovat erilain täällä ja siellä, niin monella tavalla voi elää. Meidän yhden hanan systeemimme toimii meillä hienosti, englantilaiset eivät sitä tarvitse kun he ovat tottuneet toiseen. Perusasteen koulu on meille ylpeyden aihe, mutta ovatpa englantilaisetkin ylpeitä omastaan. Aika muuttuu, kehitettävää on aina ja kaikkialla, siksi ulkomailla asuminen on oiva keino avata silmät näkemään kotimaan hyviä ja huonoja puolia. Parasta on se, jos ulkomailla opittua voi käyttää kotimaansa hyväksi.  Siitä voisi kirjoittaa jo kokonaan toisen jutun, sen sijaan toivotankin kaikille onnellista ja valoisaa alkavaa uutta vuotta!
 

Sanna Isopahkala
Luokanopettajaopiskelija
Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen varajäsen 2006

Maria Pohjamo: Visiitti Ranskaan

Visiitti Ranskaan

Olen päässyt seuraamaan ranskalaista poliittista elämää työharjoitteluni myötä. Olen harjoittelijana erään ranskalaisen kansanedustajan kabinetissa Ranskan parlamentissa. Kansanedustajan työ täälläpäin vaikuttaa hyvin kaaoottiselta, pieni hässäkänpoikanen vallitsee toimistossa alituiseen. Paperivyöryn määrä on valtava. Toimisto täyttyy kopioista, kirjeistä, faxeista ja nyttemmin myös sähköpostista.

Kansanedustajan yhteydenpito Ranskassa perustuu edelleen vanhanaikaisesti kirjeenvaihtoon. Kaikesta kiitetään, valitetaan tai huomautetaan muodollisella kirjeellä, josta otetaan lähetettäessä kahdet kopiot. Toinen kopio lähetetään arkistoitavaksi maakuntaan ja toinen säilötään mappiin Pariisin toimistossa. Jokaiseen turhanpäiväiseltäkin vaikuttavaan kutsuun naputetaan muodollinen vastauskirje.

Useilla ranskalaisilla kansanedustajilla on tuplamandaatti eli he toimivat samanaikaisesti vaalipiireissään pormestareina. Päämieheni suhailee Etelä-Ranskan ja Pariisin väliä luotijunalla ja lentokoneella ja posti ja allekirjoitettavat kirjeet seuraavat faxattuina ja postitettuina perässä.

Erona suomalaiseen systeemiin on Suomen käytännönläheisyys. Suomessa voi mennä suoraan puhumaan ihmiselle ilman loputonta kirjeenvaihtoa tai turhia muodollisuuksia ja pokkurointia. Oli kyse sitten ministeristä tai kenestä tahansa virkamiehestä. Ei olekaan ihme, että myös Euroopan Unionion byrokratia on monimutkaista, sillä se perustuu ranskalaiselle mallille.

Merkillepantavaa on naisten vähäinen lukumäärä politiikassa, vain 12% kansanedustajista on naisia. Siinä missä Suomessa naiset saivat ensimmäisenä maailmassa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vuonna 1906, Ranskassa tämä tapahtui vasta 1944. Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Esimerkiksi sosialistien vahvin ehdokas huhtikuussa pidettäviin presidentinvaaleihin on naiskansanedustaja Ségolène Royal. Puolustusministerinä toimii oikeiston Michèle Alliot-Marie.

Työharjoittelu tarjoaa mahdollisuuden saada oman alan työkokemusta. Valitettavasti Suomessa useilla yliopistoilla ovat erittäin rajoitetut resurssit harjoittelurahan maksamiseen. Opiskelijat ovat myös epätasa-arvoisessa asemassa harjoittelupaikkojen suhteen. Toisilla laitoksilla harjoittelu kuuluu pakollisena osana opintoihin, ja kaikki saavat harjoittelutuen. Eräällä laitoksella taas vähäiset harjoittelumäärärahat arvotaan halukkaiden kesken! Mihinkään ei kuitenkaan yleensä oteta harjoittelijaa ilman yliopiston rahallista tukea. Monissa Euroopan maissa, kuten Saksassa ja Ranskassa, lyhyet, vapaaehtoiset harjoittelut ovat todella yleisiä.

Mielestäni yliopistojen harjottelusysteemissä olisi paljon parantamisen varaa. Harjoittelun on kuuluttava pakollisena osana kaikkiin yliopistotutkintoihin. Harjoittelut ovat oivallinen keino tuoda yliopistoja lähemmäs työelämää. Uskon, että ne nopeuttaisivat myös yliopistosta valmistumista. Kuka haluaa valmistua ilman minkäänlaista oman alan työkokemusta? Opiskelijoille on tarjottava mahdollisuus tehdä harjoittelu niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Kansainvälistyminen on väistämättä ajan henki. Miten tässä kansainvälistyy tai siirtyy nopeasti työelämään, jollei siihen anneta mahdollisuuksia?

Panu Litmanen: Uusi levy opintotukikeskusteluun

Korkeakouluopiskelijat tuntevat tulleensa kaltoin kohdelluiksi. Tulevaisuuden toivot ja eläkkeiden maksajat ovat pitkään pitäneet ääntä siitä, että opiskelija tarvitsee elääkseen muutakin kuin pölyisen tenttikirjan – nimittäin katon päänsä päälle ja sen verran oravannahkoja, että satunnainen tonnikalapurkki tai puurolautanen löytää tiensä ravitsemaan alimitoitettujen opettajaresurssien näännyttämää ruumista.

Korkeakouluopiskelijoiden huolessa kysymys ei pohjimmiltaan ole yhdestä eurosta tai muutamasta kymmenestä sentistä, vaikka niiden puuttuminen lounasjonossa toki estää ateriatuetun ruuan saamisen. Opintotukikeskustelussa joudutaan väistämättä porautumaan suomalaisen korkeakoulupolitiikan peruskallioon. Opiskelijan osalta opintotuki mahdollistaa hyvin konkreettisesti osallistumisen korkeakoulupolitiikan suorittavaan tasoon - opiskeluun. Itsensä sivistäminen ja kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään kytkeytyminen on paljon helpompaa, jos näkökyky ja näkemys eivät nälän takia hämärry.

Kyse on samalla paljon laajemmasta asiasta kuin opiskelijoiden perustoimeentulosta. Toisin sanoen, miten korkealle suomalaiset poliitikot, hallitus ja kansalaiset arvostavat koulutuksen, sivistyksen ja uuden oppimisen, kun tulee juhlapuheiden ja PISA-tutkimusten julkistamisen jälkeinen aika? Riittävätkö opiskelijalle pelkät lämpimät sanat koulutuksen nostamasta tulevaisuuden palkkatasosta, jos perustoimeentulonsa joutuu rahoittamaan opintolainalla? Eivät riitä. Tarvitaan myös tekoja.

Nykyinen opintotukijärjestelmä raivattiin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella samassa suuressa savotassa, jossa muitakin sosiaalietuuksia pohdiskeltiin ja toteutettiin. Silloin yhteiskunnallinen tilanne, korkeakoulutettujen määrä, heidän tulevaisuudenuskonsa sekä ennen kaikkea Suomen elinkeinorakenne olivat täysin toisenlaiset kuin runsaat kolme vuosikymmentä myöhemmin. Seuraava suuri askel otettiin sopivasti laman alla, kun korkeakouluopiskelijoiden opintoraha yli kaksinkertaistui ja korkotuetut opintolainat muuttuivat markkinakorkoisiksi Suomen kytkeytyessä entistä tiiviimmin globaaliin markkinatalouspeliin. Vuonna 1994 toisen asteen opiskelijat vedettiin samaan veneeseen, kun heidänkin opintorahansa nousi merkittävästi.

Suomi-neidon kieriskellessä lamatuskissaan vuonna 1995 tehtiin historiallinen päätös: opiskelijoiden perustoimeentuloa leikattiin absoluuttisesti. Tavoitteena oli säästää opintotukimenoissa kymmenen prosenttia, joka käytännössä tarkoitti sekä opintorahan että asumislisän tason pienentämistä. Tilannetta voisi verrata – jos opiskelijoilla olisi yhtä paljon aikaa ja energiaa valittaa asiasta – siihen, että kansaneläkkeitä leikattaisiin tuo samainen kymmenen prosenttia. Miltä uudistus vaikuttaisi? Voisiko kansanedustajaehdokas kierrellä vaalikenttiä levollisin mielin varmana siitä, että taas tuli tehtyä hyvä päätös, jonka seurauksena vaaleissa saatu äänimäärä kasvaa niin, että joutuisi todella miettimään, mihin kaikki äänensä varastoisi. Siilot olisivat täynnä ja mannaa sataisi vielä päälle, kun iloitsevat opiskelijat taputtelisivat piirikokouksessa selkään. Todellisuus voisi olla hiukan toisenlainen.

Istuva hallitus on saanut aikaan positiivisia uudistuksia, joista opiskelijaliikkeen on syytä olla kiitollinen. Kiitos. Merkittävin on vajaa vuosi sitten voimaan astunut asumislisän vuokrakaton korotus 252 euroon, minkä seurauksena opiskelijat ovat voineet kummastella entistä runsaampia euromääriä muuten saldoltaan varsin pienillä tileillään. Tässä tilanteessa ja tällä verokertymällä ei ole ahneutta vaatia lisää, vaan tyhmyyttä tulevilta päättäjiltä, jos lisää ei jaeta. Samanaikaisesti rahavuon uudelleenohjauksen kanssa tulisi miettiä myös hyvin vakavasti, syvällisesti ja laaja-alaisesti koulutuspolitiikkaa ja siihen osoitettuja resursseja. Korkeakouluopiskelijat ovat fiksua väkeä. He eivät jaksa loputtomasti kuunnella tyhjiä lupauksia ja taistella yhdestä tenttikirjasta kahdensadan muun opiskelijan kanssa. On harmillista, jos heidän kokemuksiaan ja tuntojaan ei otettaisi huomioon.

Vaikuttamisen aika on nyt, sillä vaalisykli lähenee aloituspistettään. Pidetään meteliä, kerrataan perusteita perusteettomille, laajennetaan katsetta pois muutamasta eurosta ja saadaan siinä ohessa ne muutamat eurot lisää. Keskustan opiskelijaliitto tulee omalta osaltaan pitämään huolen siitä, että tulevien taistojen jälkeen opiskelijoiden toimeentulon taso on parempi, katse avarampi ja tulevaisuudennäkymät entistä positiivisemmat.

Panu Litmanen

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 5.10.2006. Kirjoittaja on kansanedustaja Antti Kaikkosen avustaja ja Keskustan opiskelijaliiton tuore pääsihteeri.

Salla Remes 20.9.: Lapsista säästetyt eurot tulevat kalliiksi

Suomen lapsilla on hätä. Ei kaikilla, jos on ollut onnea syntyä hyvätuloisten vanhempien perheeseen. 
Kuitenkaan edes varakkuus ei enää ole takuu lapsen hyvinvoinnista. Kiireen keskellä lapset jäävät oman onnensa varaan.

Perheväkivaltaa ja alkoholiongelmia mahtuu myös kauniiden kulissien taakse. Monet vanhemmat eivät lapsistaan ehdi huolehtia – kasvatus onkin monien mielestä tapahduttava muualla kuin kotona. 
Opettajat ovat ihmeissään heihin kohdistuvien vaatimusten ristitulessa. Sosiaalitoimistosta perhe saattaa joutua jonottamaan apua kuukausien ajan.

Taloudellinen tehokkuus on päivän sana. Tehokkuus tarkoittaa, että säästetään niistä asioista, jotka tuottavat huonosti tai eivät lainkaan. 
Tehostetaan toimintoja. Talouskasvun Suomessa on siten edelleen tarve säästää. 
Säästämisessä ei sinänsä ole mitään pahaa, tietenkään. Säästöt kohdistuvat vain valitettavan usein yhteiskunnan tuottamattomiin yksikköihin – lapsiin ja vanhuksiin.

Koulujen terveydenhuollon palveluista on leikattu häikäilemättömästi. Säästöjä on ollut pakko saada, kun määrärahat ovat pienentyneet. Siitä, kuka säästi ja mistä, eli kenen syy, ei päästä yksimielisyyteen. 
Terveydenhoito on nähty säästettävissä olevien listalla ensimmäisenä. Samoin erityisopetusta tarvitsevien lasten avustajien tarve on jäänyt koulujen määrärahojen puutteessa sivuseikaksi. On pärjättävä ilman.

Lasten ja nuorten hyvinvointi tai pahoinvointi on jäänyt tavallisten opettajien tiedon ja vahdinnan varaan. Ja kuka lapsia olisi puolustanut säästöpäätöksiä tekeviä viranomaisia vastaan? 
Käsivarsia levitellään: ei näille asioille voi kukaan mitään. Julkisuudessa on keskusteltu menneellä viikolla paljon alkoholipolitiikasta. Keskustelussa usein sivuutetaan alkoholin käytön lieveilmiöistä eniten kärsivät osapuolet – lapset ja naiset. Lapsen mielipidettä vanhempien alkoholin käytön määrään ei kysy kukaan. Kovaa hintaa turvattomasta lapsuudesta maksavat kasvavat lapset. 
Alkoholiongelmaa vierestä elävät ovat Suomessa liian usein erityisopettajien, perheneuvoloiden ja sosiaalitoimiston sekä turvakotien vakiovieraita. Myös lasten huostaanotot ovat lisääntyneet tuntuvasti alkoholiveron laskemisen jälkeen. 
Maritta Itäpuiston (YTT) mukaan kymmenet tuhannet suomalaislapset kokevat alkoholinkäytön häiritsevänä perheessään. Lapsi määrittää vanhemman alkoholiongelmaiseksi helpommin kuin muut aikuiset tai vanhempi itse. Isän tai äidin humala on lapsen silmin pelottavaa, lapsi ei saa apua eikä tule kuulluksi. Kysymys on monimutkainen, kun puhutaan lasten pahoinvoinnista ja huostaanottojen määrän kasvusta. Ketään ei saa syyllistää, vähiten vanhempia, mutta ongelma on kuitenkin ratkaistava. Lasta on kuultava. 
Sosiaalitoimisto ja kotipalvelu ovat ne tahot, jotka kunnissa auttavat perheitä selviämään ongelmistaan. 
Kotipalvelu on koko ajan entistä enemmän kiinni vanhusten palveluissa ja sosiaalitoimisto voi palvella vain todella suurten ongelmien kanssa painivia perheitä. Sosiaaliset verkostot ovat perheillä aiempaa suppeampia: vain harvoilla on mahdollisuus saada apua isovanhemmilta tai muilta sukulaisilta.

Kuntiin tarvitaan enemmän niitä ihmisiä, jotka voisivat auttaa ennen kuin ongelmat ja tilanteet kärjistyvät. Aina rahakaan ei perhettä auta, vaan tarvittaisiin elävän ja ymmärtävän ihmisen apua. 
Perhetyöntekijän palkkaaminen voisi lopulta tuoda säästöjä. Lapsista säästäminen ei ole kaukonäköistä. Säästöt aiheuttavat kuluja.

Lapsen normaali koulutus maksaa, mutta kulut moninkertaistuvat, jos lapsi täytyy sijoittaa sijaisperheeseen. Yhä vain enemmän tulee yhteiskunnalle kustannuksia, jos lapsi päätyy perhekotiin. 
Vaalien alla mietitään jälleen vaaliteemoja. Paljon on tehty, paljon on perhepolitiikalle sijaa edelleen.

Perheelliset opiskelijat ja nuoret perheet ovat eniten avun tarpeessa eikä päihdeongelmaisten perheiden lapsia saa jättää unohdettujen ja säästettävien listalle. 
Salla Remes 
Keskustan Opiskelijaliiton

liittohallituksen jäsen 

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 20.9.2006

Juha Iso-Aho 6.9.: Se aika vuodesta

Syksy saapuu. Vaikka sitä ei säiden puolesta heti suostuisi uskomaankaan niin vuodenajan vaihtumista povaa jälleen kerran sama varma merkki: opiskelijat kirmaavat, tai motivaatiostaan riippuen kenties raahautuvat jälleen opinahjoihinsa.
Ensimmäistä kertaa kotoa muuttavien ja opiskelunsa vasta aloittavien elämässä tapahtuu suuri muutos. Vieraalle paikkakunnalle muuttaminen ja tavallaan uuden vaiheen aloittaminen elämässä ei voi olla helppoa. Yhtä aikaa täytyy usein solmia sekä uusia ystävyyssuhteita, että oppia elämään itsenäisesti.
Samaan aikaan kun opiskelijat raahaavat sänkyjään portaita pitkin kuudennen kerroksen asuntoihinsa, siirrytään ainakin poliittisten opiskelijajärjestöjen toiminnassa vuoden tärkeimpään vaiheeseen. Toimintaa herätellään jälleen syksyn ensimmäisissä kokouksissa ja yksi ongelma on aina ylitse muiden: Kuinka saada osastoon enemmän aktiiveja?
Opiskelijajärjestöissä vaihtuvuus on nopeaa; useimmiten parin, kolmen aktiivivuoden jälkeen edessä on esimerkiksi vaihtoon lähtö tai valmistuminen. Tämän takia uusien, innokkaiden toimijoiden mukaan houkuttelu on erityisen tärkeää, muussa tapauksessa uhkana on osaston toiminnan nopea hiipuminen.
Ihmisen kapasiteetti on rajallinen ja hän pystyy kerrallaan sitoutumaan vain pieneen määrään järjestöjä, joissa opiskelun ohessa pystyy aktiivisesti vaikuttamaan.
Usein kalenteri täyttyykin harraste- ja opiskelijajärjestöjen tapahtumamuistutuksista nopeammin kuin ekavuotinen ehtii opintotuen olosuhdemuutosilmoitustakaan täyttää? Menisinkö tänään opiskelijajärjestöni järjestämään keskusteluiltaan vai elokuvaharrastajien kokoontumiseen? Huomenna olisi sählyvuoro ja siihen kirjatenttiinkin täytyy ryhtyä lukemaan.
Oman kalenterin jo täytyttyä joutuu monille mielenkiintoisille järjestöille sanomaan ei kiitos. Kilpailu opiskelijoiden ajan ja energian valjastamisesta juuri oman järjestön tai ryhmän hyödyksi on täten kova. Tässä kisassa useat yliopistot kuitenkin pidättelevät poliittisia opiskelijajärjestöjä jo lähtöviivalla kieltämällä poliittisten mainosten levittämisen.
Omassa yliopistossani edes politiikan tutkimuksen laitoksen opiskelijajärjestö ei salli poliittisten järjestöjen tapahtumien mainostamista sähköpostilistallaan, vaikka esimerkiksi Attacin, Greenpeacen tai Eurooppa-nuorten tilaisuuksien esillä pitämisessä ei nähdä mitään ongelmaa.
Kuitenkin monet juuri saapuneet opiskelijat ajattelevat keskustalaisesti ja useat olisivat valmiit ainakin pyydettäessä lähtemään mukaan toimintaan. Ongelma on vain sama kuin Suomen työttömyydessä nykyään: kohtaavuus. Jo omalla kotipaikkakunnallaan aktiiviset toimijat löytävät paikallisosaston ilman aktiivista mainostamistakin, mutta heitä on vain valitettavan vähän.
Useimmat keskustavaikuttajat ovat tulleet mukaan toimintaan juuri opiskeluaikanaan ja tämän takia niin Keskustaopiskelijoiden kuin nuortenkin jäsenhankintaa pitää pystyä tehostamaan. Luonnollisin paikka nuorten kohtaamiselle ovat oppilaitokset, mutta esimerkiksi joidenkin yliopistojen kummallinen nihkeys yhteiskunnallista toimintaa kohtaan tekee tämän hyvin vaikeaksi.
 

Luulisi, että olisi yliopistojen omankin edun mukaista saada mahdollisimman monia opiskelijoita mukaan politiikkaan. Opiskelijat pitäisivät puolueissaan parhaiten ääntä opiskelijoiden ja sitä kautta koko koulutusjärjestelmämme puolesta. Rajoitteiden sijaan opiskelijoita tulisi kannustaa yhteiskunnalliseen toimintaan. Kansanedustajat, olivatpa he kuinka aidosti tahansa huolissaan opiskelijoiden asemasta, eivät voi tietää yhtä hyvin kaikkia niitä arkipäivän elämään vaikuttavia asioita kuin opiskelijat itse. Mitä suurempi joukko informoijia on puolueissa, sitä paremmin asiat ymmärretään Arkadianmäelläkin.
 

Toivoa sopii, että jokainen tekee työtä sen eteen, että mahdollisimman suuri osa vaikuttamisesta kiinnostuneista nuorista saa mahdollisuuden. Että älykkäät, energiset nuoret eivät tyytyisi parantamaan maailmaa kahvikupin äärellä ainoastaan sen takia, ettei heille ole tullut mieleen liittyä poliittiseen järjestöön.
 

Suomessa tarvitaan niin etujärjestöjä, kansalaisliikkeitä, kuin puoluesidonnaisia järjestöjäkin. Nyt on edessä uusi lukuvuosi, jolloin niiden toimintaan mukaan haluaville tulee tarjota siihen tilaisuus.
 

Juha Iso-Aho
 

Keskustan Opiskelijaliiton
liittohallituksen jäsen
 

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 6.9.2006

Anna-Kaarina Uusitalo 23.8.: Ilmaisia ja melkein ilmaisia vinkkejä

Useat  pienet ja myös syrjäiset kunnat painivat muuttotappiolukujensa kanssa. Väki vähenee, mutta pidot eivät parane. Veronmaksajien kaikotessa luonnollisesti myös palveluja on karsittava. Riisutut palvelut eivät toimi ainakaan houkuttimena jäämään tai muuttamaan kuntaan. Pieniä kuntia kuihduttava negatiivinen kierre on syntynyt.
Palveluja karsittaessa ei aina ajatella tarpeeksi kauaskantoisesti. Jäädään tuijottamaan pelkkiä lukuja ja tehdään supistukset niiden pohjalta. Nyt myös tulevaisuutemme toivot eli nuoret ovat joutuneet tuntemaan nahoissaan isot säästöt.
Pienimmissä kunnissa on saatettu lakkauttaa ainoan nuorisotyöntekijän virka taloudellisen ahdingon vuoksi, vaikka nuorisotyöntekijä onkin yleensä kunnassa se ihminen, joka toimii eniten nuorten kanssa ja on heidän puolestapuhujana. Joidenkin nuorten kohdalla nuorisotyöntekijä on juuri se henkilö, joka saa parhaiten kontaktin heihin, pitäen heitä kaidalla tiellä.
Nuorisotyöntekijä pitää nuorille suunnattua tilaa avoimena ja on usein liikkeelle paneva voima, kun nuoret esittävät toiveitaan omien elinolojensa kehittämiseksi. Nuorisotyöntekijä on avainhenkilö projekteissa, joiden kautta nuoret kasvavat vastuuseen ja vaikuttavaan kansalaisuuteen.
Todellisen kenttätyöntekijän puuttuminen saa varmasti nuorten vastustuksen nousemaan. Nuoret eivät osaa nähdä koulua ja opettajia satsauksena heihin, mutta nuorisotyöntekijän nuoret mieltävät kunnan palveluna, joka on nimenomaan heitä varten.
Tällaiset  supistamispäätökset eivät jätä nuorelle positiivista kuvaa omasta kunnasta eivätkä motivoi häntä jäämään kuntaan yhtään pidemmäksi aikaa kuin on tarpeen. Pienten kuntien pitäisi nähdä nuoriin kohdistuvat satsaukset nimenomaan pesämunana tulevaisuuteen. Jos nuorten asiat on järjestetty hyvin kunnassa, he viihtyvät siellä ja tuntevat olonsa merkityksellisiksi.
 

Lapsiin ja nuoriin kohdistuneet rajut leikkaukset ovat alku oman haudan kaivamiselle. Pienessä kunnassa kasvaneen nuoren on todennäköisesti lähdettävä hankkimaan koulutus jostain kauempaa, mutta myönteinen suhtautuminen omaa kuntaa kohtaan voi olla ratkaiseva tekijä, kun hän miettii mihin sijoittua asumaan ja perhettä perustamaan valmistumisen jälkeen.
 

Sama sääntö pätee myös, kun on kysymys nuorten vaikutusmahdollisuuksista. Jos nuorta kuullaan ja hänen mielipiteellään on merkitystä, nuori saa vaikuttamisen tunteen, joka kantaa pitkälle. Uusi nuorisolaki velvoittaa, että nuorille tulee järjestää mahdollisuus osallistua paikallista ja alueellista nuorisotyötä ja -politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn.
 

Usein unohdettu asia on se, että nuoret itse ovat nuorisotyön parhaita asiantuntijoita. Nuorten mielipiteen kuuleminen ja aloitteisiin reagoiminen on aikuisten taholta tuleva vihreä valo ja kannustin. Nuoret voi ottaa hyvin mukaan myös heiltä tulleiden parannusehdotusten käsittelyyn ja jatkotoimenpiteisiin.
 

Nuoret  tahtovat usein olla myös panemassa käytäntöön heiltä tullutta ideaa. Mikä sen mukavampaa kuin itse olla rakentamassa niitä kauan kaivattuja uimakoppeja. Aikuiset ehkä mieluummin tässä tilanteessa pesevätkin kätensä itse toteutusvaiheessa, mutta nuorilla asia on usein toisin.
 

Tämä onkin se tieto, joka monelta puuttuu, ja mikä jättää usein hyvien vaikuttamiskokemusten saamisen puolitiehen. Tässä esimerkissä rakennusvirastossa ollaan siinä luulossa, että nyt nuoret on kuultu, kun tiedetään, että he haluavat uimakopit rannalle.
Jonkin ajan kuluttua siellä jo kunnan miehet huhkivatkin koppeja pystyyn siinä uskossa, että asia on hienosti hoidossa. Nuoret taas kokevat, että tullessaan kuulluksi he olivat vasta vaikuttamisen alkumetreillä.

Heillä olennaisena jatkumona olisi ollut uimakoppien suunnittelu vaihe vaiheelta. He olisivat seuranneet uimakoppien valmistumista prosessina samalla saaden oppia siitä, mitkä vaiheet on edeltänyt uimakoppien valmistumista. Monta hyvää vaikuttamisenpaikkaa jää käyttämättä, ja tunne todellisesta vaikuttamisesta häviää tuuleen.  Kunta, joka haluaa olla olemassa myös vuosien päästä, satsaa nuoriin. Nuorten palvelujen supistamisen seuraukset on nähtävissä hyvin nopeasti, ja samalla voidaankin alkaa askarrella lappua, jonka voi asettaa kunnan luukulle.

Kaikkien väestöryhmien palvelujen tasapuolinen karsiminen ei ole syy, jonka taakse piiloutua, koska vaikutukset lasten ja nuorten kohdalla ovat aivan eri luokkaa. Ottakaa nuoret mukaan oppimaan tekemisen kautta, sillä he ovat tämän päivän ja tulevaisuuden voimavara.
 

Anna-Kaarina Uusitalo
varapuheenjohtaja
Keskustan Opiskelijaliitto
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 23.8.2006.

Kirsi Marttinen 9.8.: Lukukausimaksujen perimistä mietittävä tarkasti

Tänä syksynä yliopistoissa aloittaa noin 22 000 uutta opiskelijaa, joista noin 1400 on ulkomaalaisia tutkinto-opiskelijoita. Ulkomaalaisia hakijoita oli yli 7000, eli yli kaksi tuhatta enemmän kuin viime vuonna.

Korkeakoulut kamppailevat resurssipulan ja kansainvälistymispaineiden välimaastossa. Ulkomaisten tutkinto-opiskelijoiden määrä kasvaa, mutta edelleenkin vain noin joka kymmenes heistä jää maahan tutkinnon suoritettuaan.

Ratkaisuksi resurssipulaan ja ”tutkintoshoppailuun” on esitetty lukukausimaksujen käyttöönottoa EU/ETA –maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Yhtälö ei suinkaan ole niin yksinkertainen kuin miltä se helposti näyttää.  Suomessa lukukausimaksujen käyttöönottoa pohtineen työryhmän ehdotuksen mukaan korkeakoulut voisivat itse päättää maksujen suuruudesta ja perimisestä, niin että hintahaarukka osuu 3500–12 000 euron välimaastoon vuodessa.

Ruotsissa asiaa pohtinut työryhmä tuli siihen tulokseen, että maksujen käyttöönotto ja perintäjärjestelmän kehittäminen tulee niin kalliiksi, että lopputulos resurssien kannalta on plus-miinus- nolla.

Mielenkiintoista kyllä, juuri lisäresurssien saaminen on meillä Suomessa siltikin lukukausimaksujen puolestapuhujien vahvin argumentti.

On mahdollista, että lukukausimaksut voisivat tuoda lisäresursseja, mutta kenelle ja mihin? Pystyvätkö pienet maakuntakorkeakoulut houkuttelemaan ulkomaisia opiskelijoita, jotka ovat valmiita maksamaan?

Uskon, että muutamat yliopistot ja ammattikorkeakoulut voivat pyytää maksimihinnan tarjoamastaan koulutuksesta, mutta miten käy niiden korkeakoulujen, joiden kansainvälistyminen on jo nyt heikoissa kantimissa? Mistä korkeakoulut löytävät rahat markkinointiin ja englanninkielisiin ohjelmiin, jota tarvitaan maksavien asiakkaiden houkuttelemiseksi?

Tanskassa EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevien hakijoitten määrä on vähentynyt keskimäärin puolella maksujen käyttöönoton myötä. Nyt olisi syytä miettiä asiaa suurempana kokonaisuutena. Ulkomaisten opiskelijoiden saaminen erityisesti muuttotappioalueille ja pyrkimys saada heidät jäämään Suomeen töihin valmistumisen jälkeen ei paranna vain huoltosuhteen vajetta kansallisesti, vaan auttaa myös kehittämään nuorisopulasta kärsiviä alueita. Sinne, minne maksavia hakijoita ei löydy tarpeeksi, maksut voivat houkutella hyväksymään opiskelijoita joustavammilla kriteereillä.

Tällöin myös vaatimustaso opinnoissa laskee helposti. Vaikutuksia suomalaisen tutkinnon tason arvostukseen voi vain arvailla. Minua kuitenkin kummeksuttaa keskustalaisten into lukukausimaksuja kohtaan. Useat keskustalaiset kansanedustajat ovat allekirjoittaneet kansanedustaja Arto Satosen (kok.) lakialoitteen lukukausimaksuista. Eniten minua huolestuttaa kuitenkin keskustelun puute, sillä kyse on kuitenkin varsin mittavasta muutoksesta. Silti useat kansanedustajat ovat valmiita muutokseen pohtimatta ensin sen kaikkia vaikutuksia.

Lisäresursseja kaivattaisiin kipeimmin juuri opetukseen, mutta lukukausimaksujen käyttöönotolla ei niitä siihen saada. Ehkäpä kansainvälistymisen ja rahavirtojen ei kaikkien mielestä tarvitsekaan jakautua tasaisesti alueellisesti tai alakohtaisesti. Keskustalaisen arvomaailman edustajilta odottaisin kuitenkin toisenlaista mielipidettä.

Jopa ministeritasoa myöten on ehdotettu kehitysyhteistyömäärärahojen käyttämistä kolmansista maista tulevien opiskelijoiden tukemiseen esimerkiksi stipendein. Yhtälö on varsin näppärä: hurskastellaan ensin sillä, että Suomen kehitysyhteistyömäärärahoja nostetaan ja sitten niillä paikkaillaan suomen korkeakoulujen resurssipulaa stipendien muodossa.

Tilastojen mukaan useimmat näistä opiskelijoista eivät kuitenkaan palaa hyödyttämään koulutuksellaan kotimaataan.

Nykyisen hallituksen lakimuutos siitä, että opiskelijat voivat valmistumisensa jälkeen jäädä Suomeen työnhakuun, on jo oikeansuuntainen ja tervetullut askel. Tarvitaan myös lisää kieli- ja kulttuuriopintoja, sillä ilman kielitaitoa tai kulttuurinymmärrystä harva integroituu vieraaseen maahan. Kielen hallinta lisää myös työnsaantimahdollisuuksia.

Toivottavasti myös työantajat heräävät huomaamaan, mikä potentiaali löytyy suomalaisen korkeakoulututkinnon suorittaneissa ulkomaisissa työnhakijoissa. Peräänkuuluttaisinkin nyt avointa ja laajaa keskustelua lukukausimaksuista, koulutuksen kaupallistumisesta ja siitä, mihin suuntaan suomalaisia korkeakouluja ja yhteiskuntaa sen myötä halutaan viedä.

Kirsi Marttinen

Suomen ylioppilaskuntien liiton varapuheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 9.8.2006.

Teemu Korhonen 26.7.: Asiat ihmisten lähelle

Elämänrytmi on nykyään hyvin kiireellinen. Useat tekniset saavutukset ovat vuosisatojen saatossa helpottaneet elämää, mutta tästä huolimatta työtä riittää tehtäväksi. Ihmisten aika kuluu tuottamisessa, rakentamisessa, kuluttamisessa ja lisääntymisessä.
 

Ihmisten aika ei yksinkertaisesti riitä ottamaan kantaa poliittisiin asioihin, jos se ei koske heidän työnkuvaansa. Kaikki tietenkään eivät ole kiinnostuneita, eikä kaikki koskaan voi olla. Asian tulee olla hyvin hätkähdyttävä tai koskettaa läheltä, jotta ihmiset suostuvat käyttämään vapaa-aikaansa yhteisten asioiden hyväksi.
 

Kiire alkaa näkyä jo opiskelijoissa. Aika ei riitä, ja näin ollen osallistuminen opiskelijapolitiikkaan on nihkeää. Itse uskon, että meillä nuorilla opiskelijoilla tiukimmat aikataulut ovat kuitenkin vielä edessäpäin. Kiire on siis osittain tekosyy.
 Toinen ilmiö opiskelijapolitiikassa ja siihen liittyvässä visioinnissa on, että liian usein puheet jäävät ilman toteutusta. Suunnitellaan ja ideoidaan paljon, mutta lopulta ei tapahdu juuri mitään. Kenties aiheet karkaavat liian kauaksi, jolloin toteuttamisessa vastaan tulee riittämättömät resurssit ja omien taitojen rajallisuus.
 

Suurin ongelma opiskelijapolitiikassa on, että se on usein kaukana opiskelijan arjesta. Mielenkiinto vähenee puhuttaessa asioista, jotka ovat liian kaukana arjen rutiineista.
Käsiteltävien aiheiden tulisi löytyä opiskelijoiden etujen parantamisessa ja säilyttämisessä sekä oman alansa opintojen kehittämisessä. Opiskelijapolitiikka aktivoituu silloin, kun aiheeksi nousee jokin läheinen ja konkreettinen asia.
 

Usein aiheet kuitenkin karkaavat yleisiin päiväpoliittisiin teemoihin. Toki myös näistä on hyvä olla mielipiteet, mutta ne eivät kuitenkaan saisi nousta opiskelijoille kaikkein tärkeimmiksi. Opiskelijapolitiikka on hyvä harjoittelukenttä, vaikka mahdollista kansanedustajan uraa ajatellen, mutta kyseinen kenttä tulisi kuitenkin säilyttää aiheiltaan sellaisena, joihin useammat voisivat tarttua.
 EU:n    ja suomalaisten välejä hiertää sama asia. Käsiteltävät aiheet ovat usein liian kaukana jokapäiväisestä elämästä, tai ainakin ne koetaan niin. EU on useiden suomalaisten mielissä edelleen suuri byrokraattinen laitos.
 

Suomi on kuitenkin kuulunut Euroopan Unioniin jo 11 vuotta. Eurooppa-päivää vietetään vuosittain toukokuussa, mutta se ei näy ihmisten elämässä käytännössä mitenkään. Päivään ei ole liitetty mitään traditiota, joka jäisi ihmisten mieliin.
 

Suomi on toistamiseen EU:n puheenjohtajamaana, ja mahdollisesti seuraavaa kertaa saa odottaa hieman pidempään uusien maiden liittyessä EU:n jäseniksi. Kenties tässä yhteydessä olisi siis hyvä tilaisuus tehdä EU:ta myös suomalaisille tutummaksi. Puheenjohtajuuskaudesta ei päällimmäisenä saa jäädä mieliin sinivihreä kalaa muistuttava logo.
Mitkä olivat ne argumentit, joilla yhdeksänkymmentä luvun puolessa välissä suomalaisille perusteltiin liittymisen tarve? Euroopan yhtenäisyys, kansainvälistyminen, taloudelliset hyödyt? Perusteluina käytetyt asiat tulisi jälleen nostaa esille ja näyttää kuinka niissä tavoitteet ovat toteutuneet.
 Työttömyys on laskenut, yleinen elintaso on noussut, peruskoulutus on pärjännyt Pisa-tutkimuksissa erittäin hyvin ja suomalaisia yrityksiä on kasvanut menestystarinoiksi. EU:lla ja siellä tehdyillä päätöksillä on varmasti osuutensa näissä asioissa. Se täytyy vain tuoda esille.
 

EU:n puheenjohtajuuskauden aloitukseen on liittynyt aika paljon julkisuutta eri medioissa ja sitä olisi kohtuullisen helppo hyödyntää edukseen. Ehkä kansanedustajien ja hallituksen tulisi tavata mahdollisia äänestäjiä jo myös ennen todellisen vaalityön alkua.
Opiskelijapolitiikan pitäytymistä opiskelijoille läheisissä asioissa on hankala kontrolloida, koska on hyvin erilaisia ihmisiä osallistumassa siihen. Ihmisten erilaisuus on toisaalta myös voimavara.
Sen kuitenkin osaan ennustaa, että viimeistään ensi keväänä useiden puolueiden teemat tulevat taas ihmisten arkea lähemmäksi. Suomalaisille tarjotaan leipää ja sirkushuveja tai ainakin kahvia ja puheita.
 

Teemu Korhonen
Keskustan Opiskelijaliiton
liittohallituksen jäsen
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 26.7.2006.

Jaakko Antila 12.7.: Köyhimpiäkin lapsiperheitä on muistettava

Vuonna 2003 hallitusohjelmaan kirjattiin, että ”vuonna 2004 uudistetaan lapsilisäjärjestelmän rakennetta siten, että kaikki lapsiperheet, jotka ovat lapsilisäjärjestelmän piirissä hyötyvät uudistuksesta. Lapsilisiin tehdään korotus, joka kohdistuu ensimmäiseen lapseen.” Näin tapahtuikin.
Ensimmäisestä lapsesta maksettavaa lapsilisää nostettiin kymmenellä eurolla. Ensimmäisestä lapsesta saa nyt lapsilisää 100 euroa, toisesta 110,5 euroa, kolmannesta 131 euroa, neljännestä 151,5 euroa ja viidennestä sekä siitä useammista lapsista 172 euroa.
 

Ennen nykyisen hallituksen tekemää parannusta lapsilisiin Suomessa oli kauan aikaa ollut käytössä tasaisesti porrastetut lapsilisät. Vielä vuonna 2003 lapsilisät nousivat tasaisesti ensimmäisen lapsen 90 eurosta 20,5 eurolla lasta kohta. Viimeisin muutos rikkoi tämän porrastuksen.
Vain ensimmäisen lapsen lapsilisään tehtyä korotusta perusteltiin mm. sillä, että se on tasapuolinen, koska kaikki perheet saavat yhtä paljon lisää tukea.
 

Nyt lapsilisät nousivat yksilapsisissa perheissä 11,11 prosenttia, kolmilapsisissa 3,02 prosenttia ja viisilapsisissa vain 1,53 prosenttia. Lapsilisien porrastamisella saadaan tasoitettua lapsiperheiden taloudellista asemaa. Koska jokaisesta lapsesta on enemmän kuluja kuin saatava tuki, tämä auttaa niitä perheitä, joissa on enemmän kuin yksi lapsi - ja joissa talous lienee keskimäärin tiukempi kuin yksilapsisissa perheissä.
Viimeisin lapsilisäuudistus oli huono signaali keskustalaisesta perhepolitiikasta. Uudistuksella tuettiin eniten niitä, jotka muutenkin pärjäävät parhaimmin. Siis väärin tehty, vaikka ajatus lapsiperheiden aseman parantamisesta olikin hyvä.
 

Seuraavaankin hallitusohjelmaan – ja sitä ennen eduskuntavaaliohjelmaan – on saatava useita lapsiperheiden asemaa parantavia toimenpiteitä. Ensimmäiseksi on syytä korjata tämän hallituskauden virhe ja tehdä parannuksia lapsilisiin niin, että suurimman hyödyn saavat suurimmassa tarpeessa olevat.
Muutoinkin lapsiperheiden asemaa parannettaessa olisi hyvä keskittyä niihin perheisiin, joiden taloudellinen tilanne on vaikein. Yksinhuoltajakorotusta on tarkistettu tämän hallituskauden aikana, mutta lisätarkistukseenkin voisi olla aihetta.
Lapsellisten opiskelijaperheiden asema ei tällä hallituskaudella ole juuri parantunut. Kun opintotuen asumislisän vuokrakattoa korotettiin 252 euroon vuoden 2004 marraskuusta alkaen, perheelliset opiskelijat jäivät tästä parannuksesta osattomiksi, sillä he ovat asumistuen eivätkä asumislisän piirissä.
 

Opiskelevien lapsiperheiden aseman parantamiseen liittyy perheiden toimeentulon turvaamisen lisäksi toinenkin merkittävä näkökulma. Perheiden perustamiseen jo opiskeluaikana, reilusti ennen kolmenkymmenen ikävuoden täyttymistä, tulisi kannustaa.
Ensisynnyttäjien keski-ikä on nykyisin melko korkea. Perheen perustamista lykätään, kun taloudellinen asema on epävarma. Syntyvyyden nostamiseksi Suomessa voitaisiin tehdä paljon muutakin.
 

Puoluekokous vastasi kesäkuussa Keskustan Opiskelijaliiton opiskelun ja perhe-elämän yhteensovittamisen helpottamista koskevaan aloitteeseen varsin hyvin. Vastauksessa todetaan, että Keskustan mielestä lapsiperheiden aseman parantamista tulee jatkaa ja kiinnittää huomiota perheellisten opiskelijoiden asemaan aloitteessa mainitut keinot – mm. korotus lapsilisään opiskelijaperheen lapselle – huomioiden.
 

Opiskelevien lapsiperheiden asema ei ole nyt kovin hyvä, joten parannuksiin on aihetta.
Puoluekokoukseen liittyen oli mielenkiintoista ja ikävääkin havaita, että puoluekokousaloitteissa lapsilisäasiat olivat tällä kertaa lapsipuolen asemassa. Puoluekokoukseen kannanotossa lapsilisät mainitaan – niiden jatkaminen 17-vuotiaille. Lapsilisien korottamisesta tai indeksiin sitomisesta ei puoluekokousasiakirjoista mainintoja löydy.
Lapsiperheiden taloudellisen aseman parantamisen tulee olla seuraavankin hallitusohjelman keskeisiä tavoitteita. Keskustan maine hyvän perhepolitiikan vaalijana ei säily pelkästään puheilla. Tarvitaan myös tekoja.
 

Jaakko Antila
Keskustan Opiskelijaliiton
varapuheenjohtaja
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 12.7.2006.

Ville Väkeväinen 28.6.: Energiapolitiikka EU:n ytimeen

Energiapolitiikka näyttää nousevan pian alkavan Suomen EU-puheenjohtajuuskauden yhdeksi keskeiseksi asiakysymykseksi. Keskikesällä energiapolitiikan ajatteleminen lienee päällimmäisenä mielessä vain harvoilla. Useimmilla kansalaisilla kesäkuun loppupuolella ajatus liikkuu lähimpänä energiapolitiikkaa mökkisaunaa lämmitettäessä.
Energiakysymykset ovat kuitenkin maailmanpolitiikassa yhä keskeisemmällä sijalla. Energia eri muodoissaan on keskeinen hyvinvoinnin luoja. Tarvitsemme energiaa paitsi sähkölaitteisiin, myös lämmitykseen, paikasta toiseen liikkumiseen ja teollisuuden tarpeisiin.
Tällä hetkellä monet Aasian maat, Kiina etunenässä, pyrkivät kohti sellaista elintasoa, josta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on nautittu vuosikymmeniä. Voimakas talouskasvu Kiinassa ja eräissä muissa Aasian maissa on samalla lisännyt energiankulutusta maailmassa. Siksi energiapolitiikasta on tullut, tai paremminkin, se on aina ollut osa suurvaltapolitiikkaa. Esimerkkeinä tästä toimivat Persianlahden sodat ja alkuvuoden ongelmat kaasutoimituksissa Venäjältä. Tämän vuoksi ei ole yllättävää, että myös EU:ssa kiinnostunut energiapolitiikkaan on kasvanut.
Kiinnostuksen lisääntymiseen vaikuttanee myös se, että EU on nykykehityksen jatkuessa entistä riippuvaisempi tuontienergiasta. Tällä hetkellä EU:n alueella käytetystä kokonaisenergiasta tuontienergian osuus on 47 prosenttia. Ilman toimenpiteitä tuontienergian osuus uhkaa kasvaa 68 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Tällainen kehitys saattaisi eurooppalaisen teollisuuden ja yksityiset kuluttajat kohtalokkaasti riippuvaisiksi kansainvälisillä energiamarkkinoilla tapahtuvista heilahteluista.
Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja omavaraisuusasteen nostamiseksi EU pyrkii edistämään uusiutuvien energianlähteiden käyttöä. Uusiutuvilla energianlähteillä tuotetun energian osuutta lisäämään laadittiin vuonna 2001 RES-E   -direktiivi, jossa asetettiin maakohtaiset tavoitteet   uusiutuvilla energianlähteillä tuotetun sähkön osuudesta.
Suomelle asetettu maakohtainen tavoite on, että 31,5 prosenttia sähköstä voitaisiin tuottaa uusiutuvilla energianlähteillä vuoteen 2010 mennessä. Koko EU-alueella tavoitteena on lisätä uusiutuvilla energianlähteillä tuotetun sähkön osuutta 14:sta 22 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä.
Tällä hetkellä tavoitteesta on jääty huomattavasti. Komissio arvioi toukokuussa 2004, että jäsenmaista vain Suomi, Saksa, Tanska ja Espanja olivat etenemässä kohti direktiivin tavoitetta.
Suomi sai komissiolta erityismaininnan voimakkaasti kasvaneesta bioenergian käytöstä. Suomessa bioenergiaa käytetään sähköntuotantoon eniten kaikista teollisuusmaista.
Samalla on kuitenkin muistettava, että meillä on mahdollisuuksia lisätä bioenergian käyttöä. Esimerkkinä voidaan mainita kierrätyspolttoaineiden käytön lisääminen. Vaikka olemme muutoin bioenergian tuotannon kärkimaa, jätteiden polton osalta olemme jääneet kehitysmaaksi. On täysin järjetöntä, että lukuisat hankkeet jätteenpolttolaitosten perustamiseksi ovat pysähtyneet valituskierteeseen. Samaan aikaan poltettavaksi kelpaavaa jätettä mätänee kaatopaikoilla tuottaen metaania, joka on 20 kertaa hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu.
Muitakin mahdollisuuksia lisätä bioenergian käyttöä on olemassa. VTT:n vuonna 2005 tekemän selvityksen mukaan myös metsähakkeen, puun pienkäytön ja peltobiomassojen osalta maassamme on merkittäviä energiakäytön lisämahdollisuuksia. Pohdittaessa mahdollisuuksia uusiutuvien energianlähteiden osuuden kasvattamiseksi, tulisi myös vesivoiman lisärakentamisen mahdollisuudet ottaa täysimääräisesti huomioon. Esimerkiksi on vakavasti pohdittava, tulisiko Vuotoksen altaan rakentamisesta säätää erillislailla.

Olipa kysymys mökkisaunan lämmittämisestä tai maailmanlaajuisista energiapoliittisista kysymyksistä, huomaamme että yhteiskunnassamme mikään ei tapahdu ilman energiaa. Siksi energiapolitiikka on syytä nostaa politiikassa ytimeen, niin kansallisessa, eurooppalaisessa kuin kansainvälisessäkin politiikassa.
 

Ville Väkeväinen
pääsihteeri
Keskustan Opiskelijaliitto
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 28.6.2006.

Anu Tuovinen 14.6.: Himoitse lähimmäisesi osaamista

 Suomen Keskusta juhli viime viikonloppuna satavuotista, menestyksekästä historiaansa juhlapuoluekokouksessa Oulussa. Keskustan puoluekokous toi mukanaan yhden keskeisen henkilövaihdoksen.
 

Henkilövaihdoksilta voi aina odottaa paljon, kun muutosten hetkinä on mahdollisuus toiminnan uudelleentarkasteluun. Keskustakonsernin toiminnassa onkin tarkasteltavaa. Jo ennen puoluekokousta KOL:n liittohallitus muotoili teesejä uutta puoluesihteeriä varten.
Keskustan Opiskelijaliitossa toivotaan, että uusi puoluesihteeri kiinnittäisi huomiota puolueen piirien, opiskelupaikkakuntien kunnallisjärjestöjen ja Keskustan Opiskelijaliiton osastojen väliseen yhteistyöhön.

Opiskelijat tekevät vapaaehtoisesti ja pyyteettömästi töitä opiskelupaikkakunnallaan osana piiriä.
Usein ihmiset tulevat mukaan poliittiseen toimintaan opiskeluaikanaan, jolloin opiskelijajärjestön toiminta jäsenhankinnassa korostuu. Tämän vuoksi on ensiarvoisen tärkeää, että yhteistyö piirin johdon ja KOL:n osastojen toimijoiden välillä toimii hyvin. Yksi keino yhteistyön parantamiseksi voisi olla säännöllisten yhteisten tapaamisten järjestäminen.
 

Puolueen piirien ja kunnallisjärjestöjen aktiiveilla on laaja kokemus puoluetoiminnasta ja elämästä ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta yleensä. Tästä kokemuksesta nuoret toimijat voisivat hyötyä erityisen mentorointijärjestelmän avulla. Molemminpuolinen vuorovaikutus palvelee olennaisesti myös puolueen etua. Tällöin varmistetaan jatkuvuus sekä toimijoiden että päätöksenteon osalta.
 

Keskusta  tarvitsee kansainvälisiä osaajia. Mentorointi olisikin ulotettava koskemaan myös puolueen kansainvälistä yhteistyötä. Nuoret on otettava mukaan esimerkiksi puolueen ulkomaan delegaatioihin tutustumaan ja verkostoitumaan. Tämä madaltaa kynnystä lähteä mukaan kansainväliseen toimintaan ja luo pohjaa puolueen kansainvälisille suhteille tulevaisuudessa.
Muutos lähtee nuorista ja opiskelijoista. Keskustalla ei ole varaa aliarvioida kasvavaa potentiaalia, joka tulevaisuudessa johtaa tätä puoluetta ja maata. On tärkeää, että nuorille toimijoille tarjotaan tilaisuus kehittyä asiantuntijoiksi. Keskustalle olisikin luotava toimiva rekrytointijärjestelmä, joka edesauttaa keskustalaisen näkemyksen esiintymistä myös julkishallinnossa.
 

Kokonaisuutena edellä esitellyt esimerkit kertovat niistä toimintamalleista, joita tarvitaan paljon muitakin. Keskustan sisarjärjestöjen, eduskuntaryhmän, puoluetoimiston, piirien, paikallisyhdistysten ja kaikkien keskustaa lähellä olevien järjestöjen yhteistyön tiivistäminen tuo resurssien säästöä, kun niiden mainostamiseen ja organisointiin kuluvat voimat jaetaan järjestäjien kesken.
Yhteisesti järjestetyt tapahtumat ovat usein myös vaikuttavampia, kun viisaat päät lyödään kukkaroiden ohella yhteen. Näin on ainakin silloin, kun yhteistyö tapahtuu hyvässä hengessä ja oma etu korvaa sooloilun kiusaukset. Opiskelijoiden mentorointi ei suinkaan ole ainoa asia, missä aikaisemmilta toimijoilta voi ottaa oppia. Synergiaetuja voi etsiä myös tiedotustoiminnassa ja viestinnässä laajemminkin.
 

Ehkä keskustan kentän ääni on alkanut kuulua paremmin, kun kannatus on mielipidemittausten mukaan ollut jo kasvussa. Molemmat puoluesihteeriehdokkaat korostivat kaikkien kuuntelemista ja sitä voidaan puoluesihteeriltä myös odottaa. On aihetta auttaa olemassa olevaa järjestökenttää toimimaan tehokkaasti. Tällöin KOL:n teesien kaltaiset ajatukset yhteistyöstä sekä kaverin osaamisesta oppimisella ovat suureksi avuksi. Lisäksi on syytä pohtia, tarvitaanko uusia osallistumisen muotoja.
Erityisesti nuoret, mutta myös muut ihmiset osallistuvat kansalaisjärjestötoimintaan, joka keskittyy johonkin tiettyyn asiaan, ei niinkään kunnallispolitiikkaan tai kansalliseen politiikkaan yleensä. Olisiko keskustan hyvä etsiä tapoja organisoitua ja verkostoitua nykyisen lisäksi aiheittain, esimerkkeinä ympäristökysymykset, kehitysyhteistyö tai kansainväliset asiat maaseutua unohtumatta? Siinäkin olisi tapa kehittää myös työryhmien toimintaa.
 

Nyt on se hetki, kun tarvitaan tuoreita ajatuksia puoluesihteerin tueksi keskustan toiminnan kehittämisessä. Onkin aika kääriä hihat ja käydä yhdessä töihin. Ajattelemmehan me kaikki lopultakin keskustan ja siten maan etua. Tämän kun pidämme kirkkaana mielessä, ei mikään voi estää puolueen menestymistä niin ihmisten parissa kuin vaaleissakin.
Anu Tuovinen
puheenjohtaja
Keskustan Opiskelijaliitto (KOL)

Sanna Isopahkala 31.5.: “Värisevää sielua ei saa tallata”

Kävimme  keskustaopiskelijoiden kanssa sosiaali- ja terveysministeriössä puhumassa perhepolitiikasta. Luokanopettajaopiskelijana minua kiinnosti erityisesti lasten hyvinvoinnin edistäminen. Kerroin ministeriön virkamiehelle, että käyn kerran viikossa hoitamassa kaksivuotiasta pikkupoikaa, jotta tämän äiti saa keskittyä vauvaan ja omaan jaksamiseensa.
 

Minä saan lisätienestejä opiskeluun (Kela maksaa palkasta suurimman osan), ja kaksivuotiaskin pääsee syliin, vaikka itkuinen vauva veisi äidin huomion. Kerroin myös opiskelukaupunkini aikeesta vähentää koulunkäyntiavustajien työtunteja. Alle 30 viikkotunnin palkalla avustaja ei elätä itseään. Siksi useat koulunkäyntiavustajat etsivät muuta työtä ensi syksyksi ja avustettava oppilas joutuu uuteen tilanteeseen.
Avustajaa tarvitseva oppilas tarvitsee myös rutiineja ja pitkiä ihmissuhteita. Avustajan vaihtuessa oppilaan kehitys saattaa hidastua tai jopa mennä taaksepäin.
 

Olen opettanut 28 oppilaan luokkaa, jossa yksi oppilas vie opettajan huomion täysin. Tilanne muuttuu, kun apua tarvitseva oppilas saa avustajan vierelleen. Silloin opettaja voi keskittyä muuhun luokkaan.
Olen myös pidellyt kiinni potkivaa poikaa, joka sähisi: ”Minä tapan sen!” Nykyään käyn opettelemassa itsepuolustustaitoja. Nämä kaksi asiaa eivät liity toisiinsa, mutta joskus tuntuu, että myös opettajankoulutukseen voisi kuulua pari opintoviikkoa nyrkkeilyä ja torjumista.
Noin  20–30 % nuorista on mielenterveyshäiriöitä. Lähetteen saaneen nuoren pitäisi päästä tutkimuksiin kolmen viikon kuluessa ja hoitoon kolmessa kuukaudessa. Pahimmillaan hoitoa tarvitseva saa kuitenkin odottaa yli vuoden.
 

Jonon kärkeen pääsee vain, jos nuoren käyttäytyminen alkaa enteillä itsemurhaa. Eräs 15-vuotias tyttö sai hoitopaikan vasta kun oli viillellyt käsivartensa jauhelihaksi. 9-vuotias poika pääsi hoitoon vasta uhkailtuaan kavereitaan leipäveitsellä. Miksi hoitoon pääseminen on vaikeaa? Ongelmana on kuntien huono rahatilanne ja pula lastenpsykiatreista sekä psykiatrian alan hoitajista. Meillä ei ole koulutusohjelmaa, joka tähtäisi suoraan lasten- tai nuorisopsykiatrian erikoissairaanhoitajan pätevyyteen. Eikö tällaiselle koulutusohjelmalle olisi jo kiireellinen tilaus?
 

Lasten pahoinvoinnista kertoo myös perhekotien paljous. Vuosina 2001–2002 perhekotien määrä lisääntyi 110:llä. Tutkimusten mukaan puolet laitoshoitoon otetuista lapsista on psykiatrisen hoidon tarpeessa. Hoitoa odottaessaan lapsen mieli ei ainakaan itsekseen parane. Tilanteen kärjistyessä pahimpaan mahdolliseen pisteeseen, on vaihtoehtona Niuvanniemen sairaalan nuoriso-osasto. Sinne sijoitetaan sellaiset lapset, joita perhe- ja koulukodit ja kunnallisten sairaaloiden nuorisopsykiatrian osastot eivät voi hoitaa.
 

Niuvanniemessä yksi hoitopäivä maksaa yli 700 euroa. Kaksi hoitopäivää on yhden koulunkäyntiavustajan normaali kuukausipalkka. Kolmella hoitopäivällä palkkaisi yhden luokanopettajan. Alle viikossa kertyy erityisopettajan kuukausipalkka. Silti luokkakoot kasvavat ja erityisopettajilla on liikaa töitä. Voisiko rahoja jakaa vielä uudelleen?
Kuinka  kauan on mahdollista lisätä volyymia hoitohenkilökuntaan, vai pitäisikö jotain tehdä jo ennen kuin hoitoa tarvitaan? Asiantuntijoiden resepti lasten hyvinvoinnin lisäämiseksi on yksinkertainen. Pienemmät ryhmät päivähoitoon ja peruskouluun. Pysyvämpi päivähoidon henkilökunta. Paremmat mahdollisuudet kotihoitoon. Vanhemmille lyhyemmät työpäivät. Eikö maalaisjärkikin sano aamenta tuon kuullessaan?
 Vaalien  alla on hyvä tarkastella lasten ja nuorten pahoinvoinnin muuttamista hyvinvoinniksi. Lapsuudessa luodaan vakaa ja turvallinen pohja aikuisuudelle. Tasapainoinen lapsuus johtaa tasapainoiseen aikuisuuteen, jossa tehdään vastuullisia päätöksiä oman itsen ja muiden hyväksi.
 

Mieleltään särkyneen lapsen tavatessani mietin aina, kuka tästä on vastuussa. Lapsi itse ei ole syyllinen pahaan oloonsa ja siihen, miten hän näyttää sen. Taustalla ovat lasta ympäröivä yhteiskunta, aikuiset, heidän tekemisensä ja tekemättä jättämiset.
 

Näitä miettiessä ajatuksissani alkaa elää  Tommy Tabermannin  runo. ”Kaikkea saa tehdä. Kaikkea pitää tehdä. Kaikkia ovia täytyy tempoa, kaikkia kuita kurkotella. On vain yksi ehto, elinehto: värisevää sielua ei saa tallata.”
 

Sanna Isopahkala
luokanopettajaopiskelija,
KOL:n liittohallituksen varajäsen
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 31.5.2006.

Juha Iso-Aho 17.5.: Putin-setä asuu Venäjällä

Venäjän presidentistä Vladimir Putinista tuntuu olevan vaikea ottaa selvää. Toisaalta hän toistaa jatkuvasti, kuinka hän itse, sekä koko Venäjä on vankkumattomasti sitoutunut demokratiaan mutta toisaalta hän on sulkenut hallitukselle kriittisiä televisiokanavia, sekä käy ilmeisen päättymätöntä, sekä erittäin likaista sotaa Tsetseniassa.
Näiden väliin mahtuu vielä viime keskiviikon kaltainen Venäjän tilaa käsittelevä puhe, jossa presidentti Putin nosti esille maan katastrofaalisen väestökehityksen, sekä kehotti ihmisiä tekemään enemmän lapsia kuin oma kotoinen pääministerimme ikään.
 

Ja olihan kannustukselle toki syytäkin. Maa, jonka väestö vähenee 700 000 hengen vuosivauhtia, ei voi välttyä talouden romahtamiselta ja sitä kautta sisäisiltä levottomuuksiltakaan ikuisesti. Siksi presidentti Putinin pyrkimykset syntyvyyden lisäämiseksi ovat tervetulleita suomalaisestakin näkökulmasta katsottuna. Vakaa, demokraattinen ja vaurastuva Venäjä on paras edellytys suomalaistenkin turvallisuudelle.
Vaikka Putinin käytös tuntuukin joiltakin osin olevan soutamista ja huopaamista vuorotellen, hänen politiikastaan on mahdollista löytää myös suuria linjoja. Kenellekään ei liene yllätys, että Venäjän sisäisen yhtenäisyyden varmistaminen on korkealla hänen agendallaan. Tämä huoli oli varmasti taustalla keskiviikkoisessa vauvavetoomuksessakin.
Ja kyllä Putinin kädenjäljen näkeekin Venäjän nykyoloissa. Putinin aikana Venäjä on nimittäin yhteiskuntana vakautunut suunnattomasti verrattuna Boris Jeltsinin toiseen kauteen, jolloin sairaalloinen presidentti erotti ja nimitti pääministereitä toisensa perään parhaillaan vain muutaman kuukauden välein. Putinin noustua presidentiksi talous on sen sijaan voimistunut, Venäjän painoarvo maailmalla kasvanut ja hallitukset olleet vakaita.
Kolikon toinen puoli on se, että heti Putinin ensimmäisen kauden alussa hallitukselle kriittisen televisiokanava NTV:n omistaja Vladimir Gusinski pakotettiin luopumaan kanavansa osuuksista ja pian sen jälkeen TV-6, johon monet NTV:n työntekijät olivat siirtyneet, joutui lopettamaan toimintansa kokonaan. Jäljelle jääneet kanavat ottivat tapauksista opikseen ja ryhtyivät harjoittamaan suosiolla itsekritiikkiä.
Tuoreempia esimerkkejä ovat alueellisten kuvernöörien valinnan muuttaminen siten, että suoran kansanvaalin sijaan Putinin nimittää ehdokkaan, jonka alueellinen parlamentti voi vain hyväksyä tai hylätä, sekä uusi laki, joka rajoittaa vakavasti kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksia Venäjällä.
 

Olivatpa Boris Jeltsinin ansiot maansa johtajana millaiset hyvänsä, niin hänen hyväkseen on kuitenkin luettava se, ettei hän koskaan ryhtynyt vainoamaan häntä kohtaan kriittisiä lehtiä tai televisiokanavia. Näin ei tapahtunut edes tilanteessa, jossa ne olivat kiskoneet hänen gallup-kannatuksensa alle kymmenen prosentin vuonna 1995 toimittamalla ihmisille tietoa hänen hallintonsa korruptoituneisuudesta.
Putin tuskin uskoo neuvostoaikaisen diktatuurin palauttamisen olevan toivottavaa, tai edes mahdollista nykypäivänä. Toisaalta hän ei sulata läntisten demokratioiden sanelemia normejakaan aidon kansanvallan määrittelemiseksi, vaan puhuu itsepintaisesti maan kulttuurin ja historian huomioon ottavasta demokratiasta. Käytännössä tämä tarkoittaa siis lujan keskitetyn vallan puolustamista sen perinteiseen asemaan vetoamalla. Perustelu ontuu pahasti - sen mukaanhan Suomessa pitäisi vieläkin elää sääty-yhteiskunnassa, kuten autonomian aikana.
 

Uskottavampi selitys Putinin innolle rajoittaa sananvapautta on ajatusmaailma, joka korostaa voimakkaasti Venäjän sisäisen yhtenäisyyden tärkeyttä maan uuden nousun edellytyksenä. Tällöin demokratian edellyttämä erilaisuuden hyväksyminen ja itseasiassa siitä voiman ammentaminen kuitenkin näyttäytyy anarkiana, josta Venäjällä toki on karvaita kokemuksia 90-luvulta.
 

Kuitenkin sisäisen yhtenäisyyden löytäminen tarkoittaa ainakin tässä tapauksessa poikkeavien mielipiteiden tukahduttamista. Se puolestaan merkitsee paitsi demokratian kaltaisen ideologian jarruttamista, myös käytännönläheisemmin monta surullista ihmiskohtaloa.
Jos ihminen voi menettää työnsä, tulla pahoinpidellyksi tai vangituksi vain ja ainoastaan mielipiteidensä takia, ei ”yhtenäisyys” ole tavoittelun arvoista.
 

Juha Iso-Aho
Keskustan Opiskelijaliiton
liittohallituksen jäsen
 

Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 17.5.2006.

Maria Pohjamo 3.5.: Puhetaitoa vai turhaa populismia?

Puhetaidon merkitystä ei ole syytä aliarvioida. Demokratiassa jokaisen mielipide on yhtä tärkeä ja kaikille kuuluu tasa-arvoinen puheoikeus. Suomessa perinteisesti arvostetaan suorapuheisuutta ja lyhyttä puhetta. Suomalaisen poliitikon sorottaessa puheensa suoraan paperista, puhuu sen sijaan hänen italialainen, ranskalainen tai englantilainen poliitikkokollegansa tunteisiin vetoavasti ja eloisasti. 
Puhetaitoa tutkivan Juhana Torkin mielestä rehvastelu ”suomalaisella suorapuheisuudella” onkin peiteilmaus laiskuudelle: emme vaivaudu opettelemaan hyvää puhumista. Hänen mukaansa retoriikka ja puhetaito ovat osa länsimaista perussivistystä, jotka ovat Suomessa valitettavan huonossa huudossa. 
Puhetaitoa ei pidä väheksyä, vaan se on erityisesti politiikassa välttämätön taito. Sen avulla kuulijat saadaan vakuutettua ja omalle näkökannalle. Joskus taitavasta kuulijaan vetoavasta puhujasta käytetään halveksivaa nimitystä populisti. Populismi-termillä pyritään mustamaalaamaan poliittista vastustajaa. Ikään kuin se, että tavalliset kuulijat ymmärtävät poliitikkojen puhetta, olisi huono asia!

Liian usein poliittiset puheet ovat välttämättömyyspuheita. ”Verojen nosto on välttämätöntä ja säästää pitää”. Tämä taas omalta osaltaan vierottaa ihmisiä politiikasta ja poliittisesta keskustelusta. Jää vähän sijaa todelliselle keskustelulle ja asioiden kyseenalaistamiselle. Politiikassa asiat kuitenkaan harvoin ovat mustavalkoisia, ne voisivat hyvin olla toisinkin. Politiikkaan liittyy olennaisesti ennakoimattomuus ja epävarmuus. 
Puhetaitoon liittyy olennaisena osana väittely -ja argumentointitaito. Hyvä väittelijä osaa ottaa myös muiden mielipiteet huomioon eikä vain jyrää omaa kantaansa läpi. Väittelyt kasvattavat myös kriittisyyteen. Jollei puhetaitoon ja sanoman perille menoon panosteta, puheesta tulee ikään kuin informaation osa, faktojen latelua, jolla ei yritetäkään muuttaa mielipiteitä. Kuulijoihin vetoaminenkaan ei onnistu. Perinteiseen retoriikkaan kuuluu suostuttelu ja taivuttelu. Puhujan pitäisi uskaltaa tehdä uusia avauksia ja esittää visioita. Ylipäätänsäkin pitää ajatella seuraavia vaaleja pidemmälle. 
Vaikka istuva hallitus tekisi kuinka hienoja asioita ja uudistuksia, niin ne eivät muunnu ääniksi seuraavissa vaaleissa, jollei niistä kerrota äänestäjille. Hyviä päätöksiä on alleviivattava ja toistettava, kunnes ne jäävät äänestäjien mieliin. Toisto on tehokeino tässäkin asiassa. Ne olisi myös pystyttävä yksinkertaistamaan ”hallituksen suurimmat saavutukset” -tyyppiseksi listaksi.

Puhekoulutusta ja esiintymiskoulutusta olisi lisättävä huomattavasti. Keskustan Opiskelijaliitto on ottanut askeleen oikeaan suuntaan. Joensuussa järjestetyn edustajistokoulutuksen yhtenä osana oli esiintymis- ja puhekoulutusta. Tällainen koulutus vähentää puhumistilanteeseen liittyvää jännitystä. Tietysti jotkut poliitikot ovat luonnostaan hyviä puhujia, mutta siinäkin voi kehittyä. 
Puhetekoja tarvitaan politiikassa. Tilanteeseen sopiva ja taidokkaasti esitetty puhe voi saada suorastaan ihmeitä aikaan. Karu tosiasia nimittäin on, ettei hyödytä paljonkaan, jos oivaltaa mitä on sanottava, ellei ole taitoa esittää sitä sujuvasti ja miellyttävästi.

Maria Pohjamo 
KOL:n hallituksen jäsen
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaassa 3.5.2006

Salla Remes 19.4.: Nuorille lisää yrittäjyysasennetta

Viime aikojen  irtisanomisuutiset kertovat selkeää kieltään siitä, miten työmarkkinat elävät muutoksen aikaa. Vanhasta teollisuustuotantoon perustuvasta rakenteesta luovutaan ja siirrytään palvelualojen yhä kasvavaan tarjontaan.
Hiljainen vallankumous siirryttäessä pois teollisuudesta kohti palvelujen aikakautta on ollut jo pitempään meneillään, ja nyt se konkretisoituu suurina irtisanomislukuina. Vastaava suuri mullistus tapahtui 1960-luvulta alkaen, kun maatalouden työntekijät muuttivat kaupunkeihin ja menivät tehtaisiin töihin. Nyt tehtaiden työntekijät saavat etsiä uusia työpaikkoja palvelualalta.
Nyt jos koskaan Suomessa tarvitaan halua yrittää ja etsiä uusia tapoja tehdä työtä. Rakennemuutos pakottaa meidät kohtaamaan sen, että työpaikkoja ei välttämättä ole valmiiksi tarjolla vaan on luotava itse itselleen töitä. Etsittävä omalle ammattitaidolleen ja osaamiselleen se tarve, josta voidaan myös maksaa. Pienyritykset ovat niitä pieniä puroja, joista syntyy uusia työpaikkoja. Tarvitsemme pieniä yrityksiä ja uudenlaisia yritysideoita perinteisten rinnalle.

Yrittäminen  lähtee asenteesta: halusta yrittää, tehdä itse, pyrkiä eteenpäin kohti parempaa tulevaisuutta. Yrittäjyys vaatii visioita paremmasta tulevaisuudesta ja kykyä ottaa riskejä. Yrittäjä ei voi lannistua pienestä eikä suuremmastakaan epäonnistumisesta vaan hänen täytyy uskoa itseensä ja rakentaa uudelta pohjalta ideaansa. Pienestä ajatuksesta voi kasvaa vuosien mittaan suurikin yritys. Pienestä on lähdettävä liikkeelle. Yrittäjien ikääntyvä sukupolvi tämän tietää, mutta tietävätkö nuoret, joiden pitäisi ottaa yrityksistä vastuu seuraavaksi?
Onnistummeko yrittäjien sukupolven vaihdoksessa niin, että se tietotaito, jota yrittäjillä on, periytyy hyödylliseen käyttöön uusille toimijoille? Nuorena ja vielä melko kokemattomana yrittäjäksi ryhtyminen voi tuntua kohtuuttoman suurelta askeleelta. Tarvittaisiinkin lisää tietoa kummiyrittäjä-järjestelmästä, jossa vanhemmat ja kokeneemmat tukevat ja ohjaavat nuoria yrittäjiä.
Erityisen tärkeä yrittäjyysasenne olisi nuorille ja koulutetuille ihmisille. Heidän ammattitaitonsa ja koulutuksensa yhdistettynä yrittäjyyteen voisi luoda Suomeen aivan uudenlaisia yrityksiä ja innovaatioita.
Tietokoneaika ja verkkomaailma ovat poistaneet vaatimukset siitä, että yritys olisi sidottu paikkaan tai aikaan. Tätä mahdollisuutta on toistaiseksi käytetty hyväksi vain rajallisesti. Tässä olisi nuorilla tilaisuus rakentaa uudenlaisia yrityksiä.
Akateeminen yrittäjyys on suuri mahdollisuus nyt. Opiskelijat ovat kuitenkin ymmärrettävästi varovaisia ja haluavat turvattua toimeentuloa. Mitä enemmän on opiskellut, sitä varovaisempi usein on.
Akateemisilta aloilta on perinteisesti työllistytty kuntien palvelukseen. Erityisesti opettajien tarve kuitenkin vähenee vuosi vuodelta. Elleivät opiskelijamäärät ala laskea, tilanne johtaa pian umpikujaan. Poikkitieteellisyyttä opiskelussa on jo, ja myös “poikkiammatillisuutta” tulisi entistä enemmän vaalia.
Ala, jota on opiskellut, ei ehkä suoraan anna töitä, mutta jos siihen yhdistää jotain erilaista, töitä voi löytyä. Yrittäjyyttä ei pidä ymmärtää kapeasti niin, että historiaa opiskellut voisi toimia vain historian alan yrittäjänä vaan erilaisia aloja on yhdistettävä. “Moniammatillisuuden” merkitys kasvaa.
 

Opiskelijaa kannustaa kannattava työnteko ja mahdollisuus ansaita enemmän. Opiskelijalle työ ei ole vain keino ansaita lisää rahaa, vaan hankkia myös kokemusta erilaisilta aloilta ja näkemystä työelämästä myös siellä, missä ei tule itse valmistuttuaan työskentelemään.
 

Ahkeruudesta rankaiseminen antaa vääränlaista signaalia siitä, millä opiskelijan tulisi ensisijaisesti itseään elättää. Yrittäjyyteen tulisi olla enemmän tukea ja kannustimia myös korkeakoulumaailmassa. Kurssien lisäksi tulisi korostaa, että yrittäminen on todellinen mahdollisuus. Myös yrittäjän rahallisesta tukemisesta tulisi enemmän kertoa akateemisestikin koulutetuille. Itse itsensä työllistäminen ja oman ammattitaidon tarpeelliseksi tekeminen, markkinoiminen, on hyvä tavoite.
 

Salla Remes
Keskustan Opiskelijaliiton
liittohallituksen jäsen
Kirjoitus on julkaistu Suomenmaa –lehdessä 19.4.2006

Teemu Korhonen 5.4.: Laaja-alainen kokemus luo avaimet menestymiseen

Kevät ja kesä ovat väistämättä tulossa. Tämä tarkoittaa opiskelijoilla jälleen kesätyöpaikkojen etsimistä.
Ennen lopullista ammatinvalintaa nuoret eivät ole lyhytkestoisissa työsuhteissaan kovinkaan valikoivia. Kesätyöt vuosien varrella saattavat löytyä hyvinkin erilaisilta aloilta. Koulutuksen tikapuita kiivettäessä ylöspäin mahdollisuus valita toisistaan erilaisia työtehtäviä pienenee.

Tämä johtuu osittain siitä, että halutaan mahdollisimman paljon kokemusta oman alansa työstä jo opiskeluaikana. Etuna tässä totta kai on se, että valmistumisen jälkeen opiskeluputkesta päästään mahdollisimman pian uraputkeen. Työtehtävien valintaa rajoittaa myös eräänlaiset näkymättömät lasiseinät. Ei uskota omaavansa sellaisia taitoja, että pärjäisi itselleen hieman vieraassa työympäristössä. Lopulta ei sitten löydy rohkeutta hankkia kokemuksia tulevan alansa ulkopuolelta.

Odotukset pitkän koulutuksen tuomasta monilahjakkaasta tekijästä eivät toteudu. Valmistuu tekijöitä, jotka ovat taitavia vain hyvin kapealla sektorilla. Näiden lasiseinien särkeminen onnistuu, jos vain niin haluamme. Korkeakouluopiskelijoille on tarjolla useita erilaisia vaikuttamisen keinoja ja mahdollisuuksia tekemiseen. Korkeakouluopiskelijoiden tulisi rohkeammin kokeilla myös asioita, jotka eivät suoranaisesti edesauta opintojen edistymistä. Näillä asioilla tarkoitan esimerkiksi opiskelijapolitiikkaan osallistumista ja työkokemusta erilaisista ammateista.

Tällöin on mahdollisuus tavata erilaisia ihmisiä, itseään nuorempia, oman ikäisiään ja vanhempia, jotka ovat ehtineet hankkia kokemusta vuosien varrella. Tapahtuu verkostoitumista, jossa vaihdetaan ajatuksia eri sukupolvien välillä. Voi syntyä ratkaisuja, joita muuten ei olisi osattu edes ajatella. Samalla myös vanhat tekijät siirtävät kokemustaan nuoremmilleen.

Tässä välittyy se sanaton tieto ja taito, joka toivottavasti estää nuoria toistamasta aikaisemmin tehtyjä vääriä ratkaisuja. Saatujen kokemusten uskon myös näkyvän myönteisesti valmistumisen jälkeen työelämässä. Tällöin pystytään ajattelemaan asioita paremmin myös muidenkin kannalta, eikä pelkästään oman toimenkuvansa etujen mukaisesti. Pystytään siis tekemään paremmin eri alojen välistä yhteistyötä. Suomi on pieni maa muiden maiden joukossa.

Tarvitsemme ammattilaisia, jotka pystyvät näkemään asioita suurempina kokonaisuuksina. Lopputuloksena olisi siis toivottavasti tehokkaampaa työskentelyä, joka pitää koko Suomen elinvoimaisena ja kilpailukykyisenä muihin maihin verrattaessa.
Viime aikoina suosittuja termejä eri medioissa ovat olleet elinikäinen oppiminen ja työn tekemisen kokeminen mielekkäänä. Nämä ovat ehdottomasti tärkeitä asioita, mutta kumpaakin on käytetty mitä erilaisimmissa yhteyksissä.

Omatessa kokemusta myös ammattinsa ulkopuolelta muilta aloilta, olisi halutessaan helpompi muuttaa omaa toimenkuvaansa pienellä lisäkoulutuksella. Tämä todennäköisesti edistäisi työssä jaksamista ja saattaisi olla myös avain aktiivisempaan akateemiseen yrittäjyyteen.

On syytä huomata, että elinikäinen oppiminen ja työn tekemisen kokeminen mielekkäänä eivät ole itsestään selvyyksiä. Näiden tavoitteiden täyttämiseksi jokaisen korkeakouluopiskelijan tulisi hetkeksi pysähtyä miettimään omia tavoitteitaan ja opiskeluaan kriittisesti.  Kaikkien ei tarvitse tehdä asioita täsmälleen samalla tavalla, vaan joskus voi ajatella myös itsenäisesti. Mielestäni ainakin seuraaviin kysymyksiin opiskelijoiden tulisi miettiä omalla kohdallaan vastauksia.
Olisiko opintojen ohessa hieman aikaa osallistua opiskelijapolitiikkaan? Tekisikö kesän aikana työtä, joka ei ole lähellä tulevaa ammattia? Valitettavan usein aikaa ei löydy ja kesällä halutaan tehdä työtä, joka edes jotenkin liittyisi tulevaan uraan. On liian kiire opiskeluputkesta uraputkeen.
Itse olen löytänyt aikaa osallistua opiskelijapolitiikkaan ja jokainen löytää, jos niin haluaa. Kesällä tulen myös työskentelemään alalla, joka ei liity tulevaan ammattiini. Uskon saavani näistä molemmista sellaista kokemusta tulevaa opettajan työtä varten, jota ei pelkästään luentosalissa istumalla voi saada.
 

Teemu Korhonen
Keskustan Opiskelijaliiton
liittohallituksen jäsen
Luokanopettajaopiskelija Kajaanista