Juho Pulkka: Keskustalaisuus uuden murroksen ajassa

 

Tovin olen mielessäni pohtinut sitä, kuinka saisimme kirkastettua poliittisen vaikuttamisen taustasisältöjämme ja kärkiä keskustassa ja erityisesti sen nuoressa polvessa. Siinä polvessa, joka näkee nyt tehtävien päätösten seuraukset. Onnekseni muutkin meillä ovat tuumailleet samaa asiaa, enkä ole yksin ajatuksieni kanssa. Tämän sain ilokseni havaita, kun keskustelimme hieman aatteesta Keskustan Opiskelijaliiton seminaarissa männä viikolla.

Teemme nuorissa, opiskelijoissa ja eri sidosryhmissämme kautta kentän paljon päätöksiä, otamme kantaa asioihin ja vaikutamme eri väyliä pitkin meille tärkeisiin asioihin. Ovatko puheemme ja toimemme kuitenkaan kuin vain kärpäsen surinaa korvissa unohtaessamme, ettei meillä ole mitään … koska toinen omistaa kaiken mitä meillä on.

Waltaria mukaileva värssy herättää pohtimaan syntyjä syviä. Mikä meille on lopulta tärkeää ja mihin me nojaamme? Ajasta, jolloin maalaisen käsi nojasi vahvasti Raamattuun ja lakikirjaan, on tultu pitkä matka. 1900-luvun alkupuolella muotoutunut alkiolaisten arvojen ydin tuskin erityisesti muuttuu tai on muuttunut vuosikymmenten aikana, mutta aika on käynyt kovaa kyytiä eteenpäin. Eino Leinoa hieman lainatakseni:

Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.

Kunniaa en runon löytämisestä poliittisessa kontekstissa voi itselleni ottaa: Kääriäinen sen esiin nosti Meikäläisen mukaan -kirjassaan. Miten reagoimme aikaan, jottei meidän tarvitse pälyillä muualle ja jousta naapuriin kysymään neuvoa?

Voimat muualla ovat osanneet jauhaa meille tärkeitä asioita poliittisissa myllyissään. Nuo myllyt tuottavat politiikan jauhoa ja muiden koneet käyvät kovaa tahtia suoltaen politiikan pullaa syötäväksi kauramaitolasin kera. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja osattomuuden torjuminen ovat meillekin tärkeitä: nämä ovat ajassamme ajankohtaisia nyt ja tulevat olemaan jatkossa entistä enemmän. Kuinka näiden puolustaminen näkyy toimissamme? Eriarvoisuus ja osattomuuden tunne jakavat kansaa jo nyt, kuten Itä-Suomen yliopiston professori Juho Saari messuaa. Tahti kiihtyy, kiihtyy vain.

Meille erityisen tärkeä asia ihminen on kyllä keskiössä, mutta kuinka me peilaamme sitä aikaamme, jos edes muistamme? Valitettavan usein mekin puhumme yksilöstä, tuosta sosiaalisesti ulottuvuudesta temmatusta polosesta, joka palvelee kuluttajana talouden ikuisesti raksuttavaa ratasta. Mikä on nykypäivän köyhän tai pikemminkin osattoman asia? Eikä köyhyys aina ole materialistista köyhyyttä, vaikka se köyhyyden ilmentymänä on keskeinen ja uusintaa osattomuutta. Henkinen köyhyys kalvaa meitäkin varsin usein.

Meidän pitäisi vakavissamme kokoontua ydinajatusten äärelle ja miettiä yhdessä, mitä nämä ajassamme tarkoittavat. Tämä tarkoittaa rehellisiä aateiltoja osastoissa tai lukupiirejä, joissa tarkastelemme menneisyyttämme nykyajan ilmiöiden kanssa. Jokaisella meillä on aivan varmasti annettavaa tähän keskusteluun.

Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.

Keskustalaisina meille on ollut ja on yhä tärkeää ihminen itsessään ja ihmisen ympärille rakennetut sosiaaliset rakenteet unohtamatta sitä olennaista seikkaa, että maasta se pienikin ponnistaa. Ei ole ihmistä ilman maata – siis luontoa. Ihminen ja luonto kulkevatkin käsi kädessä vaikka suurkaupungin vilinä tempaisee yhä useamman ihmisen pois luontaisesta elinympäristöstään ja saa ihmisen unohtamaan sen mistä on alkujaan tullut. Ilmiö ei ole uusi: sosiologit itseoppinutta Alkiota unohtamatta kiinnittivät tähän huomiota jo 1900-luvun alussa, jolloin kaupungistuminen maailmalla kiihtyi. Eikä teema ole unohtunut nykytuumailijoiltakaan.

Jos tääl’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.

Kuka vetäisi meidän kellomme, ellemme sitä itse vedä. Ei kaupungistumista pidä kieltää eikä estää, mutta ei myöskään ajaa ideologinen kiilto silmissä ylimpänä toiminnan kriteeriona. Ja on kaupungeilla oikeutuksensa monien elämänpiirien, kulttuurien ja elinkeinojen mahdollistajana. Tarvitsemme eläviä kaupunkeja, jotka kykenevät osallistuttamaan asukkaitaan. Yhteisöllisyydelle tulee löytyä sija myös kaupungin sykkeessä.

Esimerkiksi suurentuvaan Kuopioon on tulossa pitäjäraateja lähidemokratian vahvistamiseksi. Asioista tulee tehdä ihmisten näköisiä ja jokaisen ihmisen ja yhteisön äänen tulee saada painoarvonsa. Tämän uuden kaupungin elämänjärjestyksen mahdollistajana maa tai pikemminkin maaseutu on kiistaton. Eivät esimerkiksi tulevaisuuden puukerrostalojen raaka-aineet keskuspuistoissa kasva.

Hajautettu, desentralisoitu, yhteiskunta pystyy ajassamme siihen, mihin keskitetty ei. Eivät uusiutuvan energian raaka-aineet nouse Töölön kulttuurillisesti arvokkaan asuntokannan kellareista, vaan niistä hajautetuista kodeista, jotka elävät ja sykkivät maan tahdissa. Kierrättäminen on tärkeää, mutta kaupunkiasumuksen kotitalousjätteellä ei vielä tehdasta pyöritetä, metsien hakkeella kylläkin. Turhaan me kuitenkin puhumme kestävästä luontosuhteestamme, mikäli emme itse toimi kuten puhumme. Niin, kirjoitan minäkin tätä kerrostalon ylimmästä kerroksesta katsoen Kallavedelle.

En tarkoita sitä, että jokaisen todellisen keskustalaisen tulisi muuttaa maalle ja alkaa järsimään haketta henkensä pitimiksi. Eikä meidän pidä itsepintaisesti puolustaa rakenteita, jotka ovat jääneet ajastaan. Meidän tulisi pohtia, kuinka me uudella tavalla saamme koko maan kukoistamaan ja kestämään.

Luonnon valjastaminen kestävästi tarpeisiimme vaatii panostamista kasvatukseen ja koulutukseen – ennen kaikkea sivistyksen kautta. Jokaisen suomalaisen sydämeen tulee kasvattaa vastuuntunto luonnosta lähimmäisestä. Yhteinen maamme vaatii yhteistä hallintaa ja yhteistä uusjakoa. Yhteisistä resursseista tulee voida hyötyä koko kansakunnan, ei vain yksittäisten (suur)omistajien.

Tiedämme, kuinka tietämättömyys ja itsekkyys ovat johtaneet Suomessakin niin luonnon kuin taloudenkin turmioon. Ei tarvitse mennä kuin muutama vuosikymmen taaksepäin, kun ojitukset, sahat ja teollisuuslaitokset pilasivat vesistöjämme huoletta. Nyt mennään oikeaan suuntaan monin osin, joskin aitoon kiertotalouteen on vielä pitkä matka. Askel kerrallaan, askel kerrallaan…

Koulutus on meille tärkeää, mutta oikotie onneen se ei ole. Itseoppinut Alkiokin sai paljon aikaan, hän antoi aikaa sivistykselle. Annammeko me aikaa tälle kiiruhtaessamme palaverista palaveriin, kynäillessämme mielipiteitä liikkeemme puolesta mielipiteiden jälkeen, pyrkiessämme reagoimaan jopa minuuteissa sosiaalisen median myrskyihin? Kuinka pitkään kuohunnat elävät jälkeemme tai edes seuraavalla viikolla? Kuka vetäisi kellon taas käymään?

Ja huutais: ”Näin on aika maan!” –
ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais –
ja kaikki uskoa sen sais!

Kun sisällöt – arvot – ovat hallussa ja syvästi pohdittuna on politiikan teko johdonmukaista ja sovellettavissa erilaisiin tilanteisiin riippumatta siitä, mistä aihepiireistä lopulta päätöksiä tehdään. En tarkoita tällä sitä, että arvonsa omannut ihminen voisi tehdä päätöksiä yksin laput silmillä ja tuntematta päätösten taustoja. Tarkoitan sitä, että sisäistetyt arvot edesauttavat kuitenkin rutkasti päättämistä. Sisäistetyt ja huolella pohditut arvot ensinnäkin yhdistävät meitä sekä antavat sen selkänojan, johon voimme tukeutua. Eipähän jää päätökset ainakaan tekemättä, mikä on ollut suuri murhe viime vuosina vastuuta vyörytettäessä jälkien siivoajille. Ja kun päätöksiä ja kantoja muodostetaan, ei niitä tarvitse perustella hetken tiedoilla, vaan taustalta löytyy jotain pysyvämpää.

Vaikka runossa sanotaan oman päänsä mukaan, ei arvopohdinta saa mennä pillipiiparin perässä marssimiseksi, vaan yhdessä tekemällä yhteisiin tavoitteisiin uskoen arvojemme kello asettuu siihen asentoon, joka näyttää tahtiamme. Jos tahti ei asetu sekunnilleen oikeaan, niin ainakin minuutilleen, johon mahtuu erilaisia sekunteja. Emme mekään ole emmekä yhdestä muotista, emmekä siihen saa mennä. Elävä keskustalaisuus kumpuaa erilaisuuksista, jotka keskustelevat keskenään eivätkä tölvi omiaan eivätkä muitakaan.

Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois

Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy
kun ajan johtajaa ei näy.

Näen ajan johtajan aikaamme johtavana arvojemme punaisena lankana, mitä meidän tulee pohtia. Kellonvetäjä viipyy vain ja kaikki toimet nurin käy eikä mikään ole pysyvää. Pian toinen omistaa kaiken mitä meillä on, mikäli emme tartu toimeen ja uudistu. Kerran menetettyä yhteistä on hankala saada takaisin.

Alkujaan minun oli tarkoitus kirjoittaa yksilökeskeisestä ajattelusta ja siitä, kuinka yhteisen eetoksella voimme kääntää ajattelussamme ja politiikan teossa uuden lehden. Monia asia on meille yhteistä, vaikka emme sitä usein huomaa ja jos huomamme, emme tätä välttämättä ymmärrä.

Pidetään yhteisestä kiinni ja kehitetään sitä. Ei anneta kenenkään omia sitä, mikä meillä on ollut ja tulee jatkossakin säilymään, jos vain ymmärrämme pitää siitä kiinni.

Juho Pulkka

KOL:n varapuheenjohtaja

 

Yhteystiedot

© 2019 Keskustaopiskelijat
webDesign: Mekanismi »