Karila: Lukukausimaksuista, Jäntistä ja suurten sukupolvien puhalluksesta

Rehtorit ja professorit ovat löytäneet toisensa puolustaessaan lukukausimaksuja. Rahapulan johdosta nuoret sukupolvet ovat ahtaalla, kun korkeakoulut etsivät uusia rahahanoja.

 

Kevättuulien mukana lukukausimaksut ovat rantautuneet Suomeen. Ainakin keskustelu niiden ympärillä on virinnyt. EU- ja ETA- alueiden ulkopuolisille suunnatut lukukausimaksut ehtivät olla käytössä vain yli vuoden kun keskustelu on jo laajentunut koskemaan myös suomalaisia opiskelijoita. Tästä taisi joku joskus mainita jotain. Quod erat demonstrandum.

Rehtorit ja professorit ovat iskeneet hyvään saumaan aloitteellisuudellaan. Julkista keskustelua korkeakoulupolitiikasta hallitsee aivovuoto ulkomaille, huoli Suomen osaamisen tasosta, vertailu maailman huippuyliopistoihin, (korkea)koulutuksen perinnöllisyyden kasvu sekä valtionrahoituksen leikkaukset tutkimukseen ja koulutukseen. Tähän ratkaisuksi on kaivettu naftaliinista kestosuosikki lukukausimaksut. Ratkaisu, jossa kaikki voittaa? Ei nyt ihan näinkään.

Keskustelussa lukukausimaksuista tulee näkyväksi samat piirteet, kun Indeksimiehen eläkekeskustelussa: Nuoret sukupolvet ovat taas kerran joutumassa maksajan asemaan, korjatessaan vanhempien sukupolvien sotkuja. Taas kokeillaan kepillä jäätä ja katsotaan, olemmeko me nuoret hereillä. Nuorten velkataakan kasvattaminen henkilökohtaisella tasolla jo olemassa olevan julkistalouden velan lisäksi, tuntuu olevan hyväksyttävä kustannus tutkimustyön rahoittamiseksi.

Keskustelussa lukukausimaksuista tulee esille nykytyyli, jossa yritetään esiintyä kuin poliittiset ja ideologiset kysymykset olisivatkin itse asiassa puhtaan rationaalisia kysymyksiä. Vastaukset voi katsoa excel-taulukosta. Todellisuudessa ollaan erittäin periaatteellisten kysymysten äärellä: Onko koulutus tuote, josta yksilön tulisi maksaa, vai hyvinvointiyhteiskunnan peruspalvelu, joka on opiskelijalle maksuton? Onko meidän osallistuttava yhteisten korkeakoulujemme kustannusten kattamiseen kukin tulojemme mukaan, kuten nyt teemme? Onko koulutus yksilön oma investointi omaan menestykseensä vai yhteiskunnan investointi talouden, hyvinvoinnin, osaamistason ja sivistyksen lisäämiseksi?

Hyvinvointivaltion kannattajille (itse mukaan lukien) vastaus on selvä, mutta kerrataan vielä: koulutus on investointi, josta hyötyy sekä kansalainen, että yhteiskunta. Ulkoisvaikutusten vuoksi valtion kannattaa tehdä kaikkensa, jotta esimerkiksi Suomessa koulutustaso saadaan nostettua mahdollisimman korkealle – hyödyt tulevat moninkertaisina takaisin kustannuksiin verrattuna. Tärkein peruste maksuttomuuden puolesta on kuitenkin arvopohjainen. Palaan tähän kirjoituksen lopussa.

Nyt jos koskaan Suomessa tarvitaan tulevaisuususkoa ylläpitävää politiikkaa, ja sitä ei ole vartiaisten ja vartioiden lannistava väsytystaistelu lukukausimaksujen puolesta. Onneksi julkistalouden professori Markus Jäntin esimerkki osoittaa, että edes ekonomistit eivät ole yhtä yksimielisiä asiassa kuin voisi mm. EVAn, Etlan ja rehtorien julistamisesta päätellä. Professori Jäntti nosti rohkeasti esille sen, että myös ekonomistien piirissä kyse voisi olla eksklusiivisesta, poissulkevasta keskustelusta. Ajatella.

Loppuviimeksi tärkeintä on periaate koulutuksen maksuttomuudesta. Suomessa tehtiin sotavuosien jälkeen perustavanlaatuinen ja aikaa hyvin kestänyt päätös siitä, että omien kansalaisten sivistämiseen ja osaamiseen panostava valtio menestyy aikakaudesta riippumatta. Maksuton koulutus luo pohjan tälle työlle. Koulutuksen arvostus on osoitus siitä, että yhteiskunnan katse on tiukasti tulevaisuudessa. Uskaltaisiko tähän loppuun jopa todeta, että onneksi lukukausimaksujen osalta päätösvalta on kansanedustajilla, jotka tekevät päätökset näkyvästi arvojensa perusteella.

Arttu Karila
puheenjohtaja
Keskustan Opiskelijaliitto

Kirjoitus julkaistu alunperin Uuden Suomen blogissa.

Puheenjohtaja Arttu Karila. Kuva: Ilona Suuronen

 

Yhteystiedot

© 2019 Keskustaopiskelijat
webDesign: Mekanismi »