Suomessa valmistellaan parhaillaan muutosta, joka paljastaa jotain olennaista koko korkeakoulupoliittisesta ajattelustamme. Esityksen mukaan opiskelijalla voisi jatkossa olla vain yksi samantasoinen opiskeluoikeus kerrallaan: uuden paikan vastaanottaminen tarkoittaisi vanhasta luopumista. Samalla ehdotetaan, että maksuttoman toisen tutkinnon suorittamista rajoitettaisiin jopa kymmenen vuoden ajaksi.
Ajatus kuulostaa ensi kuulemalta tehokkaalta. Vapautetaan paikkoja ensikertalaisille, nopeutetaan siirtymiä ja nostetaan koulutustasoa. Todellisuudessa kyse on täysin päinvastaisesta. Idea on järjenvastainen. Ja vielä pahempaa: se ei tue sitä tavoitetta, jota sillä väitetään edistettävän. Jos haluamme nostaa korkeakoulutettujen määrää, miksi rakennamme järjestelmään lisää esteitä? Miksi viestimme, että kouluttautuminen on kertaluonteinen mahdollisuus – yksi yritys, yksi suunta, yksi päätös?
Työelämän ja koulutuksen todellisuus on toinen. Ihmiset vaihtavat alaa, päivittävät osaamistaan ja rakentavat uriaan useiden koulutusten varaan. Osaaminen vanhenee, ja jatkuva oppiminen on välttämätöntä. Juuri siksi korkeakoulut eivät ole – kuten eduskunnassakin on todettu – “makkaratehtaita”, joissa tuotetaan yksi tutkinto per ihminen ja siirrytään seuraavaan. Ne ovat osa elinikäistä oppimista, mutta nyt tästä periaatteesta ollaan luopumassa.
Perusteluna esitetään, että joka neljännellä opiskelupaikan vastaanottaneella on jo aiempi tutkinto tai opiskeluoikeus. Se esitetään ongelmana. Mutta mitä tämä oikeasti kertoo? Se kertoo siitä, että ihmiset haluavat kouluttautua lisää. Se kertoo siitä, että koulutusjärjestelmä toimii. Silti tätä halutaan rajoittaa. Kun uuden opiskelupaikan vastaanottaminen edellyttää vanhasta luopumista, opiskelija pakotetaan tekemään valintoja epävarmuudessa. Kannattaako pysyä tutussa vai tarttua uuteen mahdollisuuteen? Entä jos valinta osoittautuu virheeksi? Tällainen järjestelmä ei lisää tehokkuutta – se lisää riskiä ja varovaisuutta.
Samaan aikaan esillä on opintosetelikokeilu, jossa nuorille tarjotaan mahdollisuus suorittaa 30 opintopistettä avoimia opintoja. Ajatus on kannatettava, mutta mittakaava paljastaa ristiriidan. 30 opintopistettä ei korvaa tutkintoa eikä rakenna uraa. Se on väliaikainen ratkaisu rakenteelliseen ongelmaan. Ja samaan aikaan rakennetaan järjestelmää, jossa tutkintoon johtava koulutus tehdään entistä vaikeammaksi saavuttaa – ainakin toista kertaa.
Tämä heijastaa laajempaa ongelmaa. Korkeakoulupoliittista keskustelua ei käydä kokonaisvaltaisen vision pohjalta, vaan yksittäisinä, irrallisina ehdotuksina. Ratkaisuja haetaan rajoittamalla kysyntää, vaikka todelliset haasteet liittyvät tarjontaan ja rakenteisiin.
Jos kymmeniä tuhansia nuoria jää ilman opiskelupaikkaa, ratkaisu ei ole estää muita opiskelemasta. Jos todella haluamme nostaa korkeakoulutustasoa, meidän pitäisi keskittyä olennaiseen:
– Turvataan korkeakoulujen rahoitus ja rahoitusperusteiden täytyy olla täysin avoimia.
– Sujuvoitetaan siirtymiä toiselta asteelta korkeakouluihin tarjoamalla korkeakoulujen kursseja jo toisen asteen opintojen aikana
– Tuetaan opintojen läpäisyä ja puretaan turhaa byrokratiaa opintojen tieltä.
– Mahdollistetaan joustava osaamisen päivittäminen läpi elämän
Nykyinen suunta vie poispäin näistä tavoitteista.
Ajatus koulutuksesta kertaluonteisena, tarkasti rajattuna resurssina ei ole tulevaisuuspolitiikkaa – se on menneisyyspolitiikkaa. Se on luokkayhteiskuntaa ajavaa politiikkaa. Maailmassa, jossa osaaminen ratkaisee, ei ole varaa rakentaa järjestelmää, joka estää osaamisen kasvun.
Koulutus ei ole resurssi, jota pitää säästellä. Se on pääoma, jota pitää kasvattaa. Ja juuri nyt olemme vaarassa tehdä päinvastoin.
Lisätietoja:
Aapeli Rytkönen
Puheenjohtaja
aapeli.rytkonen(a)kol.fi