Viimeaikojen poliittisen keskustelun yksiä painopistealueita on ollut äänestysaktiivisuuden ja erityisesti nuorten äänestysaktiivisuuden alhainen taso. Asiantuntijat, poliitikot ja politrukit laidasta laitaan ovat olleet yleisesti huolissaan aiheesta. Eikä tietenkään syyttä. Kuntavaalien äänestysprosentti on vaarassa painua alle viidenkymmenen.
Varsinkin näin kuntavaalien ennakkoäänestyksen kynnyksellä olen osittain huomaamattakin ajautunut ajattelemaan puolueiden ja heidän poliitikkojensa välisiä eroja. Varsinkin vaalipaneeleita kuunnellessa väkisinkin huomaa, ettei ehdokkaiden välille oikein tahdota saada aikaan minkäänlaisia eroja. Suoraan sanottuna itseäni ainakin tästä syystä myös kyllästyttää paneelien kuuntelu. Kaikki kannattavat kaikkia hyviä asioita.
Yksi syy on varmasti siinä, että paneelien järjestäjät keskittyvät kysymyksissään liian paljon yksittäisiin asioihin, eivätkä edes pyri saamaan ehdokkaista esiin suurempia linjaeroja. Mielipiteet yksittäisiin asiakysymyksiin ovat toki tärkeitä, mutta äänestyspäätösten muodostaminen pelkästään niiden perusteella johtaa osaltaan yhdenlaiseen populismiin. Yksittäisistä ongelmista tulee näin tärkeämpiä, kuin maailmankatsomuksellisesta näkemyksistä ja käsityksistä siitä mihin yhteiskuntaa tulisi tulevaisuudessa kehittää.
Osasyyllisiä politiikan henkiseen harmaantumiseen olemme myös me poliittiset toimijat itse. Meidän itsemmekin pitäisi pystyä ääneen ja kansantajuisesti määrittelemään oma ajatusmaailmamme. Lisäksi meidän tulisi pystyä määrittelemään myös poliittiset vastustajamme. Politiikassa on ennenkaikkea puolueissa on kyse myös identiteeteistä, ja toiseuden määrittely on yksi identiteetin muodostamisen tärkeimmistä keinoista. Meidän tulisikin aktiivisesti puhua myös siitä millaisina näemme muut puolueen.
Keskustan edesmennyttä varapuheenjohtajaa ja pitkäaikaista valtiovarainministeri Ahti Pekkalaa mukaillen: ”Jos haluat pitää kaiken ennallaan, sen kun menet kokoomukseen. Jos haluat kaiken kumota, niin sen kun menet marxilaisiin.”
